Bjørnstjerne Bjørnson - Jumalan teillä

Sanoisiko hän sen? Olisikohan hänkin sitä mieltä? "Mehän olemme nyt aivan kahden, sinä ja minä?" Kiertoteitse koetti hän päästä siihen, mutta ääneen ei ollut luottamista, se petti hänet. Ja eihän Josefine sitäpaitsi vastannutkaan. Heidän välillään tuli hiljaisuus, ääretön hiljaisuus. Mutta ajatelkaas, silloin liukui Josefinen käsi itsestään hänen käsivarrelleen ja jäi siihen samalla tavoin kuin kihlattujen on tapana. Vavistus kulki läpi koko Olen ruumiin, ja rohkenipa hän puristaakin sitä hiukan, mutta ei uskaltanut katsoa Josefineen. He kulkivat edelleen.

Kohta häämöittikin kaupunki heidän edessään, laivojen taklaukset sulautuivat yhteen kuin torneiksi tai muistuttivat ne suklaasta tehtyjen laivojen yhtenäisiä taklauksia, talot näyttivät villaisiin verhoutuneilta, melkein värittömiltä, kaikki oli kuin laatikkoon pakattavaksi laitettuna, ja tunturit vartioivat niitä. Yksi ainoa pitkä, heikko ja epämääräinen ääni kuului, yksi himmeä säde tämän hämyharmaan hiljaisuuden läpi. "Etkö tahtoisi kertoa jotakin?" virkkoi Josefine hätäisesti, ikäänkuin ei jaksaisi enempää sanoa samalla kertaa. Se vaikutti Oleen vapauttavasta ja hän kysyi, kertoisiko hän – valosta. "Niin, vaikka valosta", vastasi Josefine; – oliko se ivaa? —

Ole aloitti kertoa siitä, mutta ei tehnyt sitä selvästi. Ensi kerralla, kun Josefine äkkiä kysyi jotakin epäselvää, tunsi Ole kykenemättömyytensä, hän ei tuntenut asiaa kylliksi hyvin. "Ei annappas minun ennemmin kertoa loppu Jeanne d'Arcista", hän sanoi, "kuten muistat, keskeytettiin meidät eilen." – "Niin, ottakaamme Jeanne d'Arc!" sanoi Josefine, vieläkin iloisemmin ja hymyillen. "Mutta jos sinä et tahdo – ?" – "Kyllä, mielelläni!" Ja sen lausui Josefine lempeämmällä äänellä, kuin tahtoen sovittaa edellistä. Sitten kertoi Ole lopun Jeanne d'Arc-tarinasta, vasta ilmestyneen teoksen mukaan, jonka hän nyt kesälomalla oli saanut lainaksi Josefinen isältä. Tämä aihe oli häntä lähellä, hänen länsirannikkolainen laulava äänensä kuvaili sitä hiukan laajasti, hänen sanojenkäyttelynsä oli opittua, mutta ääntämistavassa oli kotiseudun sävyä, joskin hiukan lievennettynä. Koko hänen kertomistapansa oli entiselle talonpoikaispojalle ominaista, ja se sopikin mainiosti vanhaan tarinaan. Josefine katsahti häneen, katsahti hänen puhtaasen sydämeensä.

Ja he tulivat kaupunkiin. Josefine oli kiintynyt kuuntelemaan kertomusta ja he kumpikin olivat niin innostuneet siitä, että eivät joutuneet ajattelemaankaan, että joku voisi kohdata heidät, vielä vähemmin huomaamaan, että heidän kummallakin puolellaan oli rakennuksia. Ole vain hiljensi ääntänsä ja jatkoi kertomistaan.

Mutta kun he lähestyivät sitä katua, jonka varrella Olen täti asui ja jota pitkin hänen tulisi kulkea, seisahtui hän, vaikka kertomus ei ollutkaan vielä lopussa. Saisiko hän saattaa Josefineä kotiin? Rehtori asui vähän kauempana; jos ei hän saisi, täytyisi hänen erota hänestä tässä. Tätä kysymystä ei hän tehnyt ensi kertaa.

Juuri senvuoksi heräsi sama ajatus Josefinessä; hän ei ollut milloinkaan pitänyt sellaisesta "mutkailusta", jota hänen mielestään portille saattaminen oli, kun kerran saattajan oma tie oli toisaanne. Niin oli ollut laita jo heidän lapsuudestaan saakka, sillä Josefineä oli kiusoteltu Olella. Mutta hän tiesi, että Ole pani sille suuren arvon.

