Johann von Goethe - Nuoren Wertherin kärsimykset

Jos tämmöisen alun jälkeen odotat jotain hyvin ylevää ja suurenmoista, niin pahastipa petyt taaskin; eihän tässä sen enempää ole, eräs maalaispoika vain, joka minussa on herättänyt näin vilkasta myötätuntoa, – kerron tietysti taaskin huonosti, kuten tavallista, ja sinä taas, arvaan ma, pidät kuvaustani liioiteltuna; Wahlheim se taaskin on ja aina Wahlheim, jossa näitä kummia tapahtuu.

Oli eräs seurue juomassa kahvia tuolla ulkona lehmusten alla. Kun se ei oikein ollut mieleiseni, jäin jonkin tekosyyn nojalla syrjään.

Nuori talonpoikainen mies tuli silloin eräästä läheisestä talosta ja alkoi korjata jotakin vikaa aurassa, jonka tuonoin olin piirtänyt. Kun hänen olentonsa miellytti minua, menin puhuttelemaan häntä ja tiedustelin hänen olojansa; tulimme kohta tutuiksi ja, kuten minulle tavallisesti käy hänenkaltaistensa seurassa, ystäviksikin. Hän kertoi palvelevansa erään leskiemännän luona, joka kohteli häntä erittäin hyvin. Hän puheli niin paljon emännästään ja kiitti häntä niin, että piankin huomasin hänen koko sydämellään ja sielullaan kiintyneen häneen. Emäntä ei enää ollut nuori, kertoi hän, ensimmäinen miehensä oli ollut paha hänelle, eikä hän enää tahtonut mennä naimisiin; miehen kertomuksesta kuulsi niin selvästi esiin, kuinka kaunis ja suloinen emäntä oli hänen silmissään ja kuinka hartaasti hän toivoi, että tämä valitsisi hänet haihduttaakseen muistoa edellisen miehensä vioista, se kuulsi siitä niin elävästi, että minun pitäisi sana sanalta toistaa hänen puheensa, voidaksesi oivaltaa hänen mieltymyksensä, hänen rakkautensa ja uskollisuutensa. Niin, suurimman runoilijan lahjat täytyisi minulla olla, jotta samalla voisin elävästi kuvata sinulle hänen liikkeittensä ilmeen, hänen äänensä soinnun ja hänen katseensa taivaisen tulen. Ei, eivät mitkään sanat voisi ilmaista sitä hienoa hellyyttä, joka lepäsi koko hänen olentonsa ja kaikkien hänen liikkeittensä yllä; kaikki mitä minä voisin sanoa siitä on vain kömpelöä sen rinnalla. Varsinkin liikutti minua hänen pelkonsa, että voisin ajatella pahaa heidän suhteestaan ja epäillä lesken sopivaa käytöstä. Voin ainoastaan sisimmässä itsessäni toistaa, kuinka kaunista oli, kun hän puhui hänen vartalostaan ja hänen kasvustaan, joka ilman nuoruuden suloakin vielä niin voimakkaasti kiehtoen veti häntä puoleensa. En ole eläissäni nähnyt tuota pakottavaa halua ja polttavaa kaipauksen vetoa noin puhtaassa muodossa, niin, voinpa vaikka sanoa, etten ole edes uneksinut enkä kuvitellutkaan sitä noin puhtaaksi. Älä nyt toru minua, jos tunnustan, että kun ajattelen tuota viattomuutta ja totuutta, sulan palavaksi aina sisimpään sieluuni, ja että kaikkialla näen edessäni kuvan tuosta uskollisuudesta ja hellyydestä, ja että riudun ja näännyn, ikäänkuin itse olisin sytyksissä siitä.

Koetan nyt pikimmiten saada nähdä naisenkin, tai, kun oikein ajattelen, en sentään koetakaan. On parempi, että näen hänet hänen rakastajansa silmillä; ehk'ei hän näkyisikään omille silmilleni samanlaisena kuin hänet nyt näen, ja miksi turmelisin itseltäni kaunista kuvaa.

16 p. kesäk.

