Вальтер Скотт - Ivanhoe

Sillä miellyttävällä kulmalla iloista Englantia, jonka läpi Don-joki virtailee, oli entisaikoina laaja metsä. Se peitti enimmän osan niitä kauniita kunnaita ja laaksoja, mitkä leviävät Sheffieldin ja hauskan Doncasterin kaupungin välillä. Vielä nytkin on tämän laajan metsän tähteitä nähtävänä Wentworthin ja Wharncliffe Park'in komeiden herraskartanoiden ympärillä sekä Rotherhamin seudulla. Näillä tienoin asusti muinoin tarukuulu Wantleyn lohikäärme. Siellä oteltiin monet Ruusujen sisällissodan tuimimmista taisteluista. 1 1 Ruusujen sodaksi sanotaan Lancasterin ja Yorkin sukujen välillä käytyä taistelua Englannin kruunusta. Suom. muist. Näillä seuduin oli myös muinoin pesäpaikkansa niillä rohkeilla rosvoparvilla, joiden teot ovat Englannin kansanlauluissa saaneet niin suuren maineen. Tämän seudun ollessa tapaustemme päänäyttämönä vie kertomuksemme ajankohta meidät takaisin Rikhard I: n hallitusajan loppupuoleen, jolloin epätoivoiset alamaiset kuninkaan poissaollessa valtoinaan isännöivien pikkutyrannien sortamina ikävöivät hartaasti hänen palaamistaan pitkästä vankeudesta, vaikkakin alkaen jo epäillä sitä koskaan näkevänsä. Aatelisherrat, joiden valta Tapani-kuninkaan aikana oli paisunut kohtuuttomaksi ja jotka Henrik II: n valtioviisaus töintuskin oli saanut lannistetuksi jonkinlaiseen kuuliaisuuteen kruunua kohtaan, olivat nyt taas yltyneet entiseen vallattomuuteensa. Ylenkatsoen Englannin valtioneuvoston heikkoa valtaa, he vahvistivat linnojansa, enensivät palvelijajoukkojaan, pakottivat kaikki ympärillä asujat vasalleikseen ja koettivat kukin kaikin mahdollisin keinoin hankkia itselleen tarpeeksi suuren mahdin voidakseen ottaa tehokkaasti osaa niihin kansakunnan sisäisiin myllerryksiin, jotka näyttivät olevan tulossa.

Alhaisen aateliston eli niin sanottujen vapaatilallisten asema kävi nyt sangen turvattomaksi, vaikka Englannin perustuslain sekä kirjaimen että hengen mukaan heidän olisi pitänyt olla aivan itsenäisiä ja lääninherrojen tyranniudesta vapaita. He saattoivat tosin, niinkuin he enimmäkseen tekivätkin, ostaa itselleen joksikin ajaksi rauhan, asettumalla jonkun läheisen pikkuhallitsijan suojeluksen alaiseksi, ottamalla vastaan läänitysvirkoja hänen hovissaan tai sitoutumalla molemminpuolisin liitto- ja puolustussopimuksin auttamaan häntä hänen hankkeissaan. Mutta tämän rauhan hintana oli luopuminen itsenäisyydestä, joka on niin kallis jokaiselle englantilais-sydämelle, sekä varma vaara joutua osallistumaan jokaiseen hurjaan yritykseen, mihin kunnianhimo saattoi suojelusherraa yllyttää. Toiselta puolen oli mahtavilla paroneilla niin monet ja monenlaiset rasitus- ja sortokeinot käsissään, ettei heiltä koskaan puuttunut tekosyytä ja harvoin haluakaan ahdistaa ja vainota häviön partaalle saakka jokaista heikompaa naapuriansa, joka yritti irtautua heidän valtiudestaan sekä luottaa siihen, että hänen viattomuutensa ynnä maan laki turvaisivat hänet melskeisenkin ajan vaaroilta.

