Bjørnstjerne Bjørnson - Maria Stuart Skotlannissa

STUART. Hänen kärsimättömyytensä rikkoo etiketin kaikki…

KUNINGATAR. Jätä meidät yksin, Stuart. Katso ett'ei kukaan meitä häiritse.

STUART. Mutta tanssi…

KUNINGATAR. Ensin työ, sitten tanssi! Sulje ovet!

STUART. Mitä on ajatteleminen!

(Menee).

Edelliset (paitsi STUART).

KUNINGATAR. Mitä tämä tietää, Rizzio, kolmesti on jo minulle puhuttu jostakin hyökkäyksestä.

RIZZIO. Myöskin teidän armollenne?

KUNINGATAR. Siis sinulle myös?

RIZZIO. Niin, juuri nyt!

KUNINGATAR. Kummallista! Vähän aikaa sitten kuningaskin minua uhkasi.

RIZZIO. Teidän armonne luulee että hän on liitossa…

KUNINGATAR. Missä liitossa?..

RIZZIO. Liitossa niiden kanssa, jotka tuumivat hyökkäystä…

KUNINGATAR. Kuka sen tekisi?

RIZZIO. En voi sitä ymmärtää … (vaiti-olo). Kenties maanpakolaiset?

KUNINGATAR. Veljenikö, kreivi Murray?.. Darnley yhtyisi minun vihollisiin … omiin vihollisiinsa? – Mitä sitten on tapahtunut?

RIZZIO. Sen mahtaa teidän armonne paraiten tietää…

KUNINGATAR. Hän vaati äsken minulta – (seisahtuu, katselee Rizziota, nauraa). Darnley on narri. Koko juttu on joutavaa!

RIZZIO. Teidän armonne on aina niin huolotoin…

KUNINGATAR. Mitä todistuksia sinulla on?

RIZZIO. Tunteeko teidän armonne tämän sormuksen?

KUNINGATAR. Veljeni sormus! —

RIZZIO. Sen loisteen valossa aikoo kreivi Murray löytää tien takaisin teidän armonne etuhuoneesen…

KUNINGATAR. Ja se tapahtuisi sinun avulla…?

RIZZIO. Koetettiin… Mutta tässä on sormus!

(Tahtoo antaa sen, kuningatar sen näkee, mutta ei ota sitä vastaan).

KUNINGATAR. Sinua pidetään hyvin voimakkaana, Rizzio.

RIZZIO. Ainoastaan sentähden että tulisin epäluulon alaiseksi teidän armonne silmissä. – Tässä on sormus!

KUNINGATAR (niinkuin ennen). Miksi olet sinä minulle uskollisempi kuin muut, Rizzio?

RIZZIO. Parempi olisi tutkia, miksi meitä pyydetään tehdä huolettomiksi samalla kuin päällekarkauksesta jutellaan…

KUNINGATAR. Moni on palvellut minua uskollisesti ennen sinua; mutta kaikilla on ollut omat tarkoituksensa, – tarkoituksia, jotka minä olen huomannut…

RIZZIO. Teidän armonne, teitä väijytään; minä olin olevinani huoletoin, mutta en ollut! —

KUNINGATAR. Sinä luotat suuresti meidän suosioomme, David Rizzio, kun et katso tarpeelliseksi meille vastatakaan!

RIZZIO. En vastaa sentähden että tässä vaan näen kujeita; minua pyydetään sortaa teidän armonne luona, vieläpä sangen tärkeällä hetkellä.

KUNINGATAR. Minua rupee väsyttämään koko tuo tärkeä arvo, jota sinuun pannaan, – ja jota itsekin luulet sinulla olevan.

RIZZIO. Teidän armonne tekee minulle vääryyttä … mutta minä koetan sitä kärsiä, … niin kuin joka päivä saan loukkauksia kärsiä teidän armonne tähden.

KUNINGATAR. Mutta miksi kaikkea tuota kärsit? – Sinä olet niin eriskummallinen, tuntuu aina kuin kätkisit jotain salaisuutta.

RIZZIO. Jos minussa on jotain outoa teidän armonne mielestä, niin työni ja toimeni teidän armonne hyväksi todistavat puolestani, ja se valtioviisaus, joka tähän saakka on tuottanut niin runsaita hedelmiä katolilaisten asian hyväksi, selvästi todistakoot uskollisuuteni teitä kohtaan.

KUNINGATAR. Se on totta… Mutta miksi pitää minun aina kuulla siitä, miksi pitää minun olla sinulle velassa siitä? Miksi et esimerkiksi tahdo tulla aatelismieheksi?

RIZZIO. Sentähden että se vahingoittaisi minua.

KUNINGATAR. Mutta korkea arvonimi?

RIZZIO. En huoli semmoisesta ulkonaisesta arvosta.

KUNINGATAR. Vaan rahoista, kalliista kivistä…

RIZZIO. Niin, semmoiset ovat varmaa tavaraa.

