Johann von Goethe - Torquato Tasso

PRINSESSA. Ja selvään äsken näytit tuntevasi, kuin toisillensa elää sankari ja runoilija, toistaan etsien ja ilman kademieltä. Ihana on teko laulunarvoinen, vaan suurta myös jälkimaailmalle säilyttää työn suuren tenho runoss' arvokkaassa. Suojasta vähän yhteiskuntamme sä tyydy myrskysäitä elämän kuin rantamalta tyynnä seuraamaan.

TASSO. Tääll' enkö vasta ihmetellen nähnyt, kuin jalo urhouden palkka on? Mä tänne nuorna poikasena tulin, juur' aikaan, jolloin juhla juhlalta Ferrara maineen keskipisteeksi kohoovan näytti. Ah, se oli näky! Sen laajan kentän, jolla loistossaan ol' urhoin taito esiintyvä, piiri niin ylväs ympäröi, ett' toistamiseen ei päivä moista nähne piankaan. Siin' istui kaunotarta joukottain ja nykyajan miestä ylhäisintä. Sai katseen hämmästyksiin loisto tuo; näin huudettiin: nuo kaikki isänmaa, yks, soukka, meren ympäröimä, tänne on lähettänyt. Liiton jaloimman he muodostaa, mi koskaan arvioinut lie kunniaa tai hyvett', ansiota. Sä yksitellen heitä tarkkaa: kellään häpeämistä siell' ei naapuristaan! – Ja sitten portit avattiin. Sä siinä näit orhit korskuvat ja aseloiston, soturit tungeskeli, torvet pauhas, ja räiskyin keihäät murtui, helähtäin soi iskut kilpihin ja kypäriin, ja pöly taistelijain kunnian ja häpeän loi hetkeks pilven peittoon. Oi, salli minun vetää verho eteen tään mulle liian kirkkaan näytelmän, ettei tää kaunis hetki ankarasti mua muistuttaisi vähäisyydestäni!

PRINSESSA. Kun jalo piiri tuo ja maineteot sua kiihti vaivaan, pyrintöön, mä silloin voin tyytymisen oppiin hiljaiseen sua, nuori ystäväni, ohjata. En nähnyt juhlia, joit' ylistit ja joita silloin tuhat kieltä kiitti, ja kiittää vielä jälkeen vuottenkin. Mun hiljaisuudessa, joss' iloista vain heikon, harhailevan kaiun kuulin, oi' ajatusta monta, suruisaa, ja monta kärsimystä kestettävä. Jo väikkyi silmissäni kuolon kuva, pimitti leveällä siivellään maailman vaihtelevat näköalat. Vain hiljalleen se kaikkos, salli nähdä mun suloisina, vaikka kalvenneina kuin verhon läpi elon kirjovärit. Olentoin elävien liikunnot näin jälleen. Ma ensi kerran astuin, hoitajaini viel' auttamana, sairashuoneesta: Lucretian niin elon-uhkuvana näin silloin sua tuoden saapuvan. Sä ensimäisnä, uunna, outona eloni uuden tielle ilmestyit. Ma paljon toivoin osaks sun ja mun; ei olekaan se toivo tyhjiin mennyt.

Текст предоставлен ООО «ЛитРес».

Прочитайте эту книгу целиком, купив полную легальную версию на ЛитРес.

Безопасно оплатить книгу можно банковской картой Visa, MasterCard, Maestro, со счета мобильного телефона, с платежного терминала, в салоне МТС или Связной, через PayPal, WebMoney, Яндекс.Деньги, QIWI Кошелек, бонусными картами или другим удобным Вам способом.