Santeri Alkio - Kylistä, kodeista ja vainioilta - Kertomuksia ja kuvaelmia

Sisarukset eivät paljoa yksissä olleet. Toisinaan talvisaikoina täytyi Miinan sisareen turvautua, pyytää jyviä kesätyön päälle. Kyllä sisar antoi, mutta hyvin rajoitetun määrän. "Jos kuolee?" sanoi, "niin kuka ne sitte maksaa?" Ei koskaan antanut mitään ilman isälle, ei äidille, ei sisarelle. Kaikki tarvitsi tarkoin itse. Aina hänellä oli härnäämistä Miinalle, pisteli yhdestä ja toisesta. Jumalan nimen kautta hän useimmiten puhui. "Olet suuri syntinen sisar parka", sanoi ja "mitähän hyvä Isä tarkoitti, kun piti mun sukukuntaani sellainen risti, häpeäpilkku tuleman, kuin sinä olet. Saa nähdä saatatko pitää, ettet toista laita. Koreilet ja komeilet, ikäänkuin mikä tyttö. Saunan tukkoon sellainen sais pukea. Häpeä! Kaikki ihmiset sinusta puhuvat". Miinalla myöskin oli suuta. "Sisar kulta, avaja oma poves, katso sinne", sanoi hän. "On ehkä yhtä pitkä taivaaseen, kuin minullakin, vaikka olenkin"…

Sitten rupesi Leena aina itkemään ja tuomaan esiin nuhteetonta elämäänsä ja jumalisia tekojansa.

Kerran Miina juonillaan puki oikein huonot ryysyt päällensä, kun sisaren luo meni. Silloin sisar haukkui niistä. Miina rupesi nauramaan, "no hyvä ei kelpaa sulle, eikä huono!" sanoi hän ja meni ilvehtien tiehensä.

Aikojen kuluessa kuolivat vanhukset tuolta mökistä kivien päältä. Ensin kuoli akka ja sitten kuoli ukko. Vierasmiesten aikana olivat "kaiken omaisuutensa" Miinalle testamentanneet. Siihen kuului tupa, pannu ja pata, vähän huonoja pöytäkaluja, vaaterääsyjä j.n.e.

Ukko oli sanonut kuollessaan: "Leenalla on kyllä, on liikaakin omaisuutta, ei hän tällaisia tarvitse kun meillä on ja Miinapa tässä on elättänytkin".

Mutta Leena ei tiennyt testamentista. Kun isä oli kuollut, sanoi hän sisarelle: "Sinun pitää toimituttaa kalunkirjoitus ja maksaa minulle osani tuvasta ja irtaimesta, jos pitää tahdot". – "Ei tarvitsekaan", sanoi Miina, "minun on kaikki, minulla on testamentti".

"Häh? mikä testamentti?"

"Oikea testamentti. Isä lupasi minulle kaikki".

Nyt rupesivat sisarukset oikein aikalailla riitelemään. Leena uhkasi käräjään viedä. "Ainakin äidin osan saan, äijän osasta en huolikaan"…

Hän valitti ja itki tunnotonta isää, jolle ei yksi sormi ole niin kipeä kuin toinen.

Viikkokausia kesti riitaa, syrjäisetkin ihmiset siihen jo osaa ottivat. "Mitä sinä tuolla romulla teet", sanoivat Leenalle, "kyllä sinulla tavaraa on. Miina parka tarvitsee. Älä ole niin mammonan orja." Leenan mieskin rupesi jo häpeämään ja suuttumaan akkaansa. Jo täytyi Leenan asettua, kun koko maailma oli vastaan. Sanoi kuitenkin: "Menen ja otan jotain sieltä, pitäköön sitte saaliinsa." Meni sitten sisaren mökille, meni kuin ruhtinatar. "Tulin ottamaan jotain muistoa", sanoi, "pidä sitten saaliinasi". Hän otti äitivainaan parhaan hameen ja huivin, isän virsikirjan, ainoan kirveen ja lapion, sekä vielä jotain pikkutavaraa. Miina itki. "Ota jos sydäntä on, ja näkyypä sitä olevankin". Kallu rupesi itkemään, pelkäsi tätiä, kun tämä niin paiskeli esineitä, ja kun näki äidinkin itkevän. "Mitä kakara raakuu", täti sanoi, "joutaisit kuolla ihmisten vaivoista!" Sitten hän meni, vei tavarat, ei kiittänyt, ei hyvästikään osannut.

Sisarukset elivät monia vuosia erillään toisistaan. Lapsetkin sillä aikaa kasvoivat. Leenan tyttäret Annikka ja Suska venyivät aivan täysikasvuisiksi ja saivat kumpainenkin miehen kuin hyllyltä ottain. Hätäkös oli saadessa, eivät he rumia olleet, ei kelvottomiakaan. Ja talo oli velaton: oli siis sievästi myötäjäisiä toivossa. Mutta vävyt eivät tulleet toimeen talossa, vaikka sitä kyllä koettivat. Ensin Annikka miehineen koetti. Mutta kun Jukka oli vähän aikaa ollut, kävivät välit riitaisiksi. Anopin mielestä oli kovin laiska mieheksi. Renkiä olisi helpompi pitää. Ensin mummo sitä takanapäin jutteli, sitten jo suoraankin sanoi: "Jos talossa meinaat asumaan ruveta, niin älä jorjottele. Tee työtä. Sitä tässä muutkin tekevät". Jukka ei kärsinyt tuollaista kauan. Olihan hänkin talosta! Pani kapineensa kokoon, sai Annikan mukaansa ja muutti pois.

