Gustave Flaubert - Yksinkertainen sydän

Hänen matkalaukkunsa vietiin lähtöpäivän aattona Liébardin rattailla. Seuraavana päivänä sitten sama mies toi kaksi hevosta, joista toisella oli selässä naissatula sametilla päällystettyine selkänojineen, toisen hevosen selkään oli pantu kokoonkääritty päällystakki, joka muodosti istuimen tapaisen. Rouva Aubain nousi satulaan Liébardin taakse, Félicité nousi Virginien kanssa toisen hevosen selkään, ja Paul keikahti ratsastamaan herra Lechaptoisin aasin selkään, joka eläin oli luovutettu matkaa varten sillä ehdolla, että sitä hyvästi hoidettaisiin.

Tie oli niin huono, että nuo kahdeksan kilometriä veivät kokonaista kaksi tuntia. Hevoset vajosivat nilkkaan asti lokaan ja tekivät ponnistellessaan siitä irti takaruumiillaan raivokkaita liikkeitä; toiste niiden kaviot survoutuivat raitioihin; toiste niiden täytyi hypähtää. Liébardin tamma seisahtui muutamissa paikoin äkkiä. Hän odotti kärsivällisesti kunnes se taas lähti liikkeelle; ja hän puhui tien varrella olevien maatilojen omistajista, liittäen heidän elämäkertaansa siveellisiä mietteitä. Keskellä Toucquesia, kun kuljettiin krassikukkien ympäröimien ikkunoiden ohitse, hän virkahti kohauttaen olkapäitään:

– Siinä esimerkiksi asuu muudan rouva Lehoussais, joka sensijaan, että olisi ottanut nuoren miehen… —

Félicité ei kuullut sen enempää; hevoset ravasivat eteenpäin, aasi nelisti. Kaikki poikkesivat polulle, ristikkoportti avattiin, kaksi poikaa ilmestyi, astuttiin alas juhtien selästä lantasäiliön kohdalla, ihan talon kynnyksen edessä.

Muori Liébard oli kovin ihastuksissaan nähdessään emäntänsä. Hän tarjosi vieraalleen aamiaista, johon kuului häränselkää, sisälmyssylttyä, verimakkaraa, kanaviilokkia, kuohuvaa omenaviiniä, hedelmäkakkua, viinaan kastettuja luumuja. Ja kaikkea tätä höystivät rouvalle lausutut kohteliaisuudet, hän kun näytti niin terveeltä; niistä sai osansa niinikään neiti, joka oli tullut "kovin sieväksi", ja herra Paul, joka oli "erityisesti lihonut". Eikä unhoitettu vainajiakaan, lasten isovanhempia, jotka Liébardit olivat tunteneet, he kun jo usean sukupolven aikana olivat olleet perheen palveluksessa. Karjatalossa näkyi, kuten sen asujamissakin, vanhuuden leima. Katto-orret olivat madonsyömät, seinät savusta mustat ja ikkunat harmaat pölystä. Tammisessa kaapissa oli kaikenlaisia astioita ja esineitä, kannuja, lautasia, tinavateja sudenrautoja, keritsimiä; suunnattoman suuri käsiruisku sai lapset hyvälle tuulelle. Kolmella pihalla ei ollut ainoatakaan puuta, jonka tyvi ei ollut kääpäsienen peittämä, tai jonka oksilla ei ollut misteli-kimppua. Tuuli oli viskellyt niitä maahan ison joukon. Ne olivat alkaneet uudelleen kasvaa, ja kaikki ne nuokkuivat hedelmiensä painosta. Olkikatot, jotka näyttivät ruskealta sametilta ja olivat epätasaisen paksuja, saattoivat vastustaa rajuimpiakin tuulenpuuskia. Mutta ratasvaja oli tuiki rappeutunut ja luhistumaisillaan. Rouva Aubain lupasi miettiä korjauskeinoja ja käski satuloida ratsut matkaa varten.

Текст предоставлен ООО «ЛитРес».

Прочитайте эту книгу целиком, купив полную легальную версию на ЛитРес.

Безопасно оплатить книгу можно банковской картой Visa, MasterCard, Maestro, со счета мобильного телефона, с платежного терминала, в салоне МТС или Связной, через PayPal, WebMoney, Яндекс.Деньги, QIWI Кошелек, бонусными картами или другим удобным Вам способом.