Juhani Aho - Panu

–Ankarat on siinä mies sanat pannut, virkkoi outo ääni oven puolelta tupaa.

Pastori katsoi ylös paperistaan ja näki oven suussa parrakkaan, rotevan, pitkän miehen, jonka suippolakki melkein lakea hipoi. Kädessä oli hänellä suuri valkoinen jänis, jota korvista riiputti.

–Kuka sinä olet? kysyi pastori.

–Terve talohon, sanoi mies rehevästi. Etkö tunne Korpivaaran Panua?

–Mikä on asiasi?

–Lähdin katsomaan uutta kirkon herraa ja hänelle tulolahjoja tuomaan. Käkesin sinua näkemään, josta olen jo paljon puhuttavan kuullut.

–En huoli minä lahjoistasi.

–Ka, mikset huoli … sen vähyyttä jos katsonet, niin sano, minä tuon mitä haluat … tahdotko hirven, vai karhunko tahdot? Kelpasipa entiselle papille metsämiehen tuomiset.

–Mutta nykyiselle ei kelpaa. Erehdyt, jos luulet pilkkasi minuun pystyvän. Sanon sinulle muuten, että kristittyjen on tapana riisua lakkinsa vieraaseen tupaan tullessa.

–Jos en liene vieras mielitietty, niin pääsenhän pois sitä tietä, jota tulin, virkkoi Panu, lähtöä tehden, mutta ottamatta lakkia päästään.

–Tulit kuin kutsuttu, minulla on kanssasi sana vaihtamatta.—Jääkää miehet, virkkoi hän nähdessään, että nämä tekivät lähtöä poistuakseen tuvasta.

–Ettehän minua pelänne? sanoi Panu.

–Ajattelimme, että olit meille sanonut sanottavasi, sanoi Vaaralainen.

–Vielä on minulla hiukan lisättävää. Istukaa vain paikoillenne.

Miehet istuutuivat vähän väkinäisesti, ja jonkinlainen levottomuus kuvastui heidän katseissaan.

–Kuulit äsken, mitä luin, virkkoi pastori Panun puoleen kääntyen. Se oli sinua varten. Ellen erehdy, olet sinä se samainen Korpivaaran tietäjä, josta olen kuullut puhuttavan.

–Tietänen yhtä toista minäkin, vaikken äijeä enemmän.

–Tiedät nyt siis senkin, että aion tehdä elkeistäsi lopun, joita täällä koko kristityn kansan kauhistukseksi harjoittanut olet, ja saattaa sinut noidantöistäsi edesvastuuseen, ellet niistä lakkaa.

–Mitäpä noitasi minuun, vastasi Panu pankon nurkalle istuutuen.

–Kiellätkö olevasi noita?

–Kuka on sanonut, että olen noita?

–Röyhkeytesi sen minulle jo sanoo, ellen muuten sitä tietäisi. Nämä miehet sen myöskin taitavat todistaa, että täällä taikurina kuljet ja että taaskin olet tullut herkkäuskoisia pettämään. Mutta minä varoitan sinua: lakkaa, jos henkesi on kallis.

–Minkähän minulle tainnet. Vai sanovat nämä miehet…?

–Emmehän mitään ole sanoneet … emme tunne koko miestä.

–Pelkonne on turha, ei hän teille mitään mahda. Mutta jos ette te tunne tätä miestä velhoksi, niin on täällä niitäkin, jotka sen tekevät. Astu esiin, Reita!

Panu hätkähti sen nimen kuultuaan. Arka ilme silmissään, niinkuin otuksella, joka kuulee oudon risahduksen metsästä, mutta ei tiedä, mistä se tulee, eikä osaa sitä pakoonkaan lähteä, katsahti hän samalla kuin kokoon kyyristyen ympärilleen ja näki karsinan pimeästä uunin suojasta astuvan esiin nuoren miehen. Tuokion häntä värähtämättä katsottuaan katosi säikähdys hänen silmistään, ja ilme vaihtui pistäväksi, väijyväksi vihaksi.

–Tunnetteko toisenne? kysyi pastori.

–Tunnenhan Panun, vastasi Reita.

–Tunteekos Panu tämän nuoren miehen?

–En tunne, vastasi Panu, silmiänsä räpyttäen.

–Sano, Reita, hänelle sitten, ken olet.

–Olen Reita Reidanpoika, jonka isän tuhosit epärehellisessä taistelussa.

–Lienet, kuka lienetkin, virkkoi nyt Panu yhä enemmän tointuen, mutta Reita kaatui miesten ottelussa.

–Kavalasti hänen kimppuunsa karkasit, vaikka taistosille vaadit. Metsärosvo olet, vaikka sanot tietäjä olevasi. Eikä ole sinulla oikean tietäjän lahjoja.

–Sinullakos ne on?

