Juhani Aho - Panu

–Liepeesi palaa! kuuli Jouko jonkun huudahtavan. Hajamielisenä hän oli istunut tulen ääressä ja antanut paukun kyteä viittansa liepeessä.

–Ei ollut varattu tulta vastaan, pisti Kuisma. Onko totta, Panu, ettei sinulla ole tulenvaraustaikoja … että tulelle et mitään taida?

–Kuka sen on sanonut?

–Reita vainaja kuului kehuneen … hänellä oli … jos tuleen vielä hukut!

Panu ei vastannut.

Liha oli padassa pehmeäksi kiehunut, ja miehet seivästivät terävään tikkuun palasensa kukin. Pian oli aamiainen syöty, tavarat koossa, tuli sammutettu ja miehet valmiina lähtemään. Heitettyään turkit yltään ja sidottuaan ne ahkioihin asettuivat he suksilleen, vetäisivät kaksisäikeisen ahkiojukon olkapäittensä yli, kiinnittivät sen vyötäisiinsä ja aikoivat jo lähteä liukumaan, kun Panu virkkoi lyhyesti, melkein käskevästi:

–Ei taiatta taipaleelle, jumalatta juoksemahan; viime mutka koskessa pahin, huippu tiessä jyrkin kohta.

Miehet asettuivat puolikehään johtajansa ympärille. Irrotettuaan pienen kirveen pulkkansa seviltä karsi hän sillä ensimmäisestä matkan suunnassa olevasta kuusesta alimman oksan ja lausui puoleksi laulavalla äänellä:

—Tepposeni tiejumala, ainoa avittajani, kun minää kotoa kuljen, isoni ilopihoilta, mammoni makuusijoilta, käyös kanssani keralla, veräjillä vierahilla, oudoilla tuvan ovilla, jottei keksis kierosilmä, kadesilmä sinkahuttais, kirkonväki viskeleisi, kellopeikko paiskeleisi, jottei pystyis papin juonet, manaukset mustan miehen. Anna viekkaus väkevä, anna taito, taikatieto, jolla tyhmät tyrmistellä, hölmön kansa kaikenlainen; pidä tiellä tervehenä, matkan päässä mairehena, saata kauniisti kotihin, omille olomajoille, isän tuomille tuville, emon saunan lämpimille.

Koko seurue kertasi viimeiset säkeet, samassa ponnistivat miehet sauvojaan ja suksiaan ja hurahtivat hongikon läpi rinnettä alas. Rinteen alla oli suuri suo. Juuri kun suksien vauhti oli hiljennyt ja miehet alkoivat todenteolla kiskoa kuormiaan, kuului huikkaus takaapäin, ja humisten kiiti heidän ohitsensa pyryävänä lumipilvenä poroilla ajava matkue, puolikymmentä pulkkaa, yksi pulkka tyhjänä.

–Hei, hai, Korpivaaran kopeat miehet! huusi jälkimmäisen pulkan ajaja taakseen kääntyen. Jo on joukko joutavassa, kun on lunta soutamassa!

–Akka lehmällä ajavi, uros itse hiihtelevi! huusi Kuisma vastaan.

–Hoi, Panu pahanniminen, kohta on valtasi vähissä! Reidan poika on löydetty ja ajaa huomenna kotikyläänsä!

–Valehtelet vääräsääri, laskettelet laajasuinen!

–Koston päivä on koittanut!

–Laitanko, Panu, nuolen tuon sekasikiön selkään? kysyi Kuisma.

–Anna hurjien humata!

Mutta Panu ei ollut niin rauhallinen, kuin miksi tekihe. Miehet, jotka hänen ohitsensa ajoivat, olivat vähän väliä hänen tiellään, milloin pitkin, milloin poikki. Ne olivat sekalaista, kesytöntä lappalaista rotua, joiden keskuudesta monena miespolvena oli syntynyt taikureita ja tietäjiä. Reidan, heidän viimeisen noitansa, oli hän kukistanut ja uudistanut Panujen vanhan vallan, mutta eivät reitalaiset, joiksi heitä kutsuttiin, vieläkään hänen valtaansa tunnustaneet.

–Sanoiko se Reidan pojan löytyneen? kysyi Ilpo Panun vieressä hiihtäessään.

–Niin huusi, mutta sitähän ne ovat ikänsä kaiken huutaneet.

Mutta jos Reita sittenkin olisi löytynyt ja palannut kadoksistaan? Jos hän olisi perinyt isänsä tiedot ja tulisi sukunsa surmaa kostamaan?

–Akkamieltä minua, kun en jäljestä ajanut ja syössyt surman suuhun. sitäkin!

Panu painoi liikkeeseen joutuneen mielensä ajamana eteenpäin niin, että toisten oli työläs hänen rinnallaan pysyä, ja ajan ollen jätätti hän niin, että kun oli tullut kirkkoharjulle, täytyi hänen pysähtyä toisia odottamaan.

