Charles Deslys - Kuninkaan toverit

Lisäksi toinenkin ritareista sai köytensä auki. Hän riensi avuksi vihan vimmassa. Nähdessään kuolleet ja haavoitetut, hänen vihansa muuttui raivoksi. Hän tahtoi kostaa, ja, hypäten lähimmän hevosen selkään, hän otti vuorostaan johtaakseen tätä joukkoa, joka nyt, kiihoitettuna hänen huudoiltansa, kokonaisuudessaan syöksi pakenevien niskaan.

Nämä jo olivat hyvän matkaa edellä; mutta siitä tavasta, jolla nuo toiset heitä ahdistivat, oli helppo ymmärtää, että voittohuudon piankin piti kaikua.

– "François ystäväni", Martti ystävä sanoi, "ne voittavat alaa. Joku minuutti vielä, niin ovat jo kintereillämme."

– "Anna mennä vaan!" Villon vastasi; "minä luotan hyvään onneeni."

– "Minä samoin. Mutta sanoppas, huomasitko minua? Onhan minulla rohkeutta. Piru vieköön! hevoseni kompastuu."

Kun Troussecaille taas oli ratsailla, tie äkkiä kääntyi.

Kaupunki, siihen asti metsän peittämä, tuli näkyviin.

Heidän täytyi kulkea sen läpi, tai sitä välttääkseen uskaliaasti ruveta suureen kiertoon.

Tämän johtopäätöksen Villon heti paikalla teki.

Troussecaille'n vastaus oli:

– "Seurataan oikeanpuolista tietä. Se on epäilemättä paras."

– "Niin, mutta vielä nopeammin, jos mahdollista. Minulla on nyt vuorostani jotakin mielessä."

Ja Villon ajaa karahutti ensimäisenä kaupungin portista sisään, johon kohta sen jälkeen myös Troussecaille katosi.

Viittä minuuttia ei vielä ollut kulunut, niin takaa-ajajat vuorostaan tulivat paikalle, ajoivat täyttä karkua nosto-sillalle ja tunkivat ukkosen jyrinällä porttiholviin.

Ensimäisen talon portilla Villon oli huomannut pitkän miehen puolittain sotilaan, puolittain porvarin puvussa.

– "Hohoi! ystävä! kuka täällä postitalon isäntä on?"

– "Minä itse."

– "Ja kuka on tämän portin vartija?"

– "Minä myös."

– "Ahaa! olette kumpaakin; hyvä vaan! Antakaa sitten kiiruimman kautta sulkea tämä portti ja tuokaa samalla tallista kaksi parasta hevostanne."

– "Mutta, mitä vasten?"

Runoilija keskeytti hänet, asettaen rautasormuksen liljoinensa hänen nenänsä eteen.

Tämän nähdessään postitalon isäntä, jo melkein vaaleana pelosta, kumarsi nöyrästi.

– "Kuninkaan toveri!" Villon sanoi. "Totelkaa!"

– "Totelkaa", Troussecaille kertoi yhtä kopeasti, vaikk'ei asiasta mitään ymmärtänyt. Se oli hänen osansa..

– "Meitä ajetaan takaa. Siis! joutukaa!" runoilija komensi. Heti paikalla rautasuojus putosi; portti sulkeutui kuin loihtimalla.

Samalla kuin isäntä hyöri tämän ensimäisen käskyn toimeen-panossa, hän oli antanut kutsua tallirenkinsä.

Kaksi hätähätää satuloitua rotevaa hevosta tuotiin kohta esille.

Mitä suurimmalla kiireellä molemmat kumppanukset astuivat alas ratsuiltaan, joivat lasin viiniä ja istuivat jälleen satulaan.

Takaa-ajajat jo melusivat portin ulkopuolella, joka äkkiarvaamatta oli heiltä sulkeutunut.

– "Ne ovat kuninkaan vihollisia", Villon sanoi, "aukaiskaa niille vasta puolen tunnin päästä ja sanokaa, keitä me olemme. Eteenpäin!"

Puolen tuntia myöhemmin, hän pidätti hevostaan sanoen:

– "Minusta tuntuu, kuin voisimme vähän levähtää. Mitä arvelet tästä ensimäisestä reipastuksesta, Martti ystävä?"

– "Minä aattelen, François ystävä, että sinä olet salannut minulta nimesi ja asemasi. Sinä et olekkaan runoilija Villon, vaan loihtija Parapharagaramus, ja kannat semmoisena sormessasi sormusta, joka saa ihmeitä aikaan."

– "Eikö nämä ihmeet saa sinun uteliaisuuttasi vireille?"

– "Ei vähääkään. Minä mukaudun suostumuksiimme: tiedottomuus, salaperäisyys! Yksi ainoa kohta minua huolettaa."

– "Mikä sitten?"

– "Koska syömme suurusta?"

– "Ensi postipaikassa … hätäisesti."

– "Hiisi olkoon!"