Miks'en kirjoita sinulle? – Semmoistako kysyt, ja olet sentään kuuluvinasi tietoviisaitten joukkoon sinäkin? Pitäisihän sinun arvatakin, että voin hyvin, ja vieläpä, että – lyhyesti vain, olen tehnyt tuttavuuden, joka koskee varsin läheltä sydäntäni. Olen – oh, enhän tiedä.

Vaikeaksipa käynee kertoa järjestyksessä sinulle, kuinka kaikki on tapahtunut, että olen tullut tuntemaan mitä suloisimman olennon. Olen iloinen ja onnellinen ja siis huono kertoja.

Enkeli! – Äsh, samaahan sanoo jokainen omastaan, eikö niin? Ja kuitenkaan en osaa sanoa sinulle, kuinka täydellinen hän on, ja miksi hän on niin täydellinen; lyhyesti vain, hän on vallannut ja vanginnut koko mieleni.

Niin yksinkertainen ja niin järkevä, niin hyvä ja niin lujaluontoinen, sielunsa niin tyyni ja sentään niin toimelias ja todelliseen elämään kiintynyt.

Tuo kaikki, mitä tuossa latelen, on joutavaa, ihan joutavaa lorua ja tyhjää ylimalkaisuutta, jossa ei ole piirtoakaan hänen todellisesta itsestään. Joskus toiste – ei, ei toiste, nyt kohta tahdon kertoa sinulle kaiken. Ellen nyt sitä tee, en tekisi sitä koskaan. Sillä, näin meidän kesken, siitä kun rupesin kirjoittamaan, olen jo kolme kertaa ollut viskaamaisillani kynän kädestäni ja antamaisillani satuloida hevoseni lähteäkseni ulos ratsastamaan. Ja kuitenkin vannoin aamulla herätessäni, että tänään en lähde ratsastamaan, ja nyt sentään joka hetki juoksen ikkunaan katsomaan, kuinka korkealla aurinko vielä on. —

En vain saanut maltetuksi itseäni, minun täytyi lähteä häntä näkemään. Tässä nyt taas olen, Wilhelm, syön illallisvoileipääni ja kirjoitan sinulle. Kuinka nautinkaan koko sielullani, kun saan nähdä hänet armasten, vilkkaitten lasten keskellä, hänen kahdeksan siskoksensa keskellä! —

Mutta jos jatkan tähän tapaan, olet lopussa yhtä viisas kuin alussakin.

Kuule nyt siis, pakotan itseni yksityiskohtiin.

Kirjoitinhan äskettäin sinulle, että olin tullut tuttavaksi erään amtmanni S – n kanssa ja että hän kutsui minua käymään luonansa erakkomajassaan, tai paremmin pikku kuningaskunnassaan. Unohdin kutsun enkä ehkä olisi tullut käyneeksikään siellä, ellen sattumalta olisi keksinyt aarretta, joka piilee tuon hiljaisen seudun rauhassa.

Meidän nuoret herrat olivat järjestäneet pienet maalaistanssiaiset, joihin minäkin kernaasti lähdin. Kutsuin mukaani erään täkäläisen neidon, hyvän ja sievän, mutta muuten vähäpätöisen tytön, ja sovimme, että ottaisin vaunut ja menisimme huvipaikalle yhdessä tanssitoverini ja hänen serkkunsa kanssa ja matkalla ottaisimme mukaamme Charlotte S – n. – Saatte tutustua sangen kauniiseen neitoon, sanoi seuralaiseni, kun ajoimme avaraa, hakattua metsää metsästyslinnaa kohden. – Varokaa rakastumasta! lisäsi serkku. – Miksi niin? kysäisin. – Hän on kihloissa jo, vastaa tämä, hän on kihloissa erään kelpo miehen kanssa, joka nyt on matkoilla järjestämässä asioitaan, isänsä kun äskettäin on kuollut, ja samalla koettaa hankkia itselleen erästä edullista virkapaikkaa. – Kuuntelin tuota jotenkin välinpitämättömästi.

