Juhani Aho - Lastuja IV-VII

Alkaa silloin kaksi kellankiiltävää pistettä loistaa pimeässä, ja siiven havinan kuulumatta istahtaa yölintu pökkelön päähän, joka on sen lepopaikaksi pyhitetty, keskelle pihamaata.

Neidot kyselemään:—Mitä näit?—Mitä kuulit?—Mitä tiedät Suuren Jousimiehen nuotiolta kertoa?

Huuhkaja heille haastamaan:

–Niemen kainalossa, lahden rannalla, tuolla puolella vesien on nuotionsa kuivaneen kelohongan juurella, jonka Ukko itse on Tapion pyynnöstä nuolellaan maahan pirstonnut metsänkävijäin helposti saatavaksi. Komea on mies, sankari varreltaan, ei ole ennen metsämiestä moista näillä mailla nähty. Oksalla istuin ja metsän pimennosta katselin: selällään lepäsi havujen päällä, pitkä tukka kaulaa suojasi ja tuuhea parta rintaa, joka tyynesti kohoili. Ei teillä, tyttäret, milloinkaan vierasta hänen vertaistaan: pitkä kuin harjun honka, solakka kuin solkikoivu—sulhasenne!

Myhäilevä ilo liekehti airuen silmissä, sillä vaikka ukko totiseksi tekihe, oli tapansa leikkiäkin laskea tyttösten kera. Mutta tytöt yhteen ääneensä huutamaan:—Riennämme katsomaan! Käymme likeltä näkemään, ennenkuin emäntä nousee!

Vaan silloin huuhkaja torumaan:

–Ei ole lupa lähteäksenne! Ei ole lupa lähteäksenne! Kaukaa katsonette, kauemmitse kiertänette!

–Näitkö silmänsä, huuhkaja?

–En nähnyt, en tohtinut! Kun liikahti, lähdin. Jos silmänsä minuun sattui, siihen hoiperruin oksalta, sen tiedätte.

Vavahti Tapion tytärten rinta, ja lähtemättä jäivät, eteensä alas korven pimeään tuijottivat. Suloista olisi ollut heidän Suuren Jousimiehen syliin hoipertua, hänen silmäinsä nuolien satuttamana. Mutta eivät he koskaan saaneet tuhonsa uhalla metsämiestä nähdä eivätkä hänelle näyttäytyä, vaikka salainen lempi heidän sydämissään häntä kohtaan ei koskaan kytemästä lakannut.

Heikko rusotus kuumotti kaukaa metsän sisästä.

–Nyt on noussut, nyt tultansa terästelee aamua odottaessaan, sanoi huuhkaja. Samassa ilmaisi hiljainen vartioteeren kuherrus ylhäältä Tuomivaaran laelta, että jo aamukin sarastaa.

Kiire tulee Tapion tyttärille, haihtuva haaveet, eivätkä he taaskaan enää muuta ajattele, kuin mitenkä saisivat paikat kuntoon toivotun taloon tulla. Jo on aika riistan päivämakuulleen mennä, jo toisen nousta ja kunkin oikealle sijalleen asettua, että erämies etsimättä edestään löytäisi.

Ja laumoittain lentävät linnut osoitettuihin urpupuihin, jänöt painautuvat näköisille paikoille, ja oravat lähtevät varpua pitkin metsämiestä vastaan juoksemaan. Tuokiossa on kaikki tehty, hetkistä ennen aamun päiväksi valkenemista, sillä niinkuin pakenee sumu tuulen tieltä, niinkuin lentää pilvi puiden yli, niin kiitää metsänneitojen lauma alas vuorelta askareilleen salon sisään ja yhtä pian sieltä takaisin Tapiolan tanhualle, ollakseen taas valmiina apuun rientämään, kun Suuri Jousimies ajonsa aloittaa.

Jo tulee toinen viestintuoja, Metsolan päiväinen airut, kokko, ilmojen kuningas, ja kertoo vieraan jo nuotioltaan nousseen, suortuviaan sukineen, peseytyneen ja loihtuja lukien uhrihopeitaan lähteeseen sirottaneen. Ja kohta lentää kolmas, närhineito, metsän kaikkien kummien katselija, ja huutaa näreen oksalta nähneensä, miten joustaan tarkasteli ja nuolia viinestään valitsi, ja liikkeelle lähti.

–Minne lähti?

–Tänne lähti, yli vesien tullakseen.

–Oliko ison riistan nuolet vai pienen?

–Kaiken riistan oli aseet: orava ja lintunuolet, hirvinuolet, karhukeihäät, kaikki on varustellut, kaikkea pyytää.

–Kaikkia pyytää ja kaikki saakoon! huuhdahtivat neidot.

Aamu on koittanut ja koitto päiväksi valjennut. Ennen muita alkavat rusottaa Tapiovaaran huippuhongat, sitten luo yhä helottava taivas kuulakan ilman läpi hohteensa alempana oleviin metsäisiin mäkiin ja sieltä alas soihin ja järviin, jotka kierinä kiiluvat huurteisten salojen keskessä.

