Eliel Aspelin-Haapkylä - Muoto- ja muistikuvia I

Väinö otti onkensa ja päätti lähteä rantaan koettamaan onneansa. Mennessään puutarhan ohi ja juuri sivuuttaessaan pihlaja-lehtimajan hän näki oudon näön. Yrjö ja iso sisar istuivat rinnakkain ruohopenkillä puitten juurella, jotka isä muinoin oli istuttanut äidin ja omaksi onnekseen. Ison sisaren vaaleakiharainen pää nojasi Yrjön olkaan. Voi, kuinka Väinö sillä hetkellä vihasi Yrjöä, vaikkei hän itsekään tiennyt minkätähden. Hän meni kuitenkin, niinkuin päättänyt oli, ongelle, mutta tänä onnettomana päivänä ei kiiskikään tarttunut hänen koukkuunsa!

Seuraavana aamuna ylioppilas matkusti pois, ja isolla sisarella oli koko päivän punaiset silmät, ikäänkuin hän olisi itkenyt.

Väinö kuuli sitten puhuttavan kihlauksesta y.m.s., mutta ei hän oikein ymmärtänyt mitä se merkitsi, ennenkuin hän sattumalta näki erään kohtauksen Vanhan Vapun ja ison sisaren välillä. Vappu otti näet Hilmaa kädestä ja puhui lempeällä äänellä: "Herra siunatkoon, että mamselli jo niin nuorena on tullut morsiameksi. Maisteri on kyllä niin oppinut ja hyvä mies, että hän ansaitsee saada mamsellin omakseen, ja Jumala suokoon, että hän vie mamsellin onnelliseen kotiin; mutta kuinka me täällä tulemmekaan toimeen, kun mamselli on poissa!" ja Vappu itki liikutuksesta.

Nyt kaikki Väinölle selvisi, ja hän tunsi pistoksen sydämessään. Mutta tietenkään hän ei jaksanut kauan sitä muistaa, ja syksy ja talvi menivät tavallista menoaan. Iso sisar kirjoitti ja saikin usein kirjeitä ja oli toisinaan mietteisiin vaipunut, mutta enimmäkseen hän oli aivan niinkuin ennen. Ainoastaan harvoin Väinö muisteli myrskyistä kesäpäivää.

Eräänä päivänä sanottiin: ison sisaren häät ovat jo ensi kesänä. Se taas vähän ajattelutti Väinöä, sentään suuresti häiritsemättä hänen levollisuuttaan. Kevät tuli ja muuttui kesäksi, ja silloin tuli Yrjökin, joka nyt oli pappi, vaikka häntä vieläkin sanottiin maisteriksi. Väinö ei voinut olla tuntematta jonkunlaista outoa kunnioitusta häntä kohtaan, kun hän sunnuntaisin pukeutui kauhtanaan ja papinkaulukseen niinkuin isäkin. Viikon varrella hän sitä vastoin oli jotenkin entisellään, ja kun Väinö etsi kätköstään viimekesäisen aluksen, niin Yrjö taklasi sen aivan mainiosti.

Pappilassa häärättiin kovasti häitä valmistaessa ja Väinö, joka aina oli hyvällä tuulella kun touhu talossa oli yleinen, unohti entiset huolensa ja pelkonsa. Häätkin vietettiin, eikä Väinö vieläkään ollut valmistautunut vastaanottamaan sitä, mikä tulossa oli.

Seuraavana päivänä nuori pari lähti ja – mitä onkaan sanottava! – hyvästijättökin sujui Väinöltä jotenkin kevyesti; mutta kun isä ja äiti ja sisarukset ja Liisa ja Vappu ja monta muuta seisoi portaitten edessä viheriällä pihalla ja katsoivat ulos portista pitkin tietä, mihin kiesit olivat silmistä kadonneet, ja jotkut itkeä nyyhkyttivät, silloin oli Väinön sydän pakahtumaisillaan.

Kun hän kohta jälkeen meni sisälle ja käveli huoneitten läpi, kuuli hän Vapun kyökissä ääneen valittavan ja itsekseen puhuvan: "Voi minuakin, Vappu parkaa, kuka minua nyt lohduttaa, kun se Herran siunattu lapsi on poissa!" Äidin kamarissa itki Selma ja piti päätänsä äidin sylissä, jonka omat posket kiilsivät vierivistä kyynelistä. Päivänpaiste oli niin lämmin ja kirkas ison sisaren kamarissa, mutta häntä itseä ei näkynyt. Vinttikamarista kuuluivat Johanneksen askeleet hänen kävellessään edestakaisin. Väinö meni rauhattomasti ja hiljaa huoneesta toiseen. Isän kamarin ovi oli auki, ja siellä isä istui tavallisella paikallaan pöytänsä edessä lukien isoa kirkkoraamattuansa. Väinö ei tiennyt mikä hänen oli, hän ei voinut katsoa eikä puhutella ketään. Hän juoksi ulos puutarhaan, mansikkamaan ohi lehtimajalle. Siellä hän kiersi käsivartensa äidin puun ympäri ja nojasi siihen pikku päätään. Koko hänen ruumiinsa vapisi, ja hän purskahti itkuun kuiskaten: "Iso sisar on ryöstetty!" (1872.)