Aurinko oli vielä noin neljännestunnin matkan päässä vuoren reunalta, kun saavuimme portille. Ilma oli hyvin helteinen, ja naiset olivat huolissaan ukonilman takia, jota vaaleanharmaat raskaat pilvet taivaanrannalla uhkasivat. Tekeysin ilmantuntijaksi ja koetin tyynnyttää heitä, vaikka itseänikin jo rupesi aavistuttamaan, että huvimme ehkä häiriytyisi.

Olin astunut alas, ja palvelustyttö, joka tuli portille, pyysi meitä hetkisen odottamaan; Lotte-neiti tulisi kohta. Menin pihan poikki hyvinrakennettua taloa kohden, ja kun olin noussut edessä olevia portaita ja astunut ovelle, osui silmiini suloisin näky, mitä koskaan olen nähnyt. Etuhuoneessa juosta vilisteli kuusi lasta, noin yksitoistavuotiaasta kaksivuotiaaseen saakka, erään kaunisvartaloisen, keskikokoisen tytön ympärillä, joka oli puettu yksinkertaiseen vaaleaan pukuun, vaaleanpunaiset nauhat käsivarsilla ja rinnalla. Hänellä oli kädessään musta leipä, ja hän leikkasi siitä jokaiselle iän ja ruokahalun mukaisen viipaleen ja oli niin herttaisen näköinen antaessaan kullekin kappaleensa, ja jokainen kiitti niin koruttomasti, ensin sentään jo kauan, ennenkuin se oli leikattukaan, kurotettuaan pikku kätösiään ylös, ja lähti sitten illallisleipineen tyytyväisenä juosta livistämään pois tai hiljaisemman luonteensa mukaan tyynesti pihaveräjälle katsomaan vieraita ja vaunuja, joissa heidän Lottensa piti lähteä. – Pyydän anteeksi, sanoi tyttö, että vaivaan teidät sisään ja annan neitien odottaa. Olin pukeutuessani ja kaikenlaista poissaoloni ajaksi järjestellessäni unohtanut antaa lapsille illallisleipää, eivätkä he ota sitä vastaan keneltäkään muulta kuin minulta. – Lausuin jonkin tyhjänpäiväisen kohteliaisuuden; koko sieluni väilyi ja lepäsi hänen muotonsa, hänen äänensä, koko hänen olentonsa yllä, mutta sain aikaa sentään hiukan tointua hämmästyksestäni, kun hän juoksi sisään noutamaan hansikkaitaan ja viuhkaansa. Pikkuväki tarkasteli, pysytellen vähän etempänä, syrjästä minua, ja minä lähestyin nuorinta, joka oli erinomaisen kaunismuotoinen lapsi. Tämä vetäytyi poispäin, mutta juuri silloin Lotte tuli ovesta sisään ja sanoi: Louis, anna kättä herra serkulle. Poika tekikin sen vallan uljaasti, enkä voinut olla suutelematta sitä pikku palleroista. – Serkulle? sanoin, ojentaen käteni tytölle. Arveletteko, että ansaitsen onnen olla sukulaisenne? – Oh, sanoi hän hilpeästi hymyillen, serkkupiirimme on sangen laaja, ja ikävä olisi, jos te olisitte huonoin heidän joukossaan. – Lähtiessään hän antoi Sofielle, hänen jälkeensä vanhimmalle sisarelle, noin yksitoistavuotiaalle tytölle, toimeksi pitää huolta lapsista ja tervehtiä isää, kun hän palaisi ratsastusretkeltään. Lapsille hän määräsi, että heidän tuli totella Sofieta aivan kuin tämä olisi hän itse, minkä muutamat nimenomaan lupasivatkin. Eräs pieni pikkuviisas valkotukka sentään, noin kuusivuotias, sanoi: Mutta ethän se sinä sentään ole, Lotte; sinut me sentään mieluummin pitäisimme. – Molemmat vanhimmat pojat olivat kavunneet vaunuihin, ja pyynnöstäni hän salli heidän seurata mukana metsään asti, jos he lupasivat olla härnäämättä toisiaan ja pitää kiinni lujasti.