Tätä aateliston sortoa ja alhaisen kansan kurjuutta oli vielä omansa pahentamaan eräs Normandian herttuan Wilhelmin valloituksesta johtuva seikka. Neljä miespolvea ei ollut riittänyt sekoittamaan normannien ja anglosaksien toisilleen vihamielistä verta taikka yhdistämään yhteisen kielen ja yhteisten etujen siteillä kahta vihamielistä rotua, joista toinen yhä rehenteli voitoistaan ylpeillen, toinen huokaili kaikkien tappion seurausten alaisena. Hastingsin tappelussa saavutettu voitto oli antanut kaiken vallan normannilaisen aateliston käsiin, ja tätä valtaansa, sen historiamme todistaa, he eivät olleet käyttäneet pehmeällä kädellä. Saksilaiset ruhtinas- ja ylimyssuvut, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, olivat sukupuuttoon hävitetyt tai menettäneet kaiken omaisuutensa. Ei myöskään ollut monta toiseen tai vielä alhaisempaan kansanluokkaan kuuluvaa, jotka olisivat hallinneet omia tiluksiaan isiensä maassa. Hallitus oli kauan aikaa katsonut tarpeelliseksi kaikin keinoin, niin laillisin kuin laittominkin, vähentää sen kansanosan voimaa, jonka arveltiin, ja syystä kyllä, hautovan sydämessään sammumatonta vihaa voittajia kohtaan. Kaikki normannilaissukuiset kuninkaat olivat selvästi osoittaneet suosivansa normannilaisia alamaisiaan. Metsästyslait ynnä monta muuta saksilaisten perustuslakien lempeämmälle, vapaammalle hengelle yhtä vierasta säännöstä oli sälytetty kukistettujen asukkaiden hartioille ikäänkuin lisäämään läänityskahleitten jo muutenkin rasittavaa painoa. Kuninkaan hovissa ja ylimysten linnoissa, missä hovin komeutta ja loistoa matkittiin, ei kuulunut muuta kieltä kuin normannilaisranskaa. Oikeusistuimissa annettiin lausunnot ja päätökset samalla kielellä. Sanalla sanoen, ranska oli arvokkuuden ja ritarillisuuden, vieläpä oikeudenkin kielenä, samalla kuin paljon miehekkäämpi ja ytimekkäämpi anglosaksin kieli oli jäänyt yksistään talonpoikien ja palvelijoiden käytettäväksi, jotka eivät muuta osanneet. Välttämätön kanssakäynti maan valtiaiden ja niiden poljettujen, alhaisten olentojen välillä, jotka tuota maata viljelivät, loi kuitenkin vähitellen ranskan ja anglosaksin kielten sekamurteen, jolla kumpaisetkin saattoivat ilmoittaa ajatuksensa toisilleen. Tämä välttämättömyys muodosti näin vähitellen meidän nykyisen englanninkielemme, jossa voittajain ja voitettujen kielet ovat niin onnistuneesti sulautuneet yhteen ja joka sittemmin on saanut runsaita lisävaroja sekä klassillisista että Etelä-Euroopan kansojen elävistä kielistä.

Tämän asiaintilan mainitsemista olen pitänyt tarpeellisena tavallisen lukijan vuoksi, joka muuten ei kenties muistaisi, että, vaikka Wilhelm II: n hallitusajan jälkeen ei mikään suuri historiallinen tapaus, semmoinen kuin sota tai kapina, todistakaan anglosaksien olemassaoloa eri kansana, kuitenkin suuret kansalliset eroavaisuudet heidän ja valloittajien välillä, muisto siitä, mitä he ennen olivat olleet ja mihin asemaan nyt sortuneet, estivät edelleenkin aina Edward III: n aikaan saakka normannilaisvaltauksen lyömiä haavoja menemästä umpeen ja pitivät yllä erottavaa rajaa normannilaisten voittajien ja saksilaisten voitettujen välillä.

Laskeutuva aurinko loi viimeisiä säteitänsä eräälle reheväruohoiselle aukeamalle luvun alussa mainitsemassamme metsässä. Sadat leveälatvaiset, lyhytrunkoiset, laajalehväiset tammet, jotka kenties olivat aikoinaan nähneet roomalaissoturien uljaan marssinnan, ojentelivat pahkuraisia oksiaan mitä suloisimman vihreän nurmimaton ylitse. Paikoittain niiden välissä kasvoi pyökki- ja pähkinäpuita sekä monenlaisia pensaita niin tiheässä, että laskevan auringon vaakasuorat säteet eivät päässeet tunkeutumaan läpi. Toisin paikoin ne olivat etäämpänä toisistaan, jättäen välilleen tuollaisia pitkiä, mutkittelevia lehtokujia, joiden sokkeloihin silmä niin mielellään eksyy, kuvaillen niitä vielä jylhempiin, autiompiin metsän kätköihin johtaviksi poluiksi. Paikoin auringon punertavat säteet loivat taittuneen kelmeän valojuovan, joka osaksi ikäänkuin takertui puiden murtuneille oksille ja sammaltuneille rungoille, paikoin ne valaisivat loistaviksi läikiksi ne nurmikon kohdat, joihin ne osuivat. Jokseenkin avara, aivan lakea paikka keskellä tätä aukeamaa näytti ennen muinoin olleen pyhitettynä druiidien pakanallisille menoille, sillä siinä näkyi yhä vielä, pienellä kummulla, joka muodoltaan oli niin säännöllinen, että se näytti käsin tehdyltä, muutamia piiriin asetettuja hakkaamattomia, suuria kiviä. Seitsemän seisoi vielä pystyssä; muut olivat poissa paikoiltaan, arvatenkin jonkun uskonintoisen kristinoppiin kääntyneen vyöryttäminä, viruen mikä kyljellään liki entistä paikkaansa, mikä kummun vietteelle sortuneena. Vain yksi iso kivi oli vierinyt aivan alas, ja osuen tukkeeksi pieneen puroon, joka hiljaa pujottelihe kummun juuritse, nostatti vastustuksellaan heikon, solisevan äänen rauhallisesta ja muuten äänettömästä purosta.