Harvoin sitä muulloin kuin syödessä istuttiin koko perhe yhdessä. Pappilassa oli niin paljon ja niin monenlaisia puuhia. Isällä oli aina milloin mitäkin virkatoimia ja äidillä oli kenties vielä harvemmin aikaa rauhassa istua. Mutta sattui sentään joskus, varsinkin iltasin, että kaikki olivat koossa etenkin äidin ympärillä, ja silloin saattoi joku perheen nuorempia sanoa tokaista: Kerro, äiti, jotakin! johon toiset yhtyivät: Niin, äiti on kiltti ja kertoo jotakin, äiti kertoo!

– Mitä minä kertoisin? äiti vastaa, eihän minulla ole mitään erikoista kerrottavaa, ja olettehan jo ennen kuulleet minun juttuni.

– Äiti kertoo siitä ajasta, jolloin äiti oli pieni ja missä äiti silloin asui, kehotti joku.

Ja äiti alkoi kertoa lasten kuunnellessa. – Kun olin pikku tyttö – kymmentä vuotta nuorempi – , äiti jutteli, oli isoisä (hän tarkotti isäänsä, vaikka hän kertoessaan asettui lasten kannalle ja sanoi "isoisä") Muhoksen kappalainen, ja Muhoksessa olen minä syntynytkin. Pappila, jossa asuimme, on suuren Oulujoen rannalla taikka oikeammin luoman rannalla, joka vähän matkan päässä purkaa vetensä isoon jokeen. Oulujoki on leveämpi ja komeampi kuin joet täällä etelämpänä; hauskaa oli katsella pitkien tervaveneiden soluvan alaspäin ja ylöspäin jokea milloin airojen, milloin pikku purjeiden, milloin sauvointen avulla, ja myöskin olla mukana kun padolla vedestä nostettiin suuria, hopeankimmeltäviä lohia. Meitä oli kuusi lasta ennenkuin Muhoksesta muutettiin pois, veljiä ja sisaria, ja paitsi vanhempiani asui pappilassa mummokin, se on minun äitini äiti.

– Voi, voi äiti, oliko mummo hyvin vanha? keskeytettiin.

– Vanha hän oli ja sangen ankara, äiti virkkoi. Hän oli tyttönimeltään Kristina Laureus ja syntynyt Raahessa, jossa hänen isänsä oli ollut kauppias. Mummo kertoi toisinaan, että hänen äitinsä oli ollut Tukholmassa ja naamiaishuveissa suuressa oopperatalossa, kun kuningas keskellä huveja ammuttiin, nimittäin Ruotsin kuningas Kustaa III. Samoin kuin kaikki muut oli hänkin kauheasti peljästynyt, kun ensin laukaus kuului ja kohta sen jälkeen huudettiin, että kuningas oli ammuttu. Ymmärtäähän sen kun niin jumalaton rikos tapahtui! – Kauppias Laureus oli ollut harras kalastaja. Hänellä oli tapana kalastaa talvellakin laskien pyydyksensä jään alle. Mutta eräänä talvipäivänä, kun hän palasi kalasta ja kelkalla veti saalistaan kotia, hän tultuaan talonsa portille kaatui kuin tukki pitkälleen maahan. Ihmisiä kerääntyi kohta hänen ympärilleen, mutta hän oli jo kuollut; hän oli saanut halvauksen.

Mutta mummostahan minun pitikin kertoa. Hän asui meillä Muhoksessa ja oli, niinkuin jo sanoin, hyvin ankara ja täsmällinen tavoiltaan. Joen toisella puolen asui eräs vanha rouva Levander, ja hänen luonaan mummo kävi kerran viikossa, ja se tapahtui yhtä varmasti kuin hän joka päivä söi määrätyt ateriansa. Näillä käynneillä sai häntä seurata tavallisesti yksi, poikkeustapauksessa kaksi lapsenlastaan, mutta useammasta ei voinut olla puhettakaan. Rva Levanderilla oli olo ja järjestys hyvin juhlallinen, ja arvattavasti sentähden mummo ei ottanut mukaansa suurempaa joukkoa. Lasten oli jo edeltäkäsin täytynyt luvata olla meluamatta ("att icke stimma"), ja heidän tuli istua hiljaa ja minkäänlaista huomiota herättämättä suurella pullokotelolla eli – arkulla, joka oli asetettu korkean, valkoiseksi maalatun seinäkellon juurelle. Vanhojen rouvien keskenään pakinoidessa mummo alituisesti röyhelsi hienoja pitsejä, joita aina tuotiin hänelle pestäväksi, syystä ettei kukaan osannut niitä pestä ja röyheltää niin taitavasti kuin hän. Vieraille tarjottiin kahvia ja vohveleita, ja tämän hyvän vuoksi lapset oikeastaan lähtivätkin mummon seuraan. Istuminen pullokotelolla oli nimittäin hirmuisen ikävää. Kun oltiin kaksi, kului aika jotenkin, mutta jos oli yksin, kävi olo melkein sietämättömäksi; silloin ei muuta tehnyt kuin odotti vohveleita.