Вальтер Скотт - Ivanhoe

»Mitä, junkkari?» sanoi isäntä. »Minä panen sinut porttivahdin majaan piiskaa maistelemaan, jolleivät hullutuksesi pysy aisoissa.»

»Sanokoon viisautenne ensin minulle», vastasi Wamba, »onko oikein ja kohtuullista rangaista syytöntä syyllisen edestä?»

»Ei suinkaan, narri», sanoi Cedrik.

»No, miksikä sitten panetat Gurth-paran jalkarautoihin, eno, kun hänen koiransa Fangs on syyllinen? Voinpa vannoa, ettemme hetkeäkään viipyneet turhaan matkalla, niin pian kuin lauma oli saatu kokoon. Mutta sitä ei Fangs saanut toimeen, ennenkuin iltakellot jo kerkisivät soida.»

»Hirtä sitten Fangs», sanoi Cedrik, kääntyi kiivaasti sikopaimeneen päin, »jos syy on hänessä, ja hanki itsellesi toinen koira.»

»Äläpä pane pahaksi, eno», sanoi narri, »sekin olisi hiukan oikeuden ja kohtuuden vastaista. Sillä jos Fangs ontuu eikä sentähden voinut saada laumaa kokoon, niin eihän se ollut hänen syytään, vaan niiden, jotka silpoivat siltä kaksi etukynttä. Tuskinpa koira-parka olisi suostunut tuollaiseen toimitukseen, jos sen mieltä olisi kysytty.»

»Ja kuka uskalsi silpoa minun orjani elukkaa?» ärjäisi saksilainen tulistuen.

»No, sen teki vanha Hubert», sanoi Wamba, »ritari Filip de Malvoisinin metsänvartija. Hän tapasi Fangsin metsässä kuljeskelemasta ja väitti sen siellä ajelevan metsäkauriita, mikä muka loukkasi hänen herransa, kuninkaallisen ylimetsäherran oikeuksia.»

»Perhana vieköön Malvoisinin», huusi saksilainen, »ja hänen metsänvartijansa samaten! Kyllä minä heille opetan, että Suuressa Metsälaissa tämä metsä on yhteismaaksi määrätty. Mutta riittää jo tästä. Mene sinä, poika, paikallesi – ja sinä, Gurth, hanki itsellesi toinen koira, ja jos metsänvartija siihenkin rohkenee koskea, niin sanokoon jousitaidolleen jäähyväiset; haukuttakoon minua kehnoksi pelkuriksi, jollen silloin iske poikki etusormea hänen oikeasta kädestään! – Ei hän sen jälkeen enää viritä jousensa jännettä. – Suokaa anteeksi, arvoisat vieraat. Minulla on täällä kiusanani naapurit, jotka vetävät vertoja teidän pakanoillenne, herra ritari, siellä Pyhässämaassa. Mutta nyt on halpa illallisenne jo pöydässä; ravitkaa itsenne, ja hyvä tahtoni korvatkoon ruoan puutteet.»

Pöydälle tuotu kestitys ei kuitenkaan kaivannut isännän puolusteluja. Pöydän alapäässä näkyi sianlihaa monella eri tavalla laitettuna; sitäpaitsi myös lintu-, kauris-, vuohi- ja jänispaistia ynnä monenlaista kalaruokaa ynnä lisäksi summattoman suuria leipämöhkäleitä ja kakkuja sekä useammanlaatuisia, hedelmistä ja hunajasta tehtyjä makeisia. Pienempiä metsälintuja, joita oli myös runsaasti tarjona, ei tuotu sisään vadeissa, vaan pienissä puisissa vartaissa; passaripojat ja palvelijat, jotka niitä kantoivat, tarjosivat kaikille vieraille perätysten, ja kukin leikkasi niistä sellaisen palan kuin halusi. Jokaisen arvohenkilön edessä oli hopeinen pikari. Pöydän alapäähän sitä vastoin oli asetettu suuria juomasarvia.

Juuri kuin ruokailu oli alkamaisillaan, kohotti hovimestari äkkiä sauvansa ja virkkoi kovalla äänellä: »Malttakaa! – Tehkää tilaa Rowena-neidille!» Tuvan peräseinässä, vieraspöydän takana oleva sivuovi aukeni samassa, ja Rowena astui sisään, neljä palvelijatarta jäljessään. Cedrik, vaikka olikin kummastuksissaan ja kenties hiukan harmissaankin siitä, että hänen holhokkinsa tuli tässä tilaisuudessa esille, riensi kuitenkin häntä vastaan ja saattoi hänet kunnioittavalla juhlallisuudella sille korkealle istuimelle, oman tuolinsa oikealle puolelle, joka kuului talon valtiattarelle. Kaikki nousivat häntä tervehtimään, ja vastaten tähän kohteliaisuuteen äänettömällä kumarruksella hän kävi sulavin liikkein paikalleen pöydän ääreen. Ennenkuin hän vielä ehti asettua istumaan, kuiskasi temppeliherra abotin korvaan: »Enpä saakaan turnajaisissa pitää kultaketjuanne. Te olette voittanut Chion-viinini.»

»Enkös sitä sanonut?» vastasi abotti. »Mutta hillitkää ihastuksenne, isäntä katselee teitä.»