KUNINGATAR. Ja kalliit vaatteet…

RIZZIO. Luonto ei ole minua suosinut, siitä saan kärsiä. Mutta, teidän armonne, älkää antako paholaisen kylvön kohta itää sielussanne. Älkäämme tämmöisten pienten asiain tähden jättäkö huomaamatta sitä vaaraa, jonka musta ensi-enne kaukana näkyy. Lethington'illa on aikeensa, hänellä ja Murray'lla ja Morton'illa; minä olin olevinani huoletoin, enkä ollut mistään tietävinäni; mutta tuskissani olin! Heillä on varmaan monta liittolaista; asia on niin edistynyt, että niin itsekäs henkilökin, kuin lordi Stuart, on päässyt sen jäljille. Vartijain täytyy todellakin lähteä ulos öisin, sillä suurissa metsissä on nähty nuotio-tulia.

KUNINGATAR. Kolme kertaa on jo hyökätty minun päälleni ja minä olen onnellisesti pelastunut! En huoli siitä!

RIZZIO. Teidän armollanne on niin paljon rohkeutta…

KUNINGATAR. Ja sinulla niin vähän…

RIZZIO. Minä tarkoitan teidän armonne parasta!

KUNINGATAR. Mutta miksi sen teet? Minkä vuoksi kärsit oikkujani ja muiden panettelemista?

RIZZIO (suuttuneena). Kun lapsi on kyllästynyt viuluun, jota on soittanut, tahtoo se lyödä sitä rikki, nähdäksensä miltä se sisäpuolelta näyttää!..

KUNINGATAR. Siis kun olen nähnyt miltä näytät sisäpuolelta?..

RIZZIO. Teidän armonne, sallitteko minun nyt mennä?

KUNINGATAR. Enkö enää voi saada tätä viulua eheäksi, kun kerran olen katsonut sen sisään?

RIZZIO. Ette voi.

KUNINGATAR. Toiveesi päämäärä on siis mahdotoin saavuttaa!

RIZZIO. Teidän armonne ei varmaankaan minua enää tarvitse…

(Aikoo mennä).

KUNINGATAR. Rizzio!

RIZZIO. Teidän armonne…

KUNINGATAR. Me kaksi emme enää voi yhdessä työtä tehdä; en voi luottamuksella vale-naamalle puhua.

RIZZIO. Teidän sydämmessänne on jotain julmaa, sen olen monasti huomannut!

KUNINGATAR. Pelkäätkö ketään, koska et tahdo minulle puhua?

RIZZIO. Minä pyydän, antakaa minun nyt mennä!

KUNINGATAR. Pelkäätkö kuningasta, vihollistasi?

RIZZIO. En! —

KUNINGATAR. Aatelistoako! – (kun Rizzio on vaiti) haluatko jotain harvinaista arvoon-koroitusta … hyvä, se on sinulle suotu – huolimatta aatelistosta!

RIZZIO. En pelkää aatelistoa!

KUNINGATAR. Ah, minä ymmärrän, koko julkista mielipidettä Europassa.

Vaan tiedäthän sinä, Rizzio, että minua huvittaa kiusata sitä.

RIZZIO. En pelkää maailmassa ketäkään – paitsi —

KUNINGATAR. Paitsi? – sano se suoraan!

RIZZIO. – Teitä itseänne!

KUNINGATAR. Minua! Nyt käsken sua puhumaan!

RIZZIO. Te olette julma ja säälimätöin; teitä ilahuttaa nähdä minua mitä ankarimman intohimon vallassa, – sillä semmoinen minulla on, – se on se, joka, niin kauan kuin se palaa, on minua innostuttanut ja on minua innostuttava mitä suurimpiin töihin teidän palveluksessanne, – vaan kun se on sammunut – en ole enää mitään.

KUNINGATAR. Mutta mikä kaunopuheliaisuus, – Rizzio, en tunne sinua samaksi mieheksi!

RIZZIO. Armollisin kuningatar, ette koskaan ole minua tunteneet! Äänettömyyteni on ollut alituinen valhe ja tylyyteni sen sineetti. Mutta nyt, kun olette avanneet huuleni tuon ruhtinallisen totuuden lausumiseen, nyt teidän pitää se tietämän. Ainoastaan se, jolla on suuri päämäärä, voi käydä suoraan sitä kohti, huolimatta kaikista pienistä; ainoastaan se, jota joku ajatus innostuttaa, voi kärsiä; ainoastaan se, joka jotain odottaa, voi kestää oikkuja, pilkkaa, panettelemista, ilkeyttä!

KUNINGATAR. Mutta mitä tämä tietää!

RIZZIO. Se tietää, – vaan ensin kuulkaa: ei kuin Darnley, joka teitä väsyttää ja seuraa, ei kuin nuo, jotka maailmalle tahtovat kerskata yhdestä silmäilyksestä, sanasta tai tanssista, ei kuin nuo, jotka meluavat kahden-miekkasilla teidän tähtenne … minä en pyydä että minua sanotaan teidän rakastajaksi, mutta että kerran – vaikka pitkän, pitkän odotuksen jälkeen, vaikka vaadittaisiin elämää täynnä alttiiksi-antamusta ja uskollisuutta – että kuitenkin kerran voisin siksi tulla. —