Ei ollut päivä vielä kokonaan valjennut, kun Panu, niinkuin ilves kukkulan laelta korkeimman kiven päältä tarkastaa, onko pääsy laakson kautta vapaa, katseli edessään olevaa alankoa. Aamuruskon valossa punertelevia savupatsaita kumpuili sieltä sekä lakeistorvista että nuotioista, joita markkinamiehet olivat sytytelleet. Niistä päättäen oli kansaa lukuisasti saapunut ja toisia näkyi tulevan jäätä pitkin, mitkä poroilla viiletellen, mitkä suksilla pitkissä jonoissa hiihtäen. Markkinapaikka oli jäällä Kirkko- ja Voudinniemen välissä, ja hyöri siellä jo mustia olennoita kuin muurahaisia. Hiljaista hyminää kuului, koirat haukkuivat, kelloja kilisi, ja koski kohisi tuolla, missä näkyi musta suvanto valkean jään reunassa ja paksu usvapilvi nousi mustan metsärinnan alta. Monta kertaa ennen hän oli tämän saman harjun päällä katsellut tuonne, missä alkoi se maailma, joka aina oli ollut hänelle vihollisten maa. Kuta useammin hän siellä kävi, sitä sankemmaksi se hänen sydäntään paisutti. Sinne se oli asettunut, ja sieltä se valtaansa levitti, se paha haltija, joka jäyti kansan vanhaa tietoa. Eivät sitä vastaan mitkään taiat auttaneet, tuossa oli sen asumus, suuressa omituisessa huoneessa ristin alla, ja tuolla vähän tuonnempana asui sen turvissa se sen suuri tietäjä, johonka eivät mitkään silmänteet eivätkä taiat pystyneet. Houkkoja olivat olleet ne, jotka eivät sitä silloin, kun se vielä oli vähävoimainen, käännyttäneet pois näiltä mailta. Mutta tästä se ei edemmäksi pääse, tämän harjun yli se ei harppaa niin kauan kuin hänen keuhkoissaan henki kulkee. Keinot hän tiesi ja niitä aikoi hän käyttää.

Miehet saapuivat vähitellen toinen toisensa perästä pulkkiaan mäen päälle kiskoen. Kun kaikki olivat koolla, pidettiin neuvottelu ja päätettiin jättää tavarat piiloon harjulle siksi aikaa, kunnes nähtäisiin, minne päin kaupat alkaisivat kallistua. Eivät saisi ostajat tietää, minkä verran on nahkoja saatavana. Vasta sitten, kun hinnat on markkinain kuluessa saatu nousemaan, tuodaan varastot esiin. Se oli Panun neuvo, ja kaikki siihen suostuivat. Pulkat vedettiin syrjään, kätkettiin tiheään näreikköön ja jälki lakaistiin havuluudalla umpeen.

Kun taas seistiin suksilla, valmiina alas lähtöön, näyttivät miehet odottavan käskyä, ennenkuin laskivat suksensa menemään. Seistessään siinä he olivat kuin joukko sydänmaitten sissejä ryöstöretkellä, aikeissa karata viljeltyjä seutuja hävittämään.

–Hii—heijaa! huudahti Panu ja potkaisihe rinnettä menemään muiden seuratessa.

Mutta juuri, kun hän oli parhaaseen vauhtiinsa päässyt, helähti häntä vastaan laaksosta ääni, joka sai hänet vaistomaisesti sauvoillaan kaikin voimin vastaan karustamaan. Se oli kirkonkellon soitto, joka kutsui kansaa markkinamessuun. Mutta ei saanut Panu enää suksiaan seisahtumaan, ja huimaavaa vauhtia kiidättivät ne häntä sankassa lumipilvessä laaksoa kohti. Hän näki suuren kookkaan miehen astuvan tietä myöten, jonka poikki hänen oli mentävä. Se pysähtyi katsomaan, ja sen jäljessä tuleva väkijoukko pysähtyi myöskin. Siksi sai Panu suksensa käännetyksi, ettei päälle ajanut, mutta tien yli päästyä irtautui toinen suksi hänen allaan, ja karkeasti kiroten lensi hän vyötäisiään myöten seisoalleen hankeen.

–Älä kiroo! kuuli hän jonkun väkijoukosta huutavan.

–Kiroon kirottuanikin, joka tielleni asettuu!

–Ei kirosi kirkonmieheen pysty!

Väkijoukko riensi papin jäljessä kirkkoon, kello kirkon tornissa heilui vimmatusti, ja sekava kiukun ja nolon mielen tunne rinnassaan puhdisteli Panu lunta suustaan ja silmistään. Enne oli ilkeä, hän oli kaatunut kaiken kansan nähden, ja hänen miestensä oli useiden käynyt samalla tavalla. Hän nousi taas suksilleen ja laski alas jäälle, jossa markkinapaikka tyhjenemistään tyhjeni kaikkien kirkkoon rientäessä.

Kontojärven pappilan huoneet olivat kaksi toisiaan vastapäätä olevaa pirttiä, porstua väliä, jonka pohjassa oli yksi ainoa kamari. Vanhempi ja pienempi tupa oli aikoinaan, ennenkuin vakinainen pappi Kontojärvelle asettui, ollut tänne silloin tällöin suuriksi juhliksi ja markkinapäiviksi saapuneen saarnamiehen asunto, jossa väliajoilla kirkonvartija oleskeli. Nykyisen papin edeltäjän aikana oli tehty toinen tupa, sisäänlämpiäväksi sekin ja vasta nyt uudelleen sisustettu saliksi. Uusi salin sisustus oli siinä, että uuni laitettiin uloslämpiäväksi, lakeinen tukittiin ja nahkan kedestä ja hienoista päreistä tehdyt ikkunat muutettiin lasi-ikkunoiksi. Ne olivat ensimmäiset niillä seuduin, eikä sellaista oltu vielä kirkkoonkaan hankittu. Vasta sen jälkeen, kun pappi sai lasi-ikkunat, laitatti voutikin samanlaiset.