Hän on lähtenyt nuotioltaan tuolle puolen vesien ja kulkee yli silloitetun salmen Tapiolan mannerta kohti. Notkea on käyntinsä, solakka vartalo huojahtelee, hieno jää ulvahtelee jalan alla.

Ihmeissään katselee metsämies ihania erämaita, jotka hänen eteensä aukeavat. On hän joskus ennenkin näillä mailla kulkenut, näistä vesistä yli astunut, ei koskaan ole Metsola hänelle näihin pukuihin paneutunut. Vaarat palavat aamun tulessa kuin unessa aavistettu taikamaa, härmä puissa kimmeltelee, kuura maassa kiiltää, medelle haiskahtelee metsä, ja niin on kuin kantelet ilmassa soisivat. Jo ymmärtää hän Tapion taivuttaneensa, jo metsän Mielikin suosion saavuttaneensa.

Mustanaan ovat urpukoivut teiriä täynnä, ja ne odottavat kuin kypsät hedelmät puusta pudottajaansa.

Ei sitä niittynientä, ei sitä suosaareketta, josta ei jänön valkea turkki näreen juuresta paistaisi ja mustat silmät valkkaisi.

Satanaan juoksee oravaisia oksilla, eikä lakkaa halli haukkumasta, kerran vainun päähän päästyään.

Kuin koiria kylän kujilla hypähtelee repoja polkujen poikki—ja ammutaan; ja ajamatta kurahtaa ilveksiä puihin—ja pudotetaan!

Sataisena keikkuu saalis hänen ympärillään, tuhantisena Tapion karja.

Posket palaen, silmät terävinä tähystellen ja jousi aina jänteessä ja jänteet aina joustavina vaeltaa hän, ihastellen uusia saaliita ja uusia maita, jotka saalista antavat, mutta eniten ihastellen omaa kätensä kantavuutta, oman silmänsä tarkkuutta ja oman onnensa antia. Ei ole miestä metsän kävijätä hänen vertaistaan, ei toista, joka tietäisi, niinkuin hän, missä on salo saalihisin, missä maa eräisin etsittävä.

Sillä hän ei näe, että kauniina kaarena kulkee hänen kahdenpuolensa Tapion tyttärien jono, ajaen riistaa hänen eteensä ja estäen sitä pois pakenemasta. Pihlajaisilla virvoillaan ohjaavat Metsolan paimenet karjaansa, ja mikä ei viittauksista välitä, sille ilmaa soittavat, ja mikä ei siitä säikähdä, sitä selkään sipaisevat. Ei hän tiedä, että Tapio ja Mielikki kukin kuusensa alla Tuomivaaran rinteellä istuen hänen kulkuansa seuraavat ja sinipiikain ajoa ohjaavat ja lähettävät närhinsä neitosille sanaa viemään, että tietäisivät, missä jousimies menee ja minne heidän on saalista hänen eteensä ajettava. Ei hän ajattele muuta, kuin miten saisi uutta otetuksi ja miten saaliskokonsa yhä suuremmaksi kasvamaan. Ei ajattele antajan kiitosta eikä haltiain hyvitystä.

Itseensä tyytyväisenä on hän istuutunut ahon keskelle vastapäätä Tuomivaaraa saalistaan lukemaan, joka jo alkaa hartioita painaa. Uupunut hän on, mutta yhä pitäisi mieli enempää saamaan, jos vain jaksaisi kotiin kantaa. Mutta liian kaukana on majansa hänen tänne saakka säiliötä tehdäkseen. Ja hän päättää, oravansa, jänönsä, kettunsa ja ilveksensä nyljettyään, lähteä pois, toiste taas palatakseen.

Mutta sill'aikaa kun hän näitä toimii ja hyvillä mielin hyräilee, lähestyvät metsänneidot ahoa, piiriään pienennellen. Ei kukaan ole saanut häntä nähdäkseen, mutta oudosti sykähtää heidän sydämensä, kun kuulevat hänen askelensa, ja kummasti vihlaisee rinnassa, kun hän koiraansa viheltää. Liikahdus kulkee läpi koko heidän jononsa, kun jousi helähtää ja nuoli vinkuen lentää, kiinni he sitä kilvan lennosta tavoittavat säilyttääkseen sen Suuren Jousimiehen muistona Tapiolan tyttöaitoissa, jonne metsämiesten kaikki kadonneet nuolet joutuvat… Mutta nyt on rohkea, hillitön halu heidän rintansa täyttänyt saada nähdä hänet ja hänelle näyttäytyä. Tuossa hän on lähellä, ei ole kuin näreikkö välissä, näreikkö tosin tuuhea, mutta matala… Hän kuuluu haastelevan hallilleen … jo nousevat he varpailleen … ja kaulojansa kurkottavat… Silloin kuuluu kaukaa huuto ylhäällä ilmassa, Tapion varoitus tyttärilleen, ja pelästyneenä parvena pyrähtää tyttärien lauma lentoon, ja ilmassa on hetken aikaa havina niinkuin lintujen lentäessä, kunnes se heikkenemistään heikkenee ja tyttäret kyyhkysparvena kokoontuvat Tapiovaaran rinteelle.