Вальтер Скотт - Ivanhoe

»Paninpa ne talteen, kun aioin lunastaa itseni vapaaksi orjuudesta», sanoi Gurth.

»Aika pöllö olitkin», vastasi yksi rosvoista. »Kolme puolituopillista väkevää olutta juotuasi olisit ollut yhtä vapaa kuin isäntäsikin, ja vieläpä vapaampikin, jos hän on saksilainen niinkuin sinä.»

»Onhan se valitettavasti totta», myönsi Gurth. »Mutta jos näillä kolmellakymmenellä sekiinillä saan lunastaa itseni vapaaksi teidän käsistänne, niin hellittäkää käteni, jotta voin maksaa rahat teille.»

»Maltapas», sanoi yksi rosvoista, joka näkyi olevan muiden päällikkö, »sisältäähän tuo kainalossasi oleva pussi, sen verran kuin mekon kautta voin tuntea, enemmänkin rahaa kuin mitä sanot siinä olevan.»

»Ne ovat minun herrani, kelpo ritarin omaisuutta», vastasi Gurth. »Niistä en olisi hiiskunut sanaakaan, jos olisitte tyytyneet minun omiin rahoihini.»

»Kunnon mies taitanet ollakin», arveli rosvo, »sen voin todistaa. Emmekä me ole niin ylen kiihkoisia Pyhän Nikolauksen palvelijoita, ettemme sallisi sinun kolmenkymmenen sekiinisi päästä kynsistämme, jos vain rehellisesti puhut meille kaikki. Annapas kuitenkin sinulle uskottu aarre vähäksi aikaa minun haltuuni.» Näin sanoen hän otti Gurthin povesta nahkapussin, joka sisälsi Rebekan antaman kukkaron ynnä tähteet Perinnöttömän ritarin sekiineistä. Sen jälkeen hän jatkoi tutkintoaan. »Kuka sinun isäntäsi on?»

»Perinnötön ritari», vastasi Gurth.

»Sekö», kysyi rosvo, »jonka väkevä peitsi tämänpäiväisissä turnajaisissa sai voiton? Mikä on hänen nimensä ja sukunsa?»

»Hänen tahtonsa on», vastasi Gurth, »että ne ovat pidettävät salassa. Ette ainakaan minulta saa niistä vähintäkään vihiä.»

»Mikä sitten on oma nimesi ja sukusi?»

»Jos sen virkkaisin», sanoi Gurth, »niin kenties voisitte arvata, kuka herrani on.»

»Oletpa aika itsepäinen junkkari», sanoi rosvo, »mutta se asia jääköön tuonnemmaksi. Mistä herrasi on tämän kullan saanut? Onko hän sen perinyt, vai millä tavalla se on hänelle karttunut?»

»Oivalla peitsellään hän on sen saanut», vastasi Gurth. »Tämä pussi sisältää lunnaat neljästä kelpo hevosesta ja neljistä kunnon varusteista.»

»Kuinka paljon siinä on?»

»Kaksisataa sekiiniä.»

»Eikö enempää kuin kaksisataa sekiiniä!» sanoi rosvo. »Onpa sinun herrasi hyvin helpolla päästänyt voitetut, aivan liian vähillä lunnailla. Nimitä minulle, ketkä tämän kullan maksoivat.»

Gurth nimitti voitetut ritarit.

»Entä temppeliherra Brian de Bois-Guilbertin varusteet ja ratsu? – Näethän, ettet voi minua pettää!»

»Herrani», sanoi Gurth, »ei huoli temppeliherralta ottaa mitään muuta paitsi hänen sydänverensä. He ovat verivihollisia eivätkä siis voi vaihtaa kohteliaisuudenosoituksia keskenään.»

»Vai niin!» sanoi rosvo, ja oli sen sanottuansa hetken aikaa ääneti. »Ja miksi kävit nyt Ashbyssä niin kalliin taakan kanssa?»

»Olihan minulla asiaa», sanoi Gurth. »Iisakille, Yorkin juutalaiselle, minun tuli maksaa hinta niistä varustuksista, jotka hän oli hankkinut herralleni näitä turnajaisia varten.»

»Ja paljonko maksoit Iisakille? – Luulisipa, painosta päättäen, että tässä pussissa vielä on jäljellä kaksisataa sekiiniä.»

»Minä maksoin Iisakille», sanoi saksilainen, »kahdeksankymmentä sekiiniä; mutta hän antoi minulle sen sijaan sata sekiiniä takaisin.»

»Hä! Mitä!» huusivat rosvot kaikki yht'aikaa. »Pilkkanako tohdit meitä pitää, kun laskettelet tämmöisiä hulluja valheita?»

»Se, minkä teille kerroin», vakuutti Gurth, »on yhtä totta kuin että kuu tuolla taivaalla paistaa. Katsokaa nahkapussiini, niin saatte nähdä juuri saman summan silkkikukkarossa, erilleen pantuna muusta kullasta.»

»Ajattele, mitä puhut, mies», sanoi päällikkö, »puhuthan juutalaisesta – Israelin miehestä – jonka käsistä on yhtä vaikea periä kultiansa kuin kerätä Palestiinan kuivista hietikoista kupillinen vettä, jonka toivioretkeläinen on kaatanut maahan.»

»Heidän sydämissään ei ole armoa», lisäsi toinen rosvoista, »enempää kuin kruunun ryöstövoudissa, jollei hänen sormiansa ole voideltu.»

»Asia on kuitenkin niinkuin sanoin», vakuutti Gurth.

