Вальтер Скотт - Perth'in kaupungin kaunotar

"Mitä", sanoi ritari Patrik, laskien pöydälle takaisin maljan, jota hän par'aikaa kohotti huulilleen. "Henk'risti! Saattakaa se asia todistetuksi, niin – sen vannon esi-isäni Tuomas de Longuevillen sielun kautta, – hankin teille oikeutta kaikella voimallani, vaikka maksaiskin se minulle maani ja henkeni! – Kuka tässä on todistajana? – Simo Hanskuri, teitä pidetään rehellisenä ja viisaana miehenä, – voittekos te puhtaalla omallatunnolla vakuuttaa tätä asiaa todeksi?"

"Korkeasukuinen herra", vastasi Simo, "uskokaa minua, ett'en mielelläni nosta kannetta tästä arkaluontoisesta asiasta. Vahinkoa ei ole tullut muille paitsi itse rauhanrikkojille. Minä pelkään, että ainoasti suuri mahtavuus on voinut antaa heille rohkeutta tämmöiseen hävyttömään laittomuuteen. Mutta onpa kuulunut semmoisia selityksiä, että luopumisella kanteestani muka myönnän, tyttäreni odotelleen noita vieraita tuleviksi – ja se on suora valhe. Sentähden, korkeasukuinen herra, kerron nyt teille mitä siellä tapahtui, sen verran kuin minä tiedän, ja jätän kaikki siitä seuraavat toimet teidän viisautenne määrättäväksi". Tämän jälkeen hän kaikkia haaroja myöten kertoi mitä päällekarkauksesta itse oli nähnyt.

Ritari Patrik Charteris kuulteli suurella tarkkuudella ja varsinkin näkyi vangiksi otetun miehen poispääsö herättävän hänen huomiotansa. "Kummapa on", sanoi hän, "ettette te osanneet pitää häntä kiinni, kun kerran olitte saaneet. Ettekö edes katsoneet häntä silmiin, että olisitte tunteneet?"

"Minulla oli vaan lyhtyni valaistuksena, korkeasukuinen herra ylituomari; ja mitä poispäästämiseen tulee, niin olin yksin", lisäsi hanskuri, "ja olen vanha mies. Mutta yhtähyvin olisin jaksanut pitää hänet kiinni, jos ei samassa olisi kuulunut minun tyttäreni huuto ylikerrasta. Ja ennen kun sieltä kerkesin tulla takaisin, oli se mies päässyt karkuun puutarhan kautta".

"No, seppä", virkkoi nyt Patrik ritari; "kerropas nyt sinä, rehellisenä miehenä ja kunnon soturina, mitä asiasta tiedät".

Seppä ainaisella suoralla tavallansa kertoi koko seikan lyhyesti, mutta selvästi.

Kunnon Proudfute, jonka nyt tuli vuoro, aloitti kertomuksensa mahtavammalla näöllä, suuremmilla sanoilla. "Mitä koskee tuota meidän kaupungissa tapahtunutta kauhistuttavaa ja kummastuttavaa meteliä, en tosin voi, niinkuin Heikki Seppä, sanoa nähneeni sitä ensimmäisestä alusta alkain. Mutta ei kukan voi kieltää, että minä näillä silmilläni näin enimmän osan loppupuolesta, ja varsinkin että minä toin esiin sen todistuskappaleen, josta on oleva suurin apu niitä roistoja syyhyn saattaessa".

"Ja mikä kappale se on, veikkonen?" kysyi ritari Patrik Charteris. "Älä kuluta aikaa nuhjustelemalla ja siitä loruelemalla! Mikä kappale se on?"

"Olen tuonut teille, korkeasukuinen herra nähtäväksi, mitä yksi niistä roistoista jätti jälkeensä", jatkoi pikku mies. "Kunniani ja rehellisyyden tähden täytyy minun tosin tunnustaa, etten minä tätä voitonmerkkiä ole itse saavuttanut miekan terällä; vaan sitä kunniaa toki kehun omakseni, että minä sen korjasin talteen sillä neuvokkaisuudella, joka on harvalle miehelle suotu, silloin kun tulisoihdut liehuu ja miekat kalisee. Minä sen korjasin talteen, korkeasukuinen herra, ja tässä se nyt on".

Näin sanoen hän yllämainitusta metsälaukustansa veti esiin koukistuneen käden, joka oli löytynyt tappelutanterelta.

"Ohhoh, lakintekijä", virkkoi ylituomari, "kylläpä, sen takaan, on sinussa miestä kyllin korjaamaan talteen roiston kättä, sen perästä kun se on rungosta poishakattu. – Mutta mitäs nyt vielä niin ahkerasti koperoit metsälaukkuas?"

"Olisihan siinä pitänyt olla – olihan siinä – sormus, korkeasukuinen herra, sormus sen roiston kädessä. Pelkäänpä unohtaneeni sen kotiin; minä sen vedin pois sormesta näyttääkseni vaimolleni, koska hän ei huolinut sitä katsella niin kauan kuin se oli tuossa kuolleessa kädessä kiinni – sillä vaimo-ihmisille ei ole tämmöiset näöt mieleen. Mutta muistinhan minä pistäneeni sen sormeen takaisin. Yhtähyvin se, kun oikein arvelen, mahtaa olla kotona. Antakaas kun lähden sitä noutamaan ja Heikki Seppä saa tulla minua saattamaan".

