Вальтер Скотт - Talismani

Vaan myöskin Lepäävän Leopartin ritarin karaistu ruumis ja kärsivällinen mielenlaatu vaativat lepoa ja virkistystä, ja kuin hän puolenpäivän aikaan oli jättänyt Kuolleen meren vähän matkan päähän oikealle kädelle, havaitsi hän ilomielin muutamia palmupuita, jotka kasvoivat sen kaivon ympärillä, joka hänelle oli osotettu päivällä levähyspaikaksi. Hänen oiva hevosensa, joka oli pyrkinyt eteen päin yhtä ahkerasti ja tasaisesti kuin herransa, nosti nyt myöski päänsä, levitti sieramensa ja joudutti kulkuaan, ikäänkuin tietäen lirisevän veden virvoitukselle ennättävänsä. Vaan vielä piti vaaroja ja vaivoja tulla väliin, ennenkuin hevonen ja ratsastaja pääsivät haluttuun matkanmäärään.

Kun Leopartin ritari yhä tarkasti silmäili vielä etäällä olevaa palmupuulehtoa, näytti hänestä, ikäänkuin joku esine olisi puitten välissä liikkunut. Tämä etäinen olento erkani puista, jotka osaksi estivät sen liikunnoita näkymästä ja läheni ritaria niin nopeasti, että kohta tuli esiin ratsumies, jonka ritari hänen turbanistaan (kääre-lakistaan), pitkästä keihäästä ja tuulessa liehuvasta viheriästä kauhtanasta tunsi saracenilaiseksi. Itämainen sananlasku sanoo: "korvessa et kohtaa ystävää koskaan." Aivan yhdentekevää oli ristinsotijalle, josko tuo uskotoin, joka komealla arapialaisratsullaan häntä läheni ikäänkuin kotkan siivillä kannettuna, tuli ystävänä tai vihollisena – kenties hän, ristin eteen vannoneena ritarina, kernaammin olisi suonut hänen vihollisena tulevan. Hän irroitti keihäänsä satulasta, tarttui siihen oikealla kädellä, ojensi sen eteensä kärki ylöspäin, otti vasempaan käteen ohjakset, kannusti hevostaan ja oli niin valmiina kohtaamaan tulokasta sillä tyynellä itseensäluottamuksella, jonka monessa taistelussa voitollepäässyt saapi.