»Iskekää tulta», sanoi päällikkö, »minä tahdon katsella tuota kukkaroa. Ja jos niin on, kuin tämä mies kertoo, niin eipä juutalaisen anteliaisuutta ole pidettävä paljoa vähempänä ihmeenä kuin tuota kalliosta uhkuvaa lähdettä, joka korvessa pelasti hänen esi-isänsä.»

Tulta iskettiin käskyn mukaan, ja rosvo otti tutkiaksensa kukkaroa. Muut tunkeutuivat hänen ympärilleen, ja nekin kaksi, jotka pitivät kiinni Gurthista, helpottivat hiukan otettansa ja kurottivat kaulaansa, jotta hekin saisivat nähdä miten tutkimus päättyisi. Tätä heidän huolimattomuuttansa käytti Gurth heti hyväkseen, tempautui äkillisellä ponnistuksella irti heistä ja olisi päässyt pakoon, jos olisi hennonut jättää herransa omaisuuden alttiiksi. Mutta semmoinen ei ollut hänen aikomuksensa. Hän kiskaisi nuijasauvan yhden rosvon käsistä, löi maahan päällikön, joka ei ollut aavistanutkaan hänen yritystänsä, ja oli jo vähällä saada rahapussin takaisin ryöstetyksi. Mutta rosvot olivat nopsat hekin ja koppasivat jälleen sekä pussin että uskollisen Gurthin kiinni.

»Senkin vietävä!» huusi päällikkö nousten maasta; »oletpa halkaissut kalloni. Tämmöisestä hävyttömyydestä saisit pahan palkan, jos sinulla olisi tekemistä muiden meidän ammattimme miesten kanssa. Kohta saat kuulla päätökseni kohtalostasi. Ensiksi kuitenkin puhukaamme herrastasi. Ritarin asia ensin, sitten asemiehen, niinhän on ritarisäännöissä määrätty järjestys. – Pysy sill'aikaa alallasi! Sillä jos vielä kerran liikahdat, niin saat tästä iskun, joka tekee jäsenesi liikkumattomiksi ikipäiviksi. – Pojat!» lisäsi hän sitten kääntyen tovereittensa puoleen, »tähän kukkaroon on kudottu hebrealaisia kirjaimia, ja meidän täytyy siis uskoa tämän miehen juttu todeksi. Hänen isäntänsä, vaeltavan ritarin omaisuudesta emme saata tullia ottaa. Hänen tilansa on niin suuresti meidän tilamme kaltainen, ettei meidän sovi ryöstää mitään häneltä. Koira ei saa purra toista koiraa, missä on niin paljon susia sekä kettuja purtavana.»

»Meidänkö kaltainen?» kysyi yksi joukosta. »Olisipa hauska tietää, miten tämä vertailu on ymmärrettävä.»

»Kas, sinua pöllöpäätä», vastasi päällikkö. »Eikö hänkin ole köyhä ja perinnötön samoin kuin me? – Eikö hänkin hanki itselleen elatusta miekkansa kärjellä samoin kuin me? – Eikö hän ole lyönyt Front-de-Boeufiä ja Malvoisinia, samoinkuin me tekisimme, jos voisimme? Eikö hän ole saman Brian de Bois-Guilbertin verivihollinen, jota meillä on niin paljon syytä pelätä? Ja jollei kaikkia näitä syitä olisikaan, niin pitäisikö meidän osoittaa suurempaa kovasydämisyyttä kuin uskoton, hebrealainen juutalainen on tehnyt?»

»Ei suinkaan, ei suinkaan, sehän olisi häpeä», mutisi toinen; »mutta ei meillä vain sinä aikana kun palvelin vanhan, oivan Gandelynin joukossa, kuitenkaan ollut niin herkkä omatunto. – Ja entä tuo rivosuinen moukka – pääseekö hänkin ehein nahoin?»

»Ei millään muotoa, jos vain sinussa on miestä häntä nylkemään», vastasi päällikkö. »Kuule, mies», lisäsi hän kääntyen Gurthin puoleen, »osaatko käyttää sauvaa yhtä nopeasti kuin olet kärkäs siihen tarttumaan?»

»Minun luullakseni», tokaisi Gurth, »sinä itse parhaiten voisit vastata tähän kysymykseen.»

»Niin, totta maar, kyllähän sinä annoit minulle kelpo sivalluksen», vastasi päällikkö, »mutta jos annat tällekin ystävälle yhtä oivallisen, niin pääset tullitta. Ja jollet sitä saa toimeen – no, totta maar silloin minun, koska olet niin uljas junkkari, täytynee maksaa sinun lunnaasi omasta taskustani. – Sauva käteen, Mylläri», lisäsi hän, »ja kavahda päätäsi. Ja te toiset, hellittäkää irti miehestä ja lainatkaa hänelle sauva. – Täss' on valoa tarpeeksi selän löylytykseksi.» Kun molemmat taistelijat olivat saaneet sauvan käteensä, astuivat he keskelle lakeutta, jotta heillä olisi täysi kuutamo apunaan. Toiset rosvot nauroivat ja huusivat kumppanilleen: »Mylläri, varjele jauhoitusveroasi!» Mylläri puolestaan tarttui aseeseensa varren keskikohdasta, pyöritellen sitä päänsä yläpuolella tavalla, jota ranskalaiset nimittävät faire le mouliment (myllyn pyörittämiseksi), ja huusi kerskailevasti: »Käy päälle, maamoukka, jos uskallat – ja saatpa kokea, kuinka myllärin koura puraisee!»