Sillä vähällä matkalla, mikä oli jälellä, he kulkivat kumpikin miettien tätä seikkaa oikein jännityksellä. Heitetäänkö tässä hyvästit, – vai – ? Alkujaan niin lapsellinen seikka oli nyt muuttunut tärkeäksi kysymykseksi. Josefine ei päässyt asiasta selville, mutta kun he olivat tulleet tienhaaraan, veti hän hiljaa kätensä Olen käsivarrelta ja ojensi sen hänelle hyvästiksi. Hän huomasi Olen hämmästyksen. Ja sovittaakseen sen heti Josefine loi häneen kiitollisuudesta loistavan, säteilevän silmäyksen, puristi lujasti hänen kättään ja sanoi: "Kiitos tästä illasta!" aivan toisella äänellä ja sävyllä kuin koskaan ennen näiden vuosien aikana! Sanat kulkivat sydämestä sydämeen kuin koko elämän ajaksi annettu lupaus, ja se oli niiden tarkoituskin. Hän lausui kiitoksensa Olen uskollisuudesta, hänen rakkaudestaan nyt ja aina. Ole seisoi kalpeana. Josefine huomasi sen ja mietti hiukan, – veti sitten kätensä pois ja läksi. Mäellä hän kääntyi vielä kerran Oleen päin, kiitollisena siitä, että tämä oli sekä sanoissaan että teoissaan vain tahtonut noudattaa hänen tahtoaan. Josefine nyökkäsi hänelle ja Ole nosti lakkiaan.

Hetki sen jälkeen seisoi Josefine huoneessaan, liiaksi lämmenneenä ruvetakseen levolle ja sitäpaitsi niin virkeänä. Hän ei oikeastaan halunnutkaan nukkumaan, hän tahtoi joka tapauksessa ensin nähdä auringon nousun tai valvoa vaikka päivään saakka. Hänen ikkunansa oli pihalle päin, tuolle suurelle koulukentälle, jonka toisessa päässä oli voimistelusali; muutamia voimistelutelineitä oli myös sen ulkopuolella. Kadulta katsoen hänen makuukamarinsa oli ensikerroksessa, mutta kentältä päin toisessa. Pikku tyttönä hän oli satoja kertoja hypännyt ulos ikkunasta, kun ei halunnut mennä oven kautta. Hän avasi ikkunan ja hänen mielensä teki hypätä nytkin ikkunasta ja mennä kävelemään koulukentälle. Kaikista mieluimmin hän olisi tahtonut astuskella koko yön Olen kanssa, mutta sitä ei tämä ollut huomannut. Kenties juuri senvuoksi, ettei Ole ollut sitä esittänyt, hän oli jättänytkin hänelle hyvästit jo siellä kadulla.

Mutta lähemmin asiaa harkittuaan hän ei uskaltanutkaan lähteä kentälle. Sattui näet usein, että nuorten miesten, jotka tulivat kylämatkoiltaan, veneretkiltään tai juopottelureissuiltaan, pisti päähän poiketa tänne lapsuutensa leikkipaikoille hyppimään voimistelutelineillä, ja hän ei tahtonut tulla tekemisiin puolihumalaisten nuorukaisten kanssa. Hän otti hatun päästään ja nojautuen puoliksi ikkunasta ulos jäi miettimään tapahtunutta, joka häntä vieläkin houkutteli ulos.

Silloin kuulee hän askelia ulkoportailta ja sitten hiekkakäytävältä, joka toi tänne huoneisiin. Olisikohan se Ole? Oliko hän niin kaihomielinen, että tahtoi tulla katselemaan hänen ikkunoihinsa? Hän ei saisi tulla! Jumala varjelkoon häntä, jos hän tuli! – Hän kuunteli suurella jännityksellä; – ei … tuo astunta oli liian nopeaa; se oli, … hän tunsi sen, tuossa hän seisoikin, se oli hänen veljensä.

Niin, Edvard sieltä tuli. Hän ei kummastunut nähdessään sisarensa, hän suuntasi askeleensa häntä kohti. Ja tultuaan avoimen ikkunan alle hän ojensi hänelle tervehdykseksi oikean kätensä, johon Josefine tarttui. Hänen silmänsä vilkuivat hiukan, mikä oli varma merkki siitä, että hänen mielensä oli liikutettu. "Oli hyvä, että olit ylhäällä, minä olisin muuten koputtanut." Hän katsoi tutkistellen sisartaan silmiin eikä päästänyt irti hänen kättään. "Vastako nyt tulit kotiin?" – "Juuri nyt." Josefine oli sillä hetkellä hänen vallassaan, Edvard olisi saattanut kysyä häneltä mitä tahansa ja hän olisi vastannut, silloin kun hän kerran tuolla tavoin katsoi häntä silmiin. "Heti, kun sinua ei näkynyt viimeisten joukossa, minä ymmärsin, että sinä olit lähtenyt takaisin, hakemaan Olea." – "Niin kyllä." Edvard oli vähän aikaa ääneti, hänen äänensä värähteli, kun hän sanoi: "Minä tein väärin, te kai olette nyt kihloissa?" – Viipyi hetkinen, vaikka vastaus oli luettavana heti sisaren silmissä. "Niin luulen", lausui Josefine.

Hellästi, mutta murheellisena katsoi Edvard sisareensa. Josefine tunsi painostavaa halua purskahtaa äänekkääseen itkuun. Oliko hän sitten menetellyt pahasti? Hänet valtasi kauhea pelko. Silloin otti Edvard molemmin käsin hänen päästään kiinni, taivutti sen vasten omaansa ja suuteli häntä otsalle. Sisar purskahti itkuun ja kiersi molemmat kätensä hänen kaulalleen ja painoi poskensa hänen poskeaan vastaan.