"Me kaikki tulemme sinua saattamaan", sanoi ritari Charteris, "sillä minäkin aion Perth'iin. Katsokaa, te kunnon porvarit ja hyvät naapurit Perth'in kaupungista. Te olette mahtaneet arvella minua huolimattomaksi, siitä syystä etten ole aina ottanut korviini mitättömiä valituksia pienistä teidän oikeuksienne rikkomisista, kun esim. teidän erämaillanne on pikkuisen varkain metsästetty tai kun paronien palvelijat joskus ovat olleet koppisilla kaduillanne j.n.e. Mutta – sen vannon Tuomas de Longuevillen sielun kautta! – te ette saa syytä moittia Patrik Charteris'ia huolimattomaksi näin tärkeässä asiassa. – Tämä käsi", jatkoi hän, nostaen sen poissilvotun jäsenen, "ei ole niitä, jotka raskasta työtä ovat tehneet. Me panemme sen näytteille semmoisella tavalla, että tuon miehen juomaveikot, jos heissä vaan kipinäkin kunniantuntoa lienee, eivät voi olla sitä tuntematta ja pois vaatimatta. – Kuules, Gerhard – käske että kymmenkunta miehistäni kohta paikalla nousee hevosen selkään rautavaruksineen, peitsineen – Vaan, naapurit, jos tässä sotaa syttyy, niinkuin luultavasti syttyy, meidän tulee molemmin puolin olla toisillemme apuna. Jos tätä minun matalaa majaani ruvettaisiin ahdistamaan, kuinka monta miestä te tuotte minulle avuksi?"

Porvarit katsahtivat Heikki Seppään, jonka puoleen heidän oli tapa vaistontapaisesti kääntyä, kun semmoisista asioista tuli puhe. "Minä takaan", sanoi tämä, "että viisikymmentä kelpo poikaa on koossa, ennen kuin hätäkello on soinut kymmenen minuuttia, ja täysi tuhat tunnin kuluttua".

"Hyvä on", virkkoi ylituomari; "ja hädän tullen tuon minä puolestani teidän kauniille kaupungillenne avuksi niin monta miestä kuin suinkin saan kokoon. Ja nyt, hyvät ystävät, hevosen selkään!"

Illan suussa Valentinin päivänä oli Dominikolais-luostarin abotti ripittämässä sangen mahtavaa katumuksentekijää. Se oli vanhanpuolinen, hauskannäköinen mies, jonka verevät, terveydestä rehoittavat kasvot olivat reunoitetut kunnianarvoisella, valkoisella, rinnalle alas valuvalla parralla. Suuret, siniset silmät ja korkea, leveä otsa tekivät hänen näkönsä majesteetilliseksi; mutta niissä myös samassa ilmoitti itseään luonne, joka oli enemmän tottunut vastaan-ottamaan vapaehtoisia kunnian-osoituksia, kuin niitä vastahakoisilta väkisin vaatimaan. Hänen näkönsä osoitti hyvänsävyisyyttä siihen määrään, että se jo oli likeistä sukua turvattomalle viattomuudelle tai mielenylpeydelle; hänen ei olisi luullut kykenevän torjumaan pois luotansa hävytöntä rohkeutta eikä kukistaa vastarintaa. Hänen harmaita hiuksiansa seppelöitsi siniseen nauhaan kiinnitetty pieni kultakruunu. Helmet hänen rukousnauhassaan olivat suuret ja komeat, pelkästä kullasta, kömpelöä sepäntyötä, vaan koristetut tavattoman suurilla ja kauneilla Skotlannin helmillä. Nämät olivat hänen ainoat koristeensa. Pukuna oli hänellä pitkä, tulipunainen silkkikauhtana, vyötäisiltä vyötetty samanvärisellä nauhalla. Lopetettuaan rippinsä, nousi hän raskaasti kirjaillulta tyynyltä, jolla oli ollut polvillaan, ja astui ristipäisen ebenpuisen sauvan nojassa, ontuen, köntistellen ja silminnähtävällä vaivalla, katoksella varustetun karmituolin luokse, joka oli asetettu hänen varalleen korkean ja avaran salin takan viereen.

Tämä mies oli Robert, kolmas sitä nimeä, toinen järjestyksessä kova-onnisesta Stuart'in suvusta, joka istui Skotlannin valta-istuimella. Hänellä oli monta hyvää avua ja muutamia luonnon-lahjojakin; mutta se oli hänen kova onnensa, että hänen ansiolliset puolensa, samoin kuin muittenkin tuon turmioon määrätyn suvun jäsenten, eivät olleet sopivat siihen paikkaan, jota hänen maailmassa tuli täyttää. Koska Skotlantilaiset olivat niin hurjaa kansaa, olisi heillä pitänyt olla sotaisa, äkkineuvoinen, toimelias hallitsija, avokätinen hänelle tehtyjä hyviä töitä palkitsemaan, ankara rikoksia rankaisemaan; mies, jonka käytös olisi ollut sitä laatua, että häntä olisi yhtä paljon pelätty kuin rakastettu. Mutta Robert III: n mielenlaatu oli juuri päinvastainen. Nuoruudessaan oli hän kyllä ollut sodassa mukana; mutta vaikka hän ei juuri häväissyt itseään, ei hän kuitenkaan koskaan osoittanut sitä ritarillista pyrintöä sotaan ja vaaroihin, sitä tulista halua saavuttaa mainetta vaarallisten urhotöitten kautta, jota silloinen aikakausi vaati kaikilta korkeasukuisilta ja toisten kuuliaisuutta käskeviltä.