Arthur Doyle - Napoleonin sotilaan seikkailut

Mitäpä saatoin tehdä muuta kuin maata aivan hiljaa ja kiristellä hampaitani avuttomuudessani. Samalla kuitenkin lievensi tuskaani ja raivoani se ajatus, että olin kärsinyt naisen puolesta, jota rakastin. Miesten tapa aina on sanoa naisille, että he mielellään kärsisivät mitä tuskaa tahansa heidän tähtensä; mutta minun etuoikeutenani oli näyttää, etten ollut luvannut enempää kuin saatoin täyttää. Ajattelin myös, kuinka jalona tekoani pidettäisiin, kun tämä tapaus kerran tulisi tunnetuksi, ja kuinka ylpeitä Conflansin husaarit tulisivat olemaan everstistään. Nämä ajatukset auttoivat minua kärsimään hiljaa, veren lakkaamatta virratessa niskaani pitkin ja tipahdellessa kivilattialle.

Mutta veren tipahteleminen oli vähällä saattaa minut turmioon.

"Hänestä vuotaa vahvasti verta", sanoi eräs miehistä. "Parasta on, että haet haavurin, muuten löydät hänet huomenna kuolleena."

"Hän makaa aivan hiljaa, eikä ole suutansa avannut", sanoi toinen.

"Säikähdys on tappanut hänet."

"Joutavia, nuori nainen ei kuole niinkään helposti", arveli Matteo. "Olen sitä paitsi leikannut vain pienen palasen; pääasiahan on, että tuomioistuimen merkki on häneen tosiaan lyöty. Nouskaa ylös, signora, nouskaa ylös!"

Hän tarttui hartioihini ja sydämeni lakkasi lyömästä pelosta, että hän tuntisi olkaimet viitan alla.

"Kuinka on laitanne?" kysyi hän. En vastannut mitään. – "Piru vieköön, toivoisinpa, että olisin tässä miehen, enkä naisen kanssa tekemisissä, vaikka hän onkin Venetsian kaunein nainen", lausui gondolinohjaaja. "Tänne Nicola, lainaa minulle nenäliinaasi ja tuo valoa."

Kaikki oli menetetty. Pahin oli tapahtunut. Ei mikään minua voinut pelastaa. Makasin yhä kokoon kyyristyneenä nurkassani, mutta jokainen lihas ruumiissani oli jännitetty kuten villillä kissalla, joka on valmis hyppäämään. Jos minun olisi kuoltava, olin päättänyt, että kuolemani piti olla elämäni arvoinen.

Yksi miehistä oli mennyt hakemaan lyhtyä, Matteo koetti nenäliinalla saada verenvuodon pysähtymään; tuossa tuokiossa olisi salaisuuteni keksitty, mutta äkkiä nousi Matteo pystyyn jääden liikkumattomana seisomaan. Samassa silmänräpäyksessä kuulin sekavaa äänten sorinaa pääni yläpuolella olevan ikkunan luota. Airojen kitinä yhtyi ihmisääniin. Sitten koputettiin ulko-ovelle, ja peloittava ääni jymisi: "Aukaiskaa! Aukaiskaa keisarin nimessä!"

Keisari! Kuten pahat henget pötkivät pakoon pyhimyksen nimeä mainittaessa, niin kiiruhtivat nyt säikähtynein huudahduksin Matteo, palvelijat, hovimestari, miehet, koko ryövärijoukko pakoon tämän sanan kuullessaan. Laukaus pamahti, sitten kirveen isku, ja ovi murrettiin auki. Käytävästä kuului sitten aseitten helinää ja ranskalaisten sotamiesten huutoja. Seuraavassa silmänräpäyksessä juoksi eräs heistä portaita alas ja syöksyi suoraan koppiini. "Lucia!" huudahti hän. "Lucia!" Hän seisoi himmeässä valossa, hengästyneenä ja kykenemättä puhumaan. Lopulta hän virkkoi: "Enkö ole näyttänyt sinulle, kuinka suuresti sinua rakastan? Saatoinko enempää tehdä todistaakseni sen sinulle? Olen kavaltanut maani, olen rikkonut valani, olen syössyt ystäväni onnettomuuteen ja pannut henkeni alttiiksi sinut vapauttaakseni."

Se oli nuori Lorenzo Loredan, rakastaja, jonka olin lyönyt laudalta. Minun kävi häntä sääliksi tällä hetkellä; mutta kukin on itseään lähinnä rakkaudessa, ja sille, joka menettää pelin on ainoana lohdutuksena sen menettäminen miellyttävälle ja arvossapidetylle voittajalle. Aioin tämän hänelle selittää, mutta ensimmäiset sanani kuultuaan hän vavahti hämmästyksestä, juoksi käytävään, otti siellä riippuvan lampun ja valaisi sillä kasvojani.

"Tekö se olettekin, te, ilkiö!" huusi hän. "Te kirottu ranskalainen.

Teidän täytyy maksaa minulle se vääryys, jonka olette tehnyt minulle."

Mutta samassa hetkessä hän huomasi kasvojeni kalpeuden ja veren, joka lakkaamatta vuoti korvastani.

"Mitä tämä on?" kysyi hän. "Minkä vuoksi olette menettänyt korvanne?"