– "Mutta ehtoolla, Gien'issä, hyvä illallinen, hyvä vuode … ja vaatteiden muutto. Puh! kurkkuni on nokea täynnä."

– "Olkoon! minä haen jonkun rehellisen vaatekauppiaan, jonka luona voimme pukeuda ylhäisiksi herroiksi."

– "Ei ollenkaan! kauppiaan puku on saatavana jonkun lähi-kaupungin torilla. Se on meidän virkamme vastaiseksi. Olkoon se sanottu siksi kun toisin käsken."

Gien'issä oli par'aikaa markkinat. Ravintola oli väkeä täynnä.

Vaan onnellisen sattuman kautta ravintolan isäntä piti toistakin virkaa. Hän oli samalla postin hoitaja.

François Villon'in tarvitsi vaan näyttää taikakaluansa, niin hän kohta sai kunniahuoneen käytettäväksensä.

Töin tuskin hän oli sinne asettunut iloisen takka-valkean ääreen, niin Troussecaille astui sisään erään kauppiaan kanssa, joka kantoi suurta vaatepakkaa.

– "Ohhoh!" runoilija sanoi, "tuottehan meille tänne koko varastonne."

– "Ainakin kaikki, mitä siitä on jäljellä. Oivat markkinat! Asiat yhä paranevat. Jaa, ei sovi soimata! käyvätpä ne hyvinkin tavallansa, nuo asiat!"

Ja kauppias hieroi tytyväisenä käsiänsä.

– "Suuri Jumala!" Villon huudahti, "kun kohtaa kauppiaan, joka on niin tytyväinen, että hän tytymystään vielä muillekin julistaa, tietääpä silloin jotain uutta nähneensä."

– "Olkoon vaan", vieras sanoi; "vaan toisin puhuminen olisi kiittämättömyyttä hänen Majesteettiansa kuningasta kohtaan. Hän se on tiet puhdistanut varkaista ja rosvoista, jotka niitä ennen häiritsivät. Kunnia hänelle siitä, että hyvät kaupunkimme alkavat taasen kukoistaa. Liike tulee virkeämmäksi. Raha ei enää ole kätkössä, vaan liikkuu vapaasti. Eläköön Ludovik XI! Hän suosii kauppaa, hän suojelee sitä. Hän itse, jos olisi jonkun kauppakonttoorin takana syntynyt, olisi nykyään kuningaskunnan ensimäinen kauppias."

Tämän ylistys-puheen kestäessä, oli toivorikas vaatekauppias levittänyt esiin kaikki tavaransa.

Hän oli pieni, vilkas mies, terävällä ulkomuodolla, sekä puheissaan jotenkin suurisuinen: yksi aian valtio-viisastelijoista.

– "No, totta mar!" runoilija huudahti, "mies ihan kuin meitä varten. Hänpä meitä nyt voi sopivalla tavalla vaatettaa ja samalla vielä kaupan päälle meille jakaa joitakin tietoja tilasta Burgundin herttuakunnassa, johon huomenna aiomme lähteä."

– "Herttuakunta Burgund! Oi! herrani, siellä löydätte vähän rahaa, ja vielä vähemmin sotaväkeä. Kaarlo rohkea ei ole Ludovik rauhallinen. Hän on kaikki surmannut, kaikki tuhlannut tuossa surkeassa Neuss'in piirityksessä, johon hän melkein vuoden aian on kuluttanut varojaan siinä hullussa toivossa, että vihdoinkin saisi perustaa länsimaisen suuriherttuakuntansa, tuon kuuluisan burgundilaisen kuningaskunnan. Vaan suvaitkaa … eikö mielestänne tämä harmaa pumpulitakki sopisi kumppanillenne?"

– "Ihmeen hyvin!" Villon vastasi. "Se on aasin väri. Antaa hänen koettaa sitä päällensä. Vaan sillä välin, mestari … mikä nimenne on?"

– "Hugonet, teidän luvallanne."

– "No niin! mestari Hugonet, sanokaa meille, keitä vastaan teidän tuleva länsimainen suuriherttuanne nykyään käy sotaa? … sillä kuuluu hänen luonteesensa aina sotia."

– "Sveitsiläisiä vastaan, hyvät herrat. Toinen vasikan askel. Sveitsiläiset ovat urheata väkeä, hyvin uutteroita, mutta varsin köyhiä, joilta ei valloittaja voi mitään voittaa. He tekivät kaikki mitä voivat rauhaa ylläpitääkseen. Herttua ei tahtonut unohtaa, että olivat auttaneet Elsass'in talonpoikia, ja ansion mukaan rangaisseet tuota roistoa, jota kutsuttiin Hagenbach'iksi. Oiva tuomio kerrassaan! Vuorelaiset, tämän nähdessään, aloittivat sodan, voittivat Hericourt'in tappelun, valloittivat Pontarlier'in ja ryöstivät koko Franche-Comté'n. Kaarlo herttua kääntyi vihdoinkin heitä vastaan. Vaan tielläpä hänen päähänsä äkkiä juolahti anastaa Lothringi."