Gustaf Geijerstam - Avioliiton ilveily

Silloin katsoi Gösta setä piinanneensa jo kylliksi suosikkiaan ja nosti eteisen nurkasta jotain, jonka hän vei mukanaan sisälle.

Verkalleen ja juhlallisesti hän astui ovesta sisään ja piti kädessään kahta pakettia, joista toinen oli pieni ja toinen suurempi. Pienempi paketti annettiin kättä suudellen talon rouvalle ja isompi jäi salinpöydälle, jossa se avattiin ja sisällys tarkastettiin, joka muuttikin rauhaisen jouluilon mitä huimimmaksi juhlariemuksi. Kuten sanottu, Gösta setä oli nuorimies, jolla oli varaa ostaa mitä hyvänsä. Kumminkin sai Georg tällä kertaa kokemuksestaan sellaisen käsityksen hänestä. Kaikki ne toiveet, jotka voivat sisältyä lapsen rohkeimpiin unelmiin, löytyivät koottuina siihen isompaan pakettiin. Siellä oli niin paljon aina isommasta lahjasta houkutteleviin makeisiin saakka, että Georg oikeen veti henkeään ikäänkuin tuntien itsensä petetyksi, kun kaikki jaettava loppui. Kaikkein viimeiseksi otti Gösta setä esille pullon konjakkia, parasta lajia, ja antoi sen suosikilleen isälle jätettäväksi.

"Sinähän et vielä juo konjakkia, mullikkani", lisäsi hän varmuuden vuoksi.

Sehän oli erittäin arvokas ja merkillinen uutuus, että Gösta Wickner antoi joululahjoja. Se tosin kuului asiaan, että Georg odotti makeisia, mutta koko pakettien jako kävi niin kodikkaasti, että molemmat Bob ja Anna tulivat aivan haltioihinsa. Bob otti tuon toimituksen onnen pyyteitten odottamattomana lisänä, jonka tämä joulu oli nyt hänelle lahjoittanut. Sydämellisellä liikutuksella hän vastaanotti uskollisen ystävyyden tunteen, jota äskeinen tapahtuma vielä vahvisti niin huomattavasti. Voi olla mahdollista, että hän suurenteli sen merkitystä ja nautti omasta liioittelustaan yhtä paljon kuin todellisuudestakin. Mutta se ei estänyt häntä samalla kertaa tuntemasta tuskaista pistoa sydämessään ja hän tahtomattaankin alkoi kärsimättömästi odottaa sen loppua. Ehkä se vaikuttikin, että Gösta Wickner niin pian meni työhuoneeseen, jossa teetarjotin sitruunineen ja korkeine lasineen jo odotteli sopivana aamupäiväjuomana tarjottavaksi.

Jos oli jotain itsekästä siinä järjestyksessä, niin sitä ei kukaan huomannut ja kaikkein vähemmin Robert Flodin itse, joka ajatuksissaan hymyillen tarjosi ystävälleen parhaamman tuolinsa.

Gösta Wickner vajosi siihen tyytyväisellä mielentyyneydellä ja katseli mieltymyksen hymy silmissään teehöyryä, joka kohosi laseista. Hän näytti mieheltä, joka ei voi ketään häiritä, joka vain mielihyvän tunteesta siinä ojenteli pitkiä jalkojaan.

"Tämä oli kai vehkeilyä", sanoi hän salaperäisesti.

Robert Flodin joi vaijeten teensä ja tarjosi sitten sikaaria ystävälleen, ja alkoi kävellä edestakaisin matolla. Gösta Wickner istui vain rauhallisena ja imi sikariaan tuijottaen eteensä katsomatta kumminkaan mihinkään erikoiseen esineeseen. Molemmat miehet näyttivät hetkeksi melkein unohtaneen toisensa ja heidän täydellinen hiljaisuus osoitti vain ystävysten läheistä suhdetta, joka on yläpuolella kaikkia seurustelutapoja.

"Oliko sinulla hauskaa eilen", kysyi Robert Flodin vihdoin.

"No, niin näin, mitään erikoista minä en juuri voi sanoa."

"Mikset sinä tullut tänne, vaikka minä pyysin sinua."

Oli hetken hiljaisuus.

"Minun periaatteeni on, että jouluaattona täytyy perheen saada olla häiritsemättä", sanoi Wickner lopultakin.

"Minulla oli erittäin hauskaa – myöhemmin illalla. Minä istuin kotona, polttelin ja luin Heineä."

Robert Flodin ei hymyillyt nyt ystävänsä sanoille, vaan nieli omat ajatuksensa. "Tämä joulu on ollut niin kummallinen", sanoi hän.

"Missä suhteessa", kysäsi Wickner.

Robert Flodin seisahtui ja hänen kasvojensa ilmeet muuttuivat valoisiksi ja uinaileviksi.