Tästä varoituksesta huolimatta Brian de Bois-Guilbert, joka oli tottunut aina noudattamaan vain omia hetkellisiä mielijohteitaan, ei irroittanut katsettaan saksilaisesta kaunottaresta, jonka ihanuus vaikutti ehkä sitä voimakkaammin hänen mieleensä, koska se erosi täydellisesti itämaitten sulttaanittarien kauneudesta.

Luotuna sopusuhtaisimman naiskaavan mukaan oli Rowena vartaloltaan pitkä, mutta ei kuitenkaan siinä määrin, että olisi herättänyt huomiota ylenmääräisellä pituudellaan. Hänen hipiänsä oli mitä hienoimman vaalea, mutta pään sekä kasvojenpiirteiden jalo muoto vaikutti sen, ettei hän näyttänyt elottomalta, niinkuin toisinaan vaaleat kaunottaret. Kauniit kulmakarvat, jotka olivat tarpeeksi tummat antaakseen otsalle ilmeikkyyttä, kaareutuivat kirkasten, sinisten silmäin yläpuolella, jotka näyttivät kykenevän syttymään yhtä hyvin kuin heltymään, käskemään yhtä hyvin kuin anomaan. Vaikkakin tämäntapaisten kasvojen luonnollisin ilme olisi lempeys, oli tässä tapauksessa selvää, että tottumus hallitsemaan ja olemaan yleisen kunnioituksen esineenä oli antanut saksilais-neidolle ylväämmän luonteenlaadun, joka hänen alkuperäiseen luontaissävyynsä yhtyneenä oli painanut siihen oman leimansa. Hänen tuuhea tukkansa, jonka väri oli ruskean ja vaalean väliltä, valui hartioille lukemattomina viehättävinä oikukkaina kiharoina, joiden muodostamisessa ihmiskäsi luultavasti oli ollut luonnon apuna. Kiharain keskellä kimalteli kalliita kiviä; itse tukan valtoimena valuminen ilmaisi neidon vapaata, korkeaa syntyperää. Kaulassa riippui kultavitjoista pieni kultainen pyhäinjäännöskotelo. Paljaat käsivarret olivat rannerenkailla koristetut. Pukuna oli hänellä pusero ja hame vaaleaa merenvihreää silkkiä; sen päällä riippui pitkä, väljä, maahan asti ulottuva viitta, jonka ylen leveät hihat eivät kuitenkaan ulottuneet pitemmälle kuin hiukan kyynärpään alapuolelle. Tämä viitta oli väriltään tummanpunainen ja hienointa villaa. Sen yläreunaan oli kiinnitetty silkkinen, kultakuteinen huntu, jonka hän mielensä mukaan saattoi espanjalaiseen tapaan vetää kasvojen ja rinnan yli, tai sovittaa jonkinlaiseksi verhoksi hartioille.

Kun Rowena huomasi temppeliherran palavat silmät, jotka hellittämättä häneen tähystäen tummien kulmien alta kiiluivat kuin tuliset hiilet, veti hän arvokkaasti hunnun kasvojensa eteen, siten ilmaisten, etteivät ritarin ujostelemattoman rohkeat katseet olleet hänelle mieleen. Liikkeen ja syyn siihen huomasi Cedrik. »Herra ritari», virkkoi hän, »meidän saksilaisten neitojemme posket eivät ole kyllin päivänpaahtamat, voidakseen sietää ristiretkeläisen kiinteää katsetta.»

»Jos lienen loukannut», vastasi herra Brian, »niin pyydän teitä suomaan anteeksi – se on, pyydän Rowena-neitiä suomaan anteeksi – , sillä sen alemmaksi en voi nöyryyttää itseäni.»

»Rowena-neiti», sanoi abotti, »on rangaissut meitä kaikkia rangaistessaan ystäväni rohkeutta! Toivon kuitenkin, ettei hän olisi yhtä armoton sille loistavalle seurueelle, joka kokoutuu turnajaisiin.»

»Ei ole varmaa», sanoi Cedrik, »menemmekö sinne lainkaan. Minua ei huvita nuo turhamaisuudet, jotka olivat tuntemattomia esi-isilleni silloin kuin Englanti oli vapaa.»

»Toivokaamme kuitenkin», sanoi abotti, »että te nyt päätätte lähteä, kun saatte matkustaa meidän seurassamme. Kun tiet ovat niin rauhattomat, ei ritari Brian de Bois-Guilbertin suojelusvartiota ole halveksittava.»

»Herra abotti», vastasi saksilainen, »missä hyvänsä olen matkustanut tässä maassa, on minulla tähän asti ollut kaikin puolin tarpeeksi suojaa kelpo miekastani ja uskollisista palvelijoistani, enkä ole mitään muuta apua tarvinnut. Ja jos tällä kertaa menemme Ashby-de-la-Zoucheen, niin lähdemme jalon naapurini ja kansalaiseni Athelstan Coningsburghilaisen seurassa, mukanamme sellainen saattojoukko, ettei rosvojen eikä vihamielisten paronien ole yrittäminen kimppuumme. – Juon teidän terveydeksenne, herra abotti, tämän maljallisen viiniä, joka toivoakseni teille maistuu, ja kiitän kohteliaasti tarjouksestanne. Mutta», lisäsi hän, »jos lienette niin tarkka luostarisääntöjen noudattaja, ettette tahdo juoda muuta kuin hapanta maitoa, niin toivon ettette pakottaudu pelkästä kohteliaisuudesta vastaamaan maljaani!»