Benjamin Disraeli - Alroy - Romani

"Valkein kasvoinensa", lausui neekeri.

"Ja sinisin silmineen", lisäsi Indialainen.

"Mitä sopii vaatia semmoisilta ihmisiltä, jotka elävät sellaisessa maassa, jossa ei ole mitään aurinkoa", muistutti Guebriläinen.

Alroy heräsi, kun oli noin kaksi tuntia sydän-yöstä kulunut. Hänen kumppaninsa olivat vaipuneet sitkeään uneen. Kuu oli kadonnut, valkea oli sammunut, ainoastaan vähäisen punaista tuhkaa oli jälillä; mustat, sakeat varjot peittivät amfiteaterin. Hän nousi ja astui varovasti nukkuvien rosvojen ylitse. Hän ei oikeastaan ollut mikään vanki; mutta kuka voi luottaa näitten laittomain miesten oikkuihin? Huomenna hän olisi ehkä heidän orjansa taikka toverina jollakin ryöstöretkellä, joka peräyttäisi hänen askeleensa melkein Kaukasoon tai Hamadaniin asti. Hänen oli mahdoton vastustaa haluansa päästä vapaaksi. Hän kiipesi luhistunutta vallia ylöspäin, astui alas sille kaarteiselle polulle, joka johdatti jonialaisen temppelin luo, joka osotti hänelle tietä niinkuin tulitorni, kiirehti eteenpäin hiljaisia ja tähtivaloisia katuja myöten, saapui isolle portille ja riensi kerta vielä erämaahan.

Epämääräinen pelko, että häntä ajettiin takaa, saatti hänen levähtämättä jatkamaan matkaansa monta tuntia. Erämaa kävi jälleen santaiseksi, kuumuus eneni. Tuuli, joka näillä hieta-aavoilla puhaltelee ja varhain keväällä usein hajahtaa suloiselle aromatillisista kasveista, laantui kokonaan. Vaaleankeltainen loiste levisi taivaalle. Kammottava äänettömyys kaikkialla luonnossa; yksin hyönteisetkin olivat ääneti. Ensi kerran Alroy pilgrimi-retkellään tunsi sydämessään synkkää toivottomuutta. Hänen jäntevyytensä näytti äkkiä poikenneen hänestä. Hieno, lämmin tuuli nousi ja painoi hänen huulilleen myrkyllisiä suudelmiansa ja vaivutti hänen ruumistansa turmiokkailla syleilemisillään. Hänen päätänsä ja jäseniänsä rasitti nukuttava tunto, kauheampi kuin hänen tuskansa; hänen silmiänsä huikaisi, hänen kielensä paisui. Turhaan hän katseli apua ympäriltänsä, turhaan väänteli hermottomia käsiänsä ja ojensi niitä tylyä taivasta kohden. Jano teki hänen miltei mielettömäksi. Erämaan rajattomat rannat katosivat näkyvistä, ja kesken kaikkia kärsimisiänsä onneton uhri näki ympärillänsä kirkkaat, kiitävät virrat – petollisen kangastuksen vilahtavat vedet!

Aurinko kävi veripunaiseksi, taivas tummentui, hiekka tuiskui rajusti, ja vaikeroiva tuuli alkoi vonkua, puuskaten yhä polttavampaa, yhä tuhoisempaa lämmintänsä. Pilgrimi ei voinut kauemmin kestää. Usko, rohkeus, luottamus poistuivat samalla kuin hänen puuttuvat voimansa. Hän ei taistellut enää kohtaloansa vastaan, hän heittäytyi epätoivoon ja kuolemaan. Hän notkisti toista polveansa, pää alaspäin painettuna, tukien itseänsä vapisevalla kädellään, ja sitten, haikistuneena rauenneista yrityksistä ja menneistä mieliteoista, nostaen kasvojansa ja kättänsä taivasta kohden, hän näin lausui elementeille palavat jäähyväisensä.

"Voi elämä, jota kerta pidin raskaana vaivana, minä tunnen nyt sinun suloutesi! Jää hyvästi, oi elämä, jääkäät hyvästi suuret päätökseni ja ylpeä vakuutukseni ikuisesta maineesta. Minun päiväni, lyhyet, mitättömät päiväni uppoavat entisyyteen; ja kuolema, jota vastaan taistelen, tuo kauhea kuolema, pidättää minua näillä autiomailla. Voi sisareni, jospa sinun äänesi vaan voisi kuiskuttaa minun korvaani yhden ainoan rakkauden sanan; jospa vaan sinun lempeä, kirkas katsantosi edes tuokioksi kohtaisi himmentyneitä, sammuvia silmiäni, ei tuskani tuntuisi miltään. Jää Miriam! sydämeni on sinun luonasi suihkulähteemme reunalla. Turmion tuuli, kanna hänelle viimeiset sanani, siunaukseni. Ja te myöskin, ystäväni, joitten liian laiminlyötyä rakkautta nyt muistelen, jääkäät hyvästi! Jää hyvästi, heimolaiseni, jää hyvästi armas kotini ja Hamadanin tyvenet, varjokkaat lehdot! Jää hyvästi Jabaster ja se mahtava tiede, jossa sinä olit opettajana ja minä oppilaana! Talismanisi tykkii minun uskollisella rinnallani. Vihantava maa ja kultainen aurinko ja kaikki ne ihanat ja mainiot näyt, joita te niin hellästi ja runsaasti jakelette ajattelemattomille ihmisille, jääkäät hyvästi! Minä kuolen erämaahan – se on katkeraa. Ei enään, ei, ei milloinkaan enää toivokas päivä minulle koita eikä raikas tuuli nouse terveyttä ja iloa tuottavilla siivillänsä. Taivas ja maa, vesi ja ilma, valittu kansani ja vanha uskoni, jääkäät hyvästi! Ja sinä, sinäkin, sieluni kaupunki, minä en voi nimittää sinua, näkemättä jäänyt Jerusalem —"