Sen jälkeen Suska pian menikin naimisiin ja toi miehensä kotiin. Kovin piti mummo ensin Kaaposta, Suskan miehestä. Kaapo olikin roima työmies, mummo sanoi, että hän tekee niinkuin hevonen. Mutta kun Kaapo rupesi kodistumaan, tuli hän rohkeaksi ja rupesi isännöimään. Silloin taas tuli riita. "Et sinä mikään ole", sanoi mummo, "meidän on tavara, me sitä hoidammekin. Mun on pirtti, sun on portti. Jos tahdot talossa olla, ole hiljaa, jos et tahdo hiljaa olla, mene tiehes!" Kun kerta riita alkuun tuli, repesi se suureksi. Kaapo pani tavaransa kokoon, puhutteli muoria pirun eukoksi, ja lähti pois vieden Suskan muassaan.

Leena ja Olli, hyvin he olivat aina terveet olleet. Mutta vanhaksi tultua eräänä talvena tuli eukko sairaloiseksi. Vaikka Olli oli vantterampi alkoi hän talouden puuhiin ennen väsyä kuin eukko, rupesi näetten ehdottelemaan, että talo annettaisiin jommalle kummalle vävyistä. Ensin eukko suuttui. "Itse minä olen tavaran koonnut, itse sen viljelenkin loppuun asti!" sanoi. Mutta kun yhä huonommaksi kävi ja väsyi, tuskinpa enää jalka toisen edelle pääsi, – silloin suostui.

Vävyt ja tyttäret kutsuttiin. "Kumpi ottaa talon?" kyseli muori.

Molemmat olisivat kyllä ottaneet, mutta ei tahdottu sopia hinnasta.

Muori suuttui, kun niin perin vähästä olisivat kumpanenkin ottaneet.

Hän alkoi haukkua. "Maksakaa te enempi", sanoi Annikka Suskalle ja Kaapolle.

"Hoo, mitä varten? Maksakaa te jos kannattaa", huusi Suska. Nyt alkoivat sisarukset riidellä.

Muori oli vallan hurjana. Hän oli kuvitellut että ainakin 7 tuhatta heidän kumpasenkin tyttärensä perintö tulisi olemaan. Nyt taritsivat vävyt vaan 9 tuhatta talosta. Tuota muori itki. Niinkö vähäksi hänen omaisuutensa arvataan! Ei olisikaan heidän tyttärillä siis enempää perintöä kuin toiskankaan tyttärillä! – "Kaksitoista tuhatta!" kiljui hän, "kaksitoista tuhatta pitää maksaa! Hävetkää! … tällaista taloa halvemmalla"… Vävyt nauroivat. "Ei muori", sanoivat, "ei sitä kannata. Ja mitä te välitätte? Meidän välinen asiahan se on, kun me siihen suostumme … molemmin olemme tyytyväisiä".

Tuota ei vävyjen olisi pitänyt sanoa, muorinhan tavara oli. Se teki muorin hulluksi. Hän hyppäsi tasajalkaa lattialla, kirosi, alkoi juosta ulos ja huusi mennessään:

"Järveen menen! järveen menen!"

Olli ja nuoret hymähtivät, rupesivat yhteen suuhun surkuttelemaan ämmäraukkaa. Menivät pihalle perään, näkivät että hän kiersi navetan taakse piiloon. Siellä antoivat he muorin kuljaella, eivät olleet tietävinäänkään, muista asioista vaan alkoivat jutella. Kylläpähän tulee kun aikansa kuljaelee! – Vävyt ja tyttäret menivät kotiansa.

Leena ei enää leppynytkään. Hän teki kirjallisen testamentin, määräsi omaisuutensa lastensa lapsille. Vanhempain ei pitänyt saaman mitään. Sitten pian hän sairastuikin sängyn omaksi. Silloin tuli hätä. Oikeinkohan tässä kuolema lähistelee? Naapuripitäjäässä oli erinomainen hieroja; se haettiin, mutta ei ollut apua. Haettiin vuoron tiestä kolme noitaa, yksi erältään. Ei siitäkään apua. Oman kylän kuppari sai konstinsa koettaa, ei apua. Jo oikein alkoi pelottaa muoria. Väliin porotti jalkaa, väliin kättä; toisinaan oli rinta kipeä, toisinaan pää. Ruoka ei käynyt laatuun: perin huonosti olivat asiat.

Sattui eräänä päivänä, että kylään tuotiin lääkäri erään köyhän vaimon luo. Olli ei ollut kotona silloin, muori joutui kiusaukseen. Hakisinkohan tohtorin? Kylän akat houkuttelivat: "hullu olet jos et hae nyt, kun niin saatavillakin on!" Leena kutsui kupparin ja pyysi häntä menemään tohtorin luo. Käski sanoa, että köyhiä ollaan. Kuppari alkoi huoneita siivota, – tohtori kun tulee. Mutta muori ei antanut. "Älä siivoa", sanoi, "luulee meitä pian rikkaiksi. Antaa olla niinkuin on". Hopeamaljankin pöydältä käski pois korjata.