Saraceni kiiti esiin arapialaisen ratsastajan tulisella laukalla, enemmän ohjaten hevoista säärillään ja ruumiinsa liikunnoilla kuin ohjaksilla, jotka höllästi riippuivat hänen vasemmassa kädessään, niin että hän saattoi hallita sitä kevyttä, pyöreää, sarvikuonon nahasta tehtyä ja hopeisilla heluilla reunustettua kilpeä, jota hän käsivarrellaan kantoi ja heilutteli, ikäänkuin sen pienoisella ympyrällä tahtoen torjua länsimaisen keihään kauheaa iskua. Hänen oma keihäänsä ei ollut laskettu eli tähdätty niinkuin hänen vastustajansa, vaan hän piteli sitä oikealla kädellä keskeltä kiini ja heilutteli ojetulla käsivarrella sitä päänsä päällä. Kun ratsastaja täyttä laukkaa lähestyi ritaria, näytti hän odottavan että Leopartin ritari kannustaisi hevosensa häntä vastaan. Vaan kristitty ritari, hyvin tottunut itämaisten soturein taistelutapaan, ei aikonut väsyttää oivaa ratsuansa tarpeettomalla voimainponnistuksella, vaan seisahutti hevosensa kokonaan, luottaen siihen, että jos vihollinen tosiaan karkaisi päälle, hänen oma ja hänen väkevän ratsunsa paino olisivat hänelle tarpeeksi suuri etu, joka ei kaivannut lisäystä äkillisestä liikunnosta. Ikäänkuin tätä aavistaen saracenilainen ratsumies, tultuaan kahden keihäänvälin päähän kristitystä, käänsi verrattomalla sukkeluudella ratsunsa vasemmalle ja ratsasti kahdesti vastustajansa ympäri, joka paikaltaan liikkumatta, vaan aina kääntyen päin vihollistansa teki turhaksi kaikki tämän yritykset, päästä hänen kimppuunsa joltakin suojaamattomalta puolelta; niin että saraceni, kääntäen hevosensa, oli pakotettu peräytymään sadanviidenkymmenen kyynärän päähän. Toistamiseen, ikäänkuin haukka joka haikaraan iskee, pakana uudisti ryntäyksensä ja toistamiseen hänen täytyi peräytyä, käsikähmään pääsemättä. Vielä kolmannen kerran hän lähestyi samalla tavoin, vaan silloin kristitty ritari, haluten lopettaa tämän turhan tappelun, jossa hänen vihollisensa vikkelyys kentiesi lopuksi olisi hänen uuvuttanut, äkkiä sieppasi sotanuijansa, joka rippui satulassa, ja väkevällä kädellä sekä tarkkaan tähtäen viskasi sen Emiirin päätä vastaan, sillä sen arvoiselta hänen vihollisensa vähintäinki näytti. Saraceni sattui aikanaan huomaamaan tuon hirveän heitto-aseen, asettaakseen keveän kilpensä nuijan ja päänsä väliin; mutta iskun tuimuus painoi kilven alas hänen turbaniansa vasten, niin että saraceni, vaikka sanottu puollustusase vähensi lyönnin voimaa, kuitenki suistui hevosen seljästä maahan. Ennenkuin sentään kristitty ehti toisen tapaturmaa hyväkseen käyttää, hänen sukkela vihollisensa oli jalkeella ja kutsuen hevoistansa, joka heti palasi hänen luokseen, hypähti jalustimiin koskematta sen selkään, ja sai siten kaikki ne edut takaisin, jotka Leopartin ritari toivoi häneltä ryöstäneen. Mutta jälkimäinen oli sillä välin uudestaan tarttunut nuijaansa ja itämaan ratsumies, muistellen sitä voimaa ja taitoa, jota hänen vastustajansa sen käyttämisessä oli osoittanut, näytti varovasti tahtovan pysyä ulompana tuosta aseesta, jonka kovuutta hän juuri oli saanut kokea, ja haluavan taistelua jatkaa etäämpää omilla heitto-aseillansa. Pitkän keihäänsä hietaan pistäen jonku matkan päähän ottelupaikasta, hän sukkelasti jännitti pienen jousen, jota kantoi seljässään, ja kiihottaen, hevoisensa laukkaan, ajoi taasen pari kolme kertaa ritarin ympäri mutta pitemmän matkan päässä, sekä ampui sillä välin kuusi nuolia ritariin, niin taitavasti, että ainoastaan hänen rautahaarniskansa lujuus pelasti häntä yhtä monessa paikoin haavoittumasta. Seitsemäs nuoli näytti sattuneen vähemmän hyvään paikkaan varustuksessa, sillä kristitty kaatui raskaasti hevoisensa seljästä maahan. Vaan kuinka eikö saraceni kummastunut, kun hän, astuen hevoseltaan kaatunutta Europalaista tarkkaamaan, tunsi tämän kovasti tarttuvan häneen kiini. Ritari oli käyttänyt tätä kepposta päästäkseen viholliseensa käsiksi. Vaan tässäkin kuolonkamppauksessa saracenilainen pelastui sukkeluutensa ja hämmästymättömyytensä kautta. Hän aukaisi miekkavyönsä, johonka Leopartin ritari oli iskenyt kiinni, ja siten toisen kynsistä päästyään nousi ratsunsa selkään, joka ihmisolennon älyllä näytti katselevan hänen liikuntojansa, sekä ratsasti taasen pois. Mutta viimeisessä käsikahakassa saraceni oli menettänyt miekkansa ja viinensä, mitkä molemmat olivat kiinnitetyt siihen vyöhön, jonka hänen täytyi jättää. Turbaninsa hän myöskin oli ottelussa kadottanut. Nämät tappiot näyttivät taivuttavan mahomettiläistä aselepoon: Hän lähestyi kristittyä, oikea kätensä ojennettuna, vaan ei enään uhitellen.

[Kuva: Taistelu ristiritarin ja saracenilaisen emiirin välillä.] "Kansoillamme on välirauha," hän sanoi frankin kielellä, jota tavallisesti käytettiin saracenilaisten ja ristiretkeläisten välillä; "miksi me kaksin sotisimme? Tehkäämme rauha."

"Siihen kyllä suostun," vastasi Leopartin ritari; "vaan mitä takuuta tarjoat, että puoleltasi pidät välirauhaa?"

"Profeetan uskolainen ei vielä koskaan ole sanaansa rikkonut," Emiri vastasi. "Sinulta, urhea nazarenilainen, minun pitäisi takuita pyytää, jollen tietäisi, että vilppi ja urhoollisuus harvoin tekevät toisillensa seuraa."

Ristiretkeläinen tunsi, että mahomettiläisen luottavaisuus sai häntä häpeämään omaa epäilystänsä.

"Miekkani ristin kautta," hän sanoi, samalla tarttuen aseeseensa, "minä tahdon sinulle, Saraceni, olla uskollinen kumppani niin kauan kuin kohtalomme suopi meidän yhdessä olla."

"Mahometin, Jumalan profeetan, ja Allahn, profeetan Jumalan, kautta," vastasi hänen vast'ikäinen vihollisensa, "sydämessäni ei ole mitään vilppiä sinua vastaan. Ja nyt lähdetään tuonne lähteelle, sillä levähyksen aika on jo käsissä ja vesi oli tuskin huuliani kastellut, kun sinun tulosi kutsui minua taisteluun."

Lepäävän Leopartin ritari vastasi kohteliaasti myöntyen ja ilman vihan kaunaa silmissänsä sekä vähintäkään epäluuloa osottamatta äsköiset viholliset rinnatusten ratsastivat pientä palmupuulehtoa kohti.