Kesken myrskyn ärjynää maan povi kohosi ja aukeni, pikaiset hiekkapatsaat täyttivät vaaleankeltaista taivasta kohden ja riensivät uhriansa päin. Tässä yleisen kaoksen tohinassa synkkä pimeys laskeusi erämaahan.

"Nyt meidän kauhea matkamme on päätetty, nyt erämaan vaivat ovat ohitse. Leveänä vierii virta viheriäin ja palmukkaitten äyräitten välitse ja tarjoo pian väsyneille jäsenillemme semmoisia kylpyjä, joita kalifit eivät voi ostaa. Allah-illah. Allah-hu. Allah-illah, Allah-hu."

"Miekkoinen se, joka nyt tuopi muassaan relikin profeettamme hautakammiosta, miekkoinen se, joka nyt levittää katseltavaksi kaukaisten markkinain aarteet, hämärän Idän juvelit ja loittosan Samarkandin silkkikankaat. Allah-illah, Allah-hu. Allah-illah, Allah-hu."

"Hänelle pyhä moskea on toivottava onnea juhlallisella ja syvällä kunnioituksella, häntä vireä Bezestein on vastaan-ottava luottavaisella hymyllä. Hurskas kauppias, peri nyt työsi kaksinkertainen voitto. Allah-illah, Allah-hu. Allah-illah, Allah-hu."

"Kameli säikähtää, Abdallah! Katso, tuossa on jotakin tiellä."

"Pyhän kiven kautta, kuollut ihminen. Mies raukka! Ei pitäisi koskaan jalkaisin tehdä pilgrimi-matkoja. Minä vihaan heidän nöyrää jumalanpelkoansa. Kannusta kameliasi, niin se menee ruumiin sivutse."

"Profeetta saarnaa armeliaisuutta, Abdallah. Hän on suosinut yritystäni, ja minä tahdon noudattaa hänen käskyänsä. Katso, onko hän aivan kuollut."

Se oli karavani Mekkasta, joka palasi Bagdadiin. Pilgrimit olivat päiväyksen päässä Eufratista ja tervehtivät riemulaululla tuloansa hedelmällisille seuduille. Niin etäältä, kuin silmä kannatti, heidän kiertelevän kulkueensa pitkä rivi ulottui halki erämaan, tuhansittain suistettuja kameleja, kuormitettuina kauppakaluilla ja jokaisen parven etupäässä joku kookkaampi juhta, johdattaen helkkivin tiukuineen ratsasmiesten ryhmiä ja useita kantoistuimia; kaikki pilgrimit varustettuina aseilla kiireestä kantapäähän; etumaisena nähtiin vahva osasto seldshukilaista hevosväkeä, ja jälkijoukkoa puolusti kurdilainen heimokunta, joka oli ottanut varjellaksensa näitä hurskaita matkustajia heidän retkellänsä Kurdistanin läpitse.

Abdallah oli hyväntekeväisen kauppamiehen Alin lempiorja. Totellen isäntänsä tahtoa astui hän vastahakoisesti kamelinsa selästä ja tutki Alroy'n hengettömältä näyttävää ruumista.

"Joku Kurdilainen, puvusta päättäen", huudahti Abdallah nauraen pilkallisesti, "mitä hän täällä toimittaa?"

"Nuot eivät ole Kurdilaisen kasvot", vastasi Ali, "kenties joku pilgrimi vuorilta?"

"Mikä hyvänsä hän lienee, hän on kuollut", väitti orja; "epäilemättä joku kirottu giauri."

"Jumala on suuri", lausui Ali, "hän hengittää; hänen kauhtanansa rintapuoli kohosi."

"Tuuli se oli", sanoi Abdallah.

"Se oli ihmissydämen huokaus", intti Ali.

Useat pilgrimit, jotka olivat astuneet maahan, kokoontuivat nyt heidän ympärillensä.

"Minä olen Hakim", ilmoitti joku arvokas Armenialainen. "Minä koettelen hänen suontansa; se on heikko, mutta se tykyttää."