Bjørnstjerne Bjørnson - Magnhild

Mutta tuossa naurussa oli jotakin joka ei oikein miellyttänyt kirkkoherraa. Ei häntä myöskään tyydyttänyt se välinpitämätön tapa, jolla toinen oli ottavinaan asian. Kaikkein vähimmin oli hänelle mieliksi joutua näin yllätetyksi. "Minun täytyy puhua asiasta vaimoni kanssa", sanoi hän ja puhisi. "Niin minun täytyy", lisäsi hän varmemmin; – "ja Magnhildin kanssa", tuli jälestäpäin.

"Luonnollisesti", sanoi toinen ja nousi seisoalleen.

Tuokion perästä istui rouva siinä missä satulaseppä oli istunut. Hän lepuutti molempia käsiään avoimina sylissään ja tuijotti ylös ja alas höyryävää aviomiestään. "Niin, miten sinusta näyttää?" kysyi tämä jälleen ja seisahtui puolisonsa eteen. Hän ei saanut mitään vastausta ja meni jälleen. "Mies on liian vanha", sanoi papinrouva vihdoin. – "Ja varmaan perin ilkijuoninen", lisäsi kirkkoherra. Hän seisahtui rouvansa likelle ja kuiskasi: "Ei kukaan tiedä oikeastaan, mistä hän tulee tai miksi hän tahtoo olla juuri täällä. Hänhän voisi pitää suurta tehdasta suuressa kaupungissa. – Varakas ja viekas lurjus!"

Kirkkoherra ei käyttänyt jokapäiväisessä seurustelussaan hienointa kieltä.

"Voi, että tyttö onkin antanut viekoitella itseään tähän!" kuiskasi rouva. – "Viekoitella! juuri se sana: viekoitella!" toisti pappi ja näpsäytti sormillaan, "viekoitella!" Hän mennä höyrytti poispäin.

"Minun on niin paha ollakseni hänen tähtensä!" virkkoi rouva, jolta vierähti muutamia kyyneliä. Tästä heltyi kirkkoherra. "Kuules, eukkoseni, meidän pitää puhua hänelle itselleen meidän kahden!" ja liikahti raskaasti paikalta.

Hetken päästä seisoi Magnhild virastohuoneen oven sisäpuolella, oudoksuen mitä kummaa häneltä tahdottaisiin. Kirkkoherra alkoi: "Onko todella totta, että sinä, Magnhild, olet suostunut rupeamaan tuon satulaseppäroivion vaimoksi?" Kirkkoherra käytti usein tuommoista yhteisnimitystä "roivio" oikean nimen asemesta. Magnhild lensi niin punaiseksi kuin hän ei kai koskaan vielä ollut ollut. Tämän käsittivät molemmat myöntämiseksi. "Miksi sinä et tule meidän puheille sellaisista asioista?" kysyi pappi pahoillaan. "Tämä on niin kummallista sinulta, Magnhild", sanoi rouva ja itki. Magnhild suorastaan säikähtyi.

"Tahdotko todella saada hänet?" kysyi kirkkoherra ja seisahtui ratkaisevasti tytön eteen. Eihän nyt Magnhild milloinkaan ollut tottunut tuttavallisuuteen. Näin siis tutkittuna hän ei nyt myöskään rohjennut ruveta suoraan kertomaan, miten asia alusta pitäen oli ollut leikintekoa; että hän sitten tosin oli aavistanut täyttä tottakin leikin takana, mutta että siihen aina uudestaan oli sekoitettu niin paljon pilanpitoa, ettei hän enää ollut pitemmältä piitannut sanoa vastaan. Kuinka voisi hän kirkkoherran seistessä hänen yläpuolellaan ruveta semmoista pitkää selitystä latelemaan? Ja näin hän sensijaan alkoi itkeä.

No, – eihän kirkkoherra tahtonut kiduttaa häntä. Tehty kuin tehty. – Hänen kävi vain Magnhildia sääliksi, ja niinpä hän sydämensä hyvyydessä tahtoi auttaa häntä laskemaan perusteita hänen valintansa pohjaksi. Olihan Skarlie, lausui hän, sangen varakas mies, ja hän, Magnhild ainoastaan köyhä tyttö, joka ei ainakaan siltä puolen nähden voinut odottaa parempaa avio-onnea. Vanha mies tosin oli, mutta oli itse sanonut katsovansa asiaa pikemmin adoptionin kuin naimakaupan kannalta; hän tahtoi tytön onnea.

Mutta kaikkea tätä Magnhild ei sietänyt kuullakaan, ja näin hän juoksi ulos ovesta. Ulkona porstuassa hän tyrskähti itkemään ikäänkuin sydämestään murtuakseen; hänen täytyi itkuansa hillitäkseen rientää ylös ullakolle. Ja siellä ylhäällä hänen surunsa vähitellen selkeni jonkunlaiseen itsetajuntaan. Ei hän surrut sitä että satulaseppä tahtoi häntä omakseen, vaan sitä etteivät kirkkoherra ja rouva tahtoneet häntä omakseen.

Niin oli hän asian käsittänyt.

Kun opettajatar sai tiedon asiasta, joutui hän suorastaan riitaan rouvan kanssa, joka ei osannut ymmärtää Magnhildia; sillä siihen opettajatar pystyi niin oivallisesti. Olihan tuo sukkela mies, oikein älykäs. Hän oli rikas, hauska, tosin hiukan ruma, – mutta eihän sen seikan laita ollut niin arka ainakaan tuolla alhaalla Örenissä. (Hänen nimenomaiset sanansa.) Ja samaan sävyyn puheli hän myös Magnhildille, kun hän vihdoin onnistui saamaan tämän satuttaviinsa. Magnhild oli jo pilalle itkeytynyt ja hyrskähti uudelleen itkuun, mutta ei muuten virkkanut sanaakaan.

Kirkkoherra lausui jokseenkin lyhyesti satulasepälle, että kun nyt kerran asian laita oli näin, olisi hänen parasta lähteä tiehensä. Satulaseppä itse halusi tätä; hän olikin nyt saanut, työnsä valmiiksi. Kuinka paljon hän koettikin päästä Magnhildin puheille, ei hän saanut edes nähdä tätä. Hänen täytyi siis matkustaa ilman häntä.

Magnhild ei seuraavina päivinä näyttäytynyt arkisalissa eikä pöydässä. Ei kukaan etsinyt häntä puhutellakseen häntä. Opettajatar katsoi aivan luonnolliseksi, että hän kuitenkin niin vakavan asian takia tahtoi olla yksinään ja itsekseen.

Eräänä päivänä heidät yllätettiin sillä, että posti toi kirjeen ja ison paketin Magnhildille. Kirje kuului:

'Saattaakseni hauskan pilanpitomme perille, rakas Magnhild, olen matkustanut tänne alas. Taloni maalattiin kesällä ulkoa sekä sisältä, pilanteko joka nyt näyttää miltei todelta, – eikös totta?

Sänkyjä, huonekaluja, sänkyvaatteita j.n.e. pidän kaupan, niin että nyt voin ostaa niitä itseltäni. Kun ajattelen tarkoitusperää, syntyy siitä hupaisin kauppa mitä milloinkaan olen tehnyt.

Voitko muistaa, miten me nauroimme, silloin kun minä otin mittaa sinusta oikein kerrankin todistaakseni, miten aivan liian lyhyt sinun hameesi oli miehustasta, aivan liian väljä olkapäistä ja liian kapea helmoista? Sattumalta kirjoitin muistiin sinun mittasi, ja niiden mukaan neulotan nyt sinulle:

1 mustan silkkihameen (Lyonin taftia),

1 ruskean (Kashemiria),

1 sinisen (ohutta villa-kangasta).

Kuten aina olen sinulle sanonut, luulen sinisen pukevan sinua parhaiten.

Nämä tavarat eivät heti ilman muuta ole valmiit; ne saapuvat sentähden vasta sopivan tilaisuuden tultua.

Mutta, mitä kenties haluat, tilasin sähkösanomalla Bergenistä, heti tänne alas saavuttuani; siellä on kaikki semmoinen valmisna saatavissa. Odotettavasti saat ne samalla postissa, jossa tämän kirjeen saat.

Kuten näet (ja vastedes saat nähdä) seuraa kaikenlaista pilanpitoa naimisiin joutumisen mukana. Niinpä minä myös tänään olen tehnyt testamenttini ja siinä määrännyt sinut perillisekseni.

Kunnioittavasti tervehtien kirkkoherraa ja hänen arvoisaa perhettään, merkitsen nimekseni alamainen pilanpitäjäsi

T. Skarlie .'

Magnhild oli paennut turvaan ullakolle mukanaan sekä kirje että iso paketti. Hän oli karannut käsiksi kirjeeseen ja lakkasi sitä lukemasta hämmentyneenä ja peloissaan, hän repäisi auki paketin ja löysi siitä useampia kertoja kaikkea sellaista mikä muodostaa naisen alusvaatetuksen. Hän nakkeli niitä joka puolelle, hehkuvan punastuneena, suutuksissaan ja hämillään. Hän istahti ja itki ääneensä.

Nyt hän tunsi uskaltavansa puhua. Hän juoksi alas rouvan luo, heittäytyi tämän kaulaan, kuiski: "anteeksi!" pisti kirjeen hänelle käteen ja katosi. Rouva ei ymmärtänyt hänen sanaansa "anteeksi!", mutta kyllä sen että hän itki ja oli suuressa mielenliikutuksessa, otti kirjeen ja luki. Se näytti olevaa kummallinen muodoltaan; mutta sisällys tuntui hänestä sitä selvemmältä, sillä olihan se vanhemman, järkevän miehen huolenpitoa ja kaikin puolin kunnioitettavaa. Se miellytti vanhaa perheen äitiä ja hän meni sitä miehelleen näyttämään. Tämä havaitsi samaa; hän alkoi uskoa että tämän omituisen miehen kanssa täytyi Magnhildin tulla onnelliseksi. Rouva haki kaikkialta Magnhildia sanoakseen tälle, että he molemmin, sekä kirkkoherra että hän, huomasivat kirjeen lupaavan hyvää. Kerrottiin Magnhildin olevan ullakolla, jonka takia rouva otti vaatetta yllensä, koska oli kylmä, ja nousi sinne ylös. Hän tapasi opettajattaren, jonka hän otti mukaansa. He eivät nähneet Magnhildia, vaan tavarat, jotka romustivat heitettyinä pitkin permantoa, laatikoita ja kapsäkkejä. He kokoilivat ne yhteen, laskivat ne, tarkastivat niitä ja näkivät ne oivallisiksi. He ymmärsivät että sellainen lahja voi saattaa nuoren neidon hämilleen, mutta olihan antaja jo vanhempi mies, jolla oli lupa ottaa asia isällisesti. Tämän he sanoivat Magnhildille, kun vihdoin löysivät hänet. Ja hän – ei uskaltanut enää olla tuttavallinen. Tämä johtui siitä, että rouva opettajattaren avustamana puhui, kuten he itse sanoivat, järkeä hänelle. Hänen ei tulisi olla ylpeä, vaan muistaa olevansa köyhä tyttö, jolla ei ollut sukulaisia eikä tulevaisuutta.