Вальтер Скотт - Talismani

Vaarallisilla ajoilla on aina ja varsin suuressa määrässä jaksonsa, jolloin hyvänsuopumus ja turvallisuus vallitsevat; ja erinomattain oli niin asian laita vanhoina feodali-aikoina, jolloin, kun aikakauden tavat pitivät sodankäyntiä ihmiskunnan parhaimpana ja jaloimpana tehtävänä, rauhalliset väli-ajat, eli oikeammin sanoen välirauhan-ajat, olivat näille sotilaille, jotka niin harvoin saivat niitä nauttia, varsin tervetulleet ja juuri niiden asianhaarain tähden kallisarvoiset, jotka tekivät ne pian loppuviksi. Turha vaiva on pitkällistä vihaa pitää vihollista vastaan, jonka kanssa jalo ritari tänään on taistellut ja jota vastaan hän jo huomisaamuna voipi verisessä vihassa seisoa. Aika ja asianhaarat antoivat niin paljon tilaa tuimain intohimojen kuohuille, että miehet, jotka eivät erityisistä syistä vihanneet toisiansa tai joitten mieltä ei yksityisen vääryyden muisto kiihdyttänyt, kernaasti toistensa seurassa kuluttivat niitä lyhyiä rauhallisen kanssakäymisen väli-aikoja, joita sotainen elämä soi.

Uskonnon erilaisuutta, niin, sitä raivosaa intoa, joka toisiansa vastaan yllytti Ristin ja Puolikuun seuralaisia, lievitti isosti se tunne, joka jalomielisille sotilaille on niin luonnollinen ja jota ritarillisuuden henki erittäin suositteli. Tämän hengen vaikutus oli vähitellen levinnyt kristityistä heidän verivihollisiinsa, saraceneihin, niin Espanjassa kuin Palestinassa. Viimemainitut eivät enään olleetkaan samoja vimmatuita villejä, jotka Arapian sisimmistä korvista olivat syöksyneet esiin, sapeli toisessa, Koraani toisessa kädessä, kaikille niille, jotka uskalsivat kieltää Mekan profetaa uskomasta, levittääksensä kuolemaa taikka Mahometin uskoa tai parhaimmassa tapauksessa orjuutta ja veron-alaisuutta. Näitä ehtoja tosin oli tarjottu rauhaa rakastaville Kreikalaisille ja Syrialaisille; vaan otellessaan länsimaisten kristittyjen kanssa, joita yhtä ylpeä henki kuin heitä itseänsä innostutti ja joilla oli voittamaton rohkeus, taito ja menestys aseleikissä, Saracenit vähitellen omaksensa ottivat osan heidän tavoistaan ja varsinki niistä ritarillisista säännöistä, jotka niin hyvin soveltuivat ihastuttamaan uljaan ja vallanhimoisen kansan mieltä. Heillä oli turnauksensa ja muut ritarillisuuden leikkinsä, heillä oli myöskin ritarinsa eli sen veroiset arvoluokat; ja ennen kaikkea Saracenit pysyivät annetussa sanassansa niin tarkasti, että joskus saattoivat paremman uskonnon tunnustajia häpeämään. Välirauhojansa, niin kansallisia kuin yksityisiä, he uskollisesti pitivät; ja niin tapahtui että sota, itsessään kenties suurin onnettomuus, kuitenki antoi tilaisuutta vilpittömyyden, jalouden, armeliaisuuden ja vieläpä hyväntahtoisuudenkin osoittamiseen, joka harvemmin on rauhallisina aikakausina tarjona, koska ne himot, jotka syntyvät kärsitystä vääryydestä eli riidoista, joita ei äkkiä voida ratkaista, silloin kauvemmin saattavat kyteä niiden onnettomain rinnassa, jotka niiden saaliiksi ovat joutuneet.

Näiden hellempäin, sodan kauhuja lievittäväin tunteitten vallassa, Kristitty ja Saraceni, jotka vast'ikään olivat parastaan koettaneet toistensa turmelemiseksi, hiljaksensa ratsastivat sitä lähdettä kohti palmupuitten suojassa, jolle Lepäävän Leopartin ritari oli aikonut, kuin hänen sukkela ja vaarallinen vastustajansa keskeytti hänen matkansa. Molemmat olivat hetkeksi vaipuneet omiin mietteisiinsä ja huoahtivat äsköllisen ottelun jälkeen, joka oli uhannut tulla toiselle taikka molemmille turmiolliseksi; ja heidän hyvät ratsunsa näyttivät yhtä halukkaasti nauttivan väliaikaista lepoa. Saracenilaisen hevoinen, vaikka se oli saanut kestää kovempaa ja laajempaa liikuntoa, näytti kuitenki vähemmän väsyneeltä kuin europalaisen ritarin sotaratsu. Tämän jäsenet olivat vielä märkinä, kuin sitävastoin jalon arapialaisen olivat hiljemman ratsastamisen aikana aivan kuivuneet, paitsi mitä suitsissa ja satulavaatteella näkyi vaahtosirpaleita. Juoksuhieta, jonka poikki kuljettiin, rasitti niin isosti kristityn ritarin hevoista, jonka täytyi kantaa sekä omaa varustustansa että raskasta ratsastajaansa, että tämä laskeusi satulasta alas ja talutti ratsuansa tuon savisen maapinnan syvän tomun halki, jonka aurinko oli polttanut hienommaksi kuin hienoin santa, sekä siten antoi uskolliselle ratsulleen helpoitusta, oman voimiensa rasituksella; sillä raskailla rautakengillään hän joka askeleelta vajosi nilkkaa myöten tuohon löysään ja vastaamattomaan maahan.