"Minä en voi sanoa sinulle mitään erikoista", oli vastaus. "Se kaikki on tullut itsestään. Etkö sinä ole sitä tuntenut? Toisinaan voi tuntea ikäänkuin kaikki turtuisi rauhaksi. Suurta, hiljaista sopusointua, joka tuntuu valtaavan koko mailman."

Bobin silmät kostuivat ja mieli oli vähällä murtua. Se tapahtui hänelle hyvin usein, kun hänen tunteensa vain värähtelivät. Hän alkoi puhua. Hän kertoi läpi koko nuoruutensa, kuinka hän alinomaa oli tuntenut itsensä niin pieneksi ja niin vähäpätöiseksi ja vain aina ihmetellyt, mikä merkitys on sellaisella elämällä, kun täytyy syödä, nukkua, lukea ja vihdon viimeiseksi saa luvan järjestellä kirjoja kirjastossa. Hän kertoi kuinka ihmeellisen vaikea oli ollut löytää ystäviä senjälkeen kun hän oli Upsalan jättänyt.

"Ajatteleppas", sanoi hän. "Minä en ole ollut kertaakaan rakkausseikkailuissa, ei pienimmässäkään, joka olisi antanut värityksensä minun elämälleni. Eikös se ole omituista? Minä en ota lukuun hetken liittoja, noita liittoja, jotka minä ehkä otin vakavammin kuin ne olisivat ansainneet. Ja niin on tuo kaikki muu tullut tietämättäni. Minä tunnen tarvetta sanoa kaikille ihmisille, että minä olen onnellinen. Minä en tiedä mitään mailmassa, jota minä voisin oikeen toivoa itselleni, enemmän kuin minulla nyt on."

Gösta Wickner istui ja kuunteli ystävänsä puhetta, ja nyt, niinkuin usein ennenkin tunsi hän kummallisen sekavaa nautintoa ja ihmettelyä, että mies todellakin voi niin yksinkertaisesti tuntea onnea ja päälle päätteeksi kertoa siitä. Hän ajatteli omaa elämäänsä, omia aikeitaan ja kuinka paljon hän toivoi itselleen.

"Oletko sinä todellakin niin varma siitä, ettet sinä toivo itsellesi mitään?" kysyi hän lopuksi.

Mahdollisesti oli jotain katkeraa tuossa äänessä, jolla hän lausui nuo sanat. Mahdollisesti myöskin Robert Flodin nyt niinkuin usein muutoinkin näki ja kuuli mielikuvituksellaan, ja toinen ei tarkoittanutkaan muuta kuin sanoakseen vain jotain, joka oli luonnollisessa yhteydessä puhutun kanssa. Varma oli kumminkin, että nuo sanat saivat hänen unohtamaan itsensä ja koko onnensa. Samassa tuli hän nyt sensijaan ajatelleeksi ystäväänsä. Koko hänen elämänsä oli mitä jyrkin vastakohta hänen omalle elämälleen. Nuorenmiehen elämän yksinäisyys, ateriat ravintolassa, tyhjä huoneusto, jossa ei kukaan odottanut – koko tuo elämä, jota Robert Flodin tuskin voi ajatella mahdolliseksi elää todellisuudessa, niin vihlovan kylmältä ja valottomalta se hänestä näytti, niin kolkkoa hän ei ollut koskaan ennen tuntenut. Robert Flodin sai selväksi sen käsityksen, ettei hän koskaan ennen ollut ajatellut ystäväänsä niinkuin hänen pitäisi. Hän oli siinä määrässä tottunut omaan asemaansa, ettei hän koskaan ennen tullut ajatelleeksi Gösta Wicknerin asemaa toisellaiseksi kuin omaansa. Ja jos hän olisi ennen sitä ajatellut, olisi hän melkein nauranut sille ajatukselle, että Gösta olisi voinut mennä naimisiin eli ylipäätään elää toisellaisissa olosuhteissa kuin hän eli.

Hän unohti senvuoksi edelliset ajatuksensa ja vaikeni yhtäkkiä. Hetken perästä hän kääntyi ystävänsä puoleen ja kysyi suorastaan:

"Mikset sinä ole koskaan mennyt naimisiin?"

Tämä vavahti ja heikko puna, tuskin näkyvänä vivahduksena levisi hänen kasvoilleen vain hiukan muuttaen hänen kasvojensa väriä.

Hän hymyili vastatessaan:

"Minä en usko mihinkään yleiskeinoihin."

Kun oli kysymys sellaisista ihmisistä, joista hän piti voi Robert Flodin olla jokseenkin terävänäköinen. Hän ei antanut ystävänsä johtaa itseään harhaan pilanteolla eikä hillityllä käytöksellään. Kuinka heikko tuo punehdus hänen kasvoissaan olikaan, oli Bob Flodin kumminkin huomannut sen. Hän aavisti ystävällä olevan jotain salattavaa. Ja kun hän ei voinut ymmärtää syytä, tahtoi hän koettaa järkyttää sitä luoksepääsemätöntä suojusta, jonka taakse ystävä aina vetäytyi. Hän kysyi senvuoksi jotenkin terävällä äänellä: