Lew Wallace - Ben-Hur - Kertomus Kristuksen ajoilta

Kadun ja torin nurkassa istuu muutamia naisia, nojaten selkäänsä harmaita muurikiviä vasten. Pukuna, josta heidät heti tuntee näiden seutujen alempaan väestöön kuuluviksi, on liinaviitta, ulottuva jalkoihin asti ja höllästi sidottu vyötäisiltä, sekä huntu, niin leveä, että peittää paitsi päätä myöskin hartiat. Heidän kauppatavaransa on saviastioissa, samanlaisissa kuin vielä nykyäänkin itämailla käytetään noutaessa vettä lähteistä; sitä paitsi on heillä muutamia nahkaleilejä. Niiden astiain ja leilien seassa mellastelee viisi kuusi puolialastonta lasta, leikitellen huolimatta kylmästä ja väen tungoksesta ja usein uhkaavasta tapaturman vaarasta. Heidän ruskea ihonsa, mustat silmänsä ja tumma tukkansa todistavat heidän kuuluvan Israelin kansaan. Äidit katsahtavat välistä huntujensa alta ja tarjoovat maansa kielellä tavaroitaan; leileissä näet on rypälehunajaa ja saviastioissa jonkinlaista päihdyttävää juomaa. Heidän yksitoikkoinen tavaransa ylisteleminen tavallisesti sotkeutuu yleiseen hälinään ja he riitelevät lukuisien kilpailijainsa kanssa; sillä näitä vahvajäntereisiä, paljasjalkaisia likamekkoja ja pitkäpartaisia veitikoita kävelee kaikkialla, saviastiat selässä, lakkaamatta huudellen: "hunaja-viiniä! En Gedin rypäleitä!" Kun joku pysähtyy heidän eteensä, pyöräyttävät he astian syrjälle ja nostavat peukalonsa pois piipun päältä, ja silloin tummanpunainen imelä rypäleen mehu kuohahtaa ostajan kuppiin.

Melkein yhtä meluavia ovat lintujen kaupitsijat, jotka myyskentelevät kyyhkysiä, ankkoja ja usein myöskin laulavia bulbul-lintuja eli satakieliä, mutta varsinkin kyyhkysiä. Ostajat ottaessaan niitä vastaan verkoista harvoin ovat ajattelematta linnunpyytäjäin vaarallista elämää, näitä rohkeita kiipeilijöitä, jotka milloin riippuvat käsin jaloin jyrkissä vuoren seinämissä, milloin hinautuvat syvälle alas vuorten rotkoihin sitä varten erittäin tehdyissä koreissa.

Siinä on korutavarain kauppiaita, neuvokkaita miehiä punaisen ja sinisen kirjavassa puvussa, tavattoman suuret valkoiset käärelakit päässä, täysin tietävinä, mikä lumousvoima on korealla nauhalla tai kiihdyttävällä kullan loistolla, levitköönpä se sitte ranne- tai kaularenkaista, sormuksista tai nenärenkaista; siinä on talouskalujen, vaatteiden ja hyvänhajuisten vesien ja voiteiden kaupittelijoita ja paljo muita, jotka myyvät sekä hyödyllistä että hyödytöntä tavaraa; ja sekaisin kaikkien näiden kanssa on aaseja, hevosia, vasikoita, lampaita, määkiviä karitsoja ja laiskoja kameleja, lyhyesti sanoen kaikenlaisia eläimiä, paitsi laissa saastaiseksi julistettua sikaa. Kaikkia näitä eläimiä näemme, eikä ainoastaan paikka paikoin, vielä vähemmin yhteen paikkaan koottuna, vaan ihan ylt'ympäri torin.

Jos lukija kääntää katseensa pois tästä katu- ja toritaulusta, kauppiaista ja heidän tavaroistaan, tulee hänen sen sijaan tarkastaa muuta yleisöä ja ostajia. Se tutkiminen käy paraiten portin edessä, jossa näyttämö on melkein yhtä kirjava ja vilkas, jopa vilkkaampikin, sillä kirjavuutta enentävät siellä teltat, markkinakojut ja pöydät, suurempi tila, isompi ihmisjoukko ja suurempi vapaus, se kaikki itämaisen auringon loistavassa valossa.

Pysähtykäämme kadun kulmaan, jossa ihmisiä virtailee edes takaisin, ja pitäkäämme silmämme ja korvamme auki.

Aika on juuri sovelias. Tuossa tulee kaksi miestä, jotka näyttävät kuuluvan huomattavimpaan luokkaan.

"Huh, miten kylmä!" sanoo toinen, jolla on voimakas vartalo, yllä sotapuku, päässä vaskikypärä, ryntäillä kiiltävä haarniska ja koko muu ruumis renkaista tehdyn rautapaidan peitossa. "Huh, miten kylmä! Muistatko, Kajus, holvia siellä kotona Komitiolla, josta papit sanovat käytävän lähtevän manalaan? Pluton kautta, minä tänä aamuna voisin totta tosiaan seisoa siellä, ainakin niin kauan, että jälleen lämpiäisin!"