"Te teette oikein," sanoi saracenilainen, ja tämä oli ensimäinen sana minkä kumpikaan heistä oli välirauhan sovittua lausunut – "teidän väkevä hevoinen kyllä ansaitsee huolenpitoanne; vaan mitä te erämaassa teette eläimellä, joka uppoaa vuohista alemmaksi joka askeleelta, ikäänkuin aikoisi jalkansa istuttaa yhtä syvälle kuin taatelipuun juuret."

"Oikein puhuit, saraceni," vastasi kristitty ritari, vähän pahastuen siitä tavasta, jolla tuo uskotoin moitti hänen lempiratsuaan, "oikein, ymmärryksesi ja kokemuksesi jälkeen. Vaan oiva ratsuni on omassa kotimaassani ennen kantanut minun yhtä laajan järven poikki, kuin tuolla takanamme näet leviävän, kavionsa yläpuolella karvaakaan kastelematta."

Saraceni katsoi häneen niin suurella kummastuksella, kuin hänen käytöstapansa sallivat hänen osoittaa, ja se tapahtui melkein huomaamattomalla, ylenkatseellisella hymyllä, joka tuskin rypisti kokoon hänen ylähuulensa paksuja viiksiä.

"Soveliaasti lausuttu," hän sanoi, pian muuttuen totiseksi ja tyyneksi niinkuin tavallisesti; "kuuntele frankilaista, niin kuulet taruja."

"Et ole kohtelias, uskotoin," vastasi ristiretkeläinen, "kun epäilet ritariksi lyödyn sanoja; ja ellet puhuisi tietämättömyydestä, etkä ilkeydestä, niin välirauhamme olisi rikottu ennenkuin oikein olisi alkanutkaan. Sinä luulet siis minun laskevan perättömiä kuin sanon, että viidensadan hevosmiehen kera täydessä varustusasussa olen ratsastanut – niin, ja peninkulmittain ratsastanut veden päällitse, joka on ollut kovaa kuin kristalli ja kymmenen kertaa lujempaa."

"Jopa nyt kummia kuulee," vastasi mahomettiläinen. "Tuo sisämeri, johon viittaat, on siinä suhteessa merkillinen, että se, Jumalan erityisen kirouksen tähden, ei suvaitse mitään vajoavan aaltoihinsa, vaan ajelee pois ja viskaa kaikki rannoillensa, mutta Kuollut meri, yhtä vähän kuin yksikään niistä seitsemästä valtamerestä, jotka kiertävät mailmaa, voipi pinnallaan kestää hevoisenkavion painoa, enemmän kuin Punainen meri saattoi kärsiä Pharaon ja hänen sotajoukkonsa marssia."

"Te puhutte totta kokemuksenne jälkeen, saraceni," sanoi kristitty ritari, "ja kumminkin, uskokaa minua, en kerro taruja, vaan ainoastaan mitä puolestani olen kokenut. Kuumuus tässä ilmanalassa muuttaa maan joksikin melkein yhtä epävakaiseksi kuin vesi; ja minun kotimaassani kylmä usein muuttaa veden aineeksi, joka on kovaa kuin kallio. Vaan älkäämme kauvemmin puhuko tästä; sillä kun muistelen kuun ja tähtien säteitä heijastavan talvisen järven tyyntä, kirkasta, sinistä pintaa, niin kahta kauheammalta tuntuu tämä polttava erämaa, missä itse ilmakin, jota hengitämme, mielestäni on kuin seitsenkertaisesti kuumennetun uunin höyry."

Saraceni katsoi vähän tarkasti häneen ikäänkuin havaitakseen miten hänen tuli ymmärtää näitä sanoja, jotka hänen mielestään varmaan joko ilmaisivat jotakin salaisuutta taikka tarkoittivat pilkantekoa. Viimein hän näytti tulleen vakavaan päätökseen miten käsittää uuden kumppaninsa puhetta.

"Te kuulutte," hän lausui, "kansakuntaan, joka kernaasti nauraa, ja te teette itsestänne ja muista pilkkaa, mahdottomia kertomalla, ja tapahtumattomia tarinoimalla. Sinä olet yksi noista ranskalaisista ritareista, jotka huvikseen ja ajanvietokseen juttelevat sankaritöistä, joihin ei ihmisvoima riitä, ja minä tein väärin, kun tässä tartuin puheeseesi, koska kerskaileminen on sinulle luonnollisempi kuin totuus."