–Ei ole minulla, enkä niistä välitä. Mutta isälläni oli, jonka tuhosit. Luulit saavasi hänen tietonsa, mutta mennessään hän ne vei. Et osaa loveen langeta, et tulevia tiedustella, et oikeata taikaa tehdä, niinkuin isäni osasi.

–Hammas suussa synnyin minäkin, kehahti Panu.

–Siksi oletkin peto semmoinen kuin olet.

–Nyt jo kehut, Panu, sillä, minkä äsken kielsit, virkkoi pastori.– Olet siis kuitenkin tietäjä?

–En kiellä sitä, mikä tosi on. Tietäjä olen.

–Ja myönnät pirun väellä liikkuvasi?

–Liikun väellä Väinämöisen, väellä kaiken kaikkivallan.

–Jo vainen valehtelitkin … Lempo auttajasi, huusi Reita.

–Minä kiellän sinua täällä millään väellä liikkumasta, kuohahti pastori seisoalleen nousten.

–Ja minä kielloistasi viis!

–Ellet minua tottele, etkö luule esivallan käden sinua saavuttavan?

–Pitkät pihdit, mutta huonot pitäjät.

–Kuolema sinulle, jos sinut noituudesta tavoitan! Tiedä se, että voin sinut jo oman tunnustuksesi nojalla Turkuun poltettavaksi lähettää! huusi pastori yhä enemmän kiihtyen ja piispan kirjoitusta kädessään ojentaen.

–Mutta jos minä en pala!

Sen sanottuaan pyörähti Panu kantapäillään ja astui ulos porstuaan, johon kokoontunut väki väistyi hänen tieltään kuin ruhtinaan.

–Ota jäniksesi! huusi pastori hänen jälkeensä.

–Kun et itse syöne, niin syötä koirallasi! vastasi Panu taakseen katsahtamatta.

Häntä ennen olivat tuvassa olleet miehet yksi toisensa perästä väittelyn kestäessä hiipineet ulos, ja kun pastori aikoi kääntyä heidän puoleensa, huomasi hän olevansa Reidan kanssa kahden.

–Reita, sanoi hän, olet tarjoutunut palvelukseeni. Otan vastaan tarjouksesi. Ensi työksesi määrään, että pidät silmällä tuota miestä ja heti kohta minulle ilmaiset, jos saat tietää hänen täällä taikuuttaan harjoittavan. Vai pelkäätkö sinäkin häntä?

–En pelkää! vastasi Reita.

Pastori nousi ylös ja kokosi kirjansa. Katsahtaessaan ulos porstuan ovesta näki hän Panun suorana ja ylpeänä astuvan jäälle päin. Tähän saakka oli hän niiden noitien mukaan, joita oli nähnyt Turussa tutkittavina, kuvaillut heitä kaikkia pieniksi, tihru- ja kierosilmäisiksi, rumiksi kummituksiksi. Tämähän oli kuin sotilas ja esiintyi itsetietoisella varmuudella. Eivät häntä ehkä syyttä pelänneet. Mutta nyt tiesi hän ainakin, mistä vihollinen oli etsittävä. Ei nyt enää tarvitsisi taistella väistyviä varjoja vastaan, vaan oli vastustaja itse tullut häntä taisteluun vaatimaan. Ei ollut se ylenkatsottava vastustaja. Mutta sitä suurempi on vaikutus oleva, kun hän kukistuu.

Niin pian kuin Panu oli ehtinyt vähän matkaa pappilasta, keräytyivät hänen miehensä, joista toiset olivat häntä porstuaan saakka seuranneet, toiset jääneet vähän ulommaksi odottamaan, hänen ympärilleen.

–Mitenkäs kävi? Mitäs sanoi?

Mutta huoletonna jatkoi Panu matkaansa virkkaen olkansa yli:

–Poika se on parraton nulikka, vaikka on pitkä. Uhkasi elävältä polttaa.

Ilpo, joka oli ollut porstuassa väittelyä kuulemassa, jouduttautui kertomaan kuulemiaan:

–Suorat sanoi sanat Panu … voi miestä sitä, mitenkä hyvästi sanoi.

–Mitenkä sanoi?

–Näin sanoi: »Liikun väellä Väinämöisen, väellä kaiken kaikkivallan».

–Mainiostipa sanoi!

Panu hymyili tyytyväisenä edellä kulkiessaan.

–Honkaan taittaa päänsä semmoinen pässi … luulin kummemmaksikin.

–Mutta jos vielä minkä tekee?

–Ei ole minkään tekijätä.

–Mutta silmä on tuima…

–Mutta loihtu huono. Kaikki lauloi tietonsa yhteen läjään.

–Lauloiko?

–Ka, lauloipa tuo tai lateli. Vihoitteli ja uhkaili. Ei uhaten orava putoa, tuskitellen teiri puusta. Tietäisi kai nyt sitä vaaraa vasten varautua, jos viitsisi… Onko voutia näkynyt?