Voitin heikkouteni, ja pitäen nenäliinaa korvassani, nousin pystyyn husaarien ylpeänä everstinä.

"Kärsimäni vahinko ei merkitse mitään, herra. Teidän suostumuksellanne, hyvä herra, emme enää puhu näin vähäpätöisestä ja henkilökohtaisesta asiasta."

Mutta Lucia oli tunkeutunut kopistaan ja kertoi koko jutun, samalla hyväillen Lorenzon käsivartta.

"Tämä jalo herrasmies astui minun paikalleni, Lorenzo! Hän on kärsinyt pelastaakseen minut."

Näin italialaisen kasvoista, mikä taistelu hänen sisimmässään kävi, ja tunsin myötätuntoa häntä kohtaan. Lopulta ojensi hän minulle kätensä.

"Eversti Gerard, te olette suuren rakkauden arvoinen. Annan teille anteeksi, sillä vaikka olettekin tehnyt minulle vääryyttä, olette pyytänyt anteeksi jalolla tavalla. Mutta ihmettelen suuresti, että tapaan teidät elävänä. Poistuin tuomioistuimesta ennenkuin teidät tuomittiin, mutta ymmärsin, ettei ketään ranskalaista kohtaan osoitettaisi armahtavaisuutta senvuoksi, että he ovat hävittäneet Venetsian taideteoksia."

"Hän ei ole niitä hävittänyt", huudahti Lucia, "hän on auttanut säilyttämään niitä palatsissamme."

"Ainakin yhtä niistä", sanoin minä suudellen hänen kättänsä.

Tällä tavalla, ystäväni, tulin menettäneeksi korvani. Kaksi päivää yöllisen seikkailuni jälkeen löydettiin Lorenzo sydän lävistettynä Sant Markustorilta. Tuomioistuimen jäsenistä ja sen pyöveleistä ammuttiin Matteo ja kolme muuta, toiset karkoitettiin kaupungista. Lucia, rakastettu Luciani vetäytyi Muranon luostariin, sittenkuin ranskalaiset olivat poistuneet Venetsiasta. Siellä hän on luultavasti vieläkin ihastuttavana abbedissana, joka kenties jo aikoja sitten on unohtanut ne päivät, jolloin sydämemme sykkivät toisiaan vastaan, koko maailman tuntuessa niin pieneltä verrattuna siihen rakkauteen, joka paloi suonissamme. Tai ehkei niin ole kumminkaan käynyt. Ehkäpä hän ei ole voinut unohtaa. Voi olla hetkiä, jolloin hänen sielunsa rauha häiriintyy, kun hän muistelee vanhaa soturia, joka häntä ammoin häipyneinä päivinä rakasti. Nuoruus ja intohimot ovat olleet ja menneet, mutta gentlemannin sydän ei koskaan muutu, ja Etienne Gerard tahtoo taivuttaa harmaan päänsä hänen edessään ja mielellään uhrata toisenkin korvansa häntä palvellakseen.

Kun keisari tarvitsi reilua sotamiestä, muisti hän aina armollisesti Etienne Gerardin nimen, ja harvoin hän sen unohti palkintojen jaossakaan.

Hämmästyttävät tosiseikat, jotka nyt aion kertoa, olen pitänyt salassa niin kauan kuin keisari eli, siitä syystä, että annoin hänelle sellaisen lupauksen, mutta en huomaa kenenkään vahingoittuvan, jos nyt kerron sen tärkeän osan, joka minulla oli ja jonka johdosta tulin salaiseen liittoon keisarin kanssa. Kun keisari palasi kotiin Pariisiin rauhanjulistuksen jälkeen vuonna 1807, vietti hän suurimman osan ajastaan keisarinnan luona ja Fontainebleaun hovissa. Husaarirykmenttimme ja kaartin ratsutaitoiset jääkärit sijoitettiin myös hoviin. Se on, kuten tiedätte, vain pieni, suurten metsien siimeksessä oleva kaupunki, ja oli merkillistä nähdä sen täyttyvän suurherttuoista ja prinsseistä, jotka pyörivät Napoleonin ympärillä, kuten koirat herransa ympärillä, jokainen toivoen saavansa jonkun luupalasen. Kaduilla kuuli puhuttavan enemmän saksaa kuin ranskaa, sillä ne, jotka olivat meitä auttaneet viimeisessä taistelussa, olivat tulleet pyytämään palkintoa, ja ne, jotka olivat taistelleet meitä vastaan, olivat tulleet koettamaan torjua rangaistustaan.

Ja säännöllisesti joka aamu ratsasti pieni mies, jolla oli kalpeat kasvot ja kylmät, harmaat silmät, metsästämään vaiteliaana ja luoksepääsemättömänä, ja koko seurue tuli hänen perässään, koettaen siepata jonkun sanan hänen suustaan. Ja niin, kun hän sattui sille tuulelle, saattoi hän viskellä sadottain neliöpeninkulmia toiselle, tai ottaa sama määrä pois toiselta, siirrellä kuningaskuntia sen tai tämän joen varrelle, tahi sijoittaa jonkun vuorijonon kupeelle. Tämmöinen oli nyt se tapa, jolla hän tavallisesti toimitteli asioitaan, tuo pieni tykistömies, jonka olimme kohottaneet niin korkealle miekoillamme ja pajuneteillamme.