Hänen kumppaninsa veti sotilasviittansa päähineen alas, niin että pää ja kasvot jäivät paljaiksi, ja vastasi ivallisesti hymyillen: "Niiden Iegionain kypärit, jotka voittivat Markus Antoniuksen, olivat täynnä Gallian lunta, mutta sinä, ystävä parka, olet juuri nyt tullut Egyptistä, jossa olet saanut vereesi kesän hehkua."

Sitten he katoavat kadun suuhun. Vaikka he olivat puhuneet hiljaa, niin heidän aseensa ja ryhdikäs astuntansa kylliksi ilmaisi heidän olevan roomalaisia sotilaita.

Tungoksesta tulee sitte esiin laiha, leveähartiainen juutalainen, yllä huononlainen, ruskea hame; pitkää, kampaamatonta tukkaa riippuu silmillä, kasvoilla ja hartioilla. Hän on yksin. Vastaan tulijat nauravat hänelle vasten silmiä, ell'eivät tee ehkä pahempaakin, sillä hän on nasiiri, noita halveksittuja, jotka hylkäävät Mooseksen kirjat, tekevät inhottavia lupauksia ja pitävät tukkansa leikkaamatta niin kauan kuin lupaus kestää.

Sill'aikaa kuin katselemme hänen poistumistansa, syntyy äkisti liike väkijoukossa sen kiireesti hajotessa oikealle ja vasemmalle; samalla kuuluu kovaa ja hätäistä huudahtelemista. Tuossa tuo on hälinän syykin: mies, näöltään ja puvultaan hebrealainen. Lumivalkoinen liinamantteli, joka on sidottu keltaisilla silkkinauhoilla kiinni hänen päähänsä, liehuu irrallaan hartioilla; hame on runsaasti kirjailtu koruompeluksilla; punainen, keltarimpsuinen nauhavyö on moneen kertaan kierretty ympäri vyötäisten. Hänen käytöksensä on tyyni, jopa hän hymyileekin niille, jotka niin kiireesti tekevät tietä hänelle. Onko hän spitalinen? Ei, hän on vain samarialainen. Jos syrjään väistyvältä ihmisjoukolta kysyisimme sen käytöksen syytä, niin se vastaisi, että hän on sekasikiö, assyrialainen, joka saastuttaa yksinpä manttelinsa koskettamisellakin; siispä henkilö sellainen, jolta israelilainen ei saa edes kuoleman vaarassakaan ottaa mitään apua. Kun David pystytti valtaistuimensa tähän Sionille ainoastaan Juudan sukukunnan avulla, muuttivat muut kymmenen sukukuntaa Sikemiin, paljoa vanhempaan ja siihen aikaan pyhistä muistoista äärettömän paljoa rikkaampaan kaupunkiin. Sukukuntain viimein tapahtunut yhtyminen ei suinkaan lopettanut siten alkanutta riitaa. Samarialaiset pysyivät Garizimin tabernaklin puolustajina, väittäen sitä pyhemmäksi ja nauraen Jerusalemin vihaisille kirjanoppineille. Eikä aikakaan lievittänyt tätä kiihkoa. Herodeen aikana sai vaikka koko maailma kääntyä Mooseksen uskoon, mutta ei samarialaiset; he yksinään olivat ehdottomasti ja ainiaaksi erotetut juutalaisten yhteydestä.

Samarialaisen mentyä porttiholvin alle, kiintyy tahtomattammekin katseemme kolmeen samasta holvista juuri tulevaan mieheen. He ovat ihan toisenlaisia kuin muut tähän asti näkemämme. Heillä on tavaton ruumiinrakennus ja erittäin kehittyneet lihakset; silmät ovat siniset ja iho niin valkoinen, että sen läpi kuultaa sininen suoniverkko; tukka valkoinen ja lyhyt; pää pieni ja pyöreä, tanakasti kaulan päässä, joka on pyöreä ja suora kuin puunrunko. Edestä avonaiset, hihattomat villamekot, höllästi sidotut kiinni vyötäisiltä, jättävät paljaiksi sääret ja käsivarret, joiden jäntevyys johdattaa mieleemme kilpakentän. Jos lisäksi vielä huomaamme heidän huolettoman ja suruttoman ryhtinsä, niin jopa lakkaamme ihmettelemästä, minkä tähden ihmisjoukko väistyy heidän tieltänsä, kääntyypä vielä katselemaan heidän jälkeensäkin. Ne ovat miekkailijoita, painiskelijoita, kilpajuoksijoita, nyrkkitaistelijoita, sellaisia ammattilaisia, jotka ennen roomalaisten tuloa olivat Judeassa ihan tuntemattomat; veitikoita, jotka, milloin eivät ole harjoituksissa, joutilaina vetelehtivät kuninkaallisissa puistoissa tai istuskelevat vartiain luona palatsien porteilla; kenties he ovat myöskin vain täällä käymässä Kaisareasta, Sebastesta tai Jerikosta. Näihin kaupunkeihin näet Herodes, ollen enemmän kreikkalainen kuin juutalainen ja roomalaisten tapaan suuri veristen näytelmien suosija, oli rakennuttanut suuria teaattereja ja nyt pitää miekkailukoulua miehille, jotka tavallisesti ovat koottuja Gallian maakunnista tai slavilaisista heimoista Tonavan varsilta.