Марк Твен - Luotsina Mississippi-joella

Olisin suonut osaavani puhua sillä tavalla.

Kun särkyneet tunteeni olivat alkaneet jonkun verran tyyntyä perämiehen kanssa sattuneen ikävän kohtauksen jälkeen, aloin vähitellen kainosti lähennellä yhtä laivan vaatimattomimmista virkailijoista – yövartijaa. Aluksi hän minulle ärjyi, mutta lopulta uskalsin tarjota hänelle uuden savipiipun, ja tämä saattoi hänet lempeämmälle tuulelle. Sallipa hän minun istua vierellään ison kellon lähellä myrskykannella, ja antautuipa aikaa myöten kanssani keskusteluunkin. Hän olisi tuskin voinut muuta tehdäkään, niin selvästi osotin minä, kuinka suurta kunniaa tunsin hänen alentuvaisuudestaan, ja niin hartaasti kuuntelin jokaista sanaa, mikä kirposi hänen huuliltaan. Hän nimitteli minulle ne epäselvät niemet ja saaret, joiden ohi soluimme yön pimeydessä, ja vähitellen alkoi hän puhua itsestään ja kertoa minulle elämänsä vaiheita. Hän näytti tosin hentomieliseltä ollakseen mies, jolla on kuusi dollaria palkkaa viikossa. Mutta minä imin ahnaasti joka ainoan sanan uskolla, joka olisi voinut siirtää vuoria, jos se vain olisi tullut järkevästi käytettyä. Mitäpä minuun kuului, että hän oli likainen, rasvainen ja löyhkäsi paloviinalle? Mitäpä minuun kuului, ettei hänen puheensa ollut kieliopin mukaista ja että hänen kiroilunsa oli niin huonotekoista, että sen pikemmin voi sanoa laimentaneen hänen keskusteluaan? – Hän oli suurta vääryyttä kärsinyt ihminen, kovaa kokenut mies, ja siinä oli kaikki mitä minun tarvitsi tietää. Kun hän kehitti surullista historiaansa, tippuivat hänen kyyneleensä lyhdylle, jota hän piti polvillaan, ja minäkin itkin osaaottaen. Hän kertoi olevansa englantilaisen aatelismiehen poika. Hänen isänsä piti hänestä, mutta vieroi häntä, sentähden että hän oli pieni; ja senvuoksi lähetettiin hänet jo lapsena "yhteen noista vanhoista, ikivanhoista akatemioista" – , hän oli unohtanut nimen. Aikoinaan kuoli aatelismies, minkä jälkeen minun surkuteltavan ystäväni äiti "kahmasi" koko omaisuuden ja "syrjäytti" hänet. Sitte kun äiti oli syrjäyttänyt hänet, onnistui muutamien ylhäisön jäsenten, joihin hän oli ystävällisissä suhteissa, hankkia hänelle paikka kajuuttavahtina eräällä aluksella; – ja tästä kohdasta alkaen heitti yövartijani kaikki ajan, paikan ja mahdollisuuden estävät kahleet ja syöksyi päistikkaa kertomukseen, joka oli täynnä mitä uskomattomimpia seikkailuja – kertomukseen, joka oli niin verinen ja niin täpötäysi mitä järkyttävimpiä ja itsetiedottomia konnankoukkuja, että minä istuin hengitystäni pidätellen, ihmeissäni, lumottuna, väristen, ihaillen ja jumaloiden! – Olipa kova kolaus, kun sittemmin keksin, että mielenkiintoinen yövartijani itse asiassa oli yksinkertainen, raaka, tietämätön, hentomielinen juoppohullu, joka oli ravinnut mielikuvitustaan kiihottavilla nurkkanovelleilla ja rikosromaaneilla, joista hän oli kokoonpannut tämän lorun; sen oli hän sitte kertonut minuntapaisilleni herkkäuskoisille nuorukaisille niin usein, että vihdoin itsekin oli alkanut uskoa sitä.

Kun oleskelimme neljä päivää hiekkasärkällä Louisvillen edustalla, onnistui vanha "Paul Jones" viettämään noin 14 vuorokautta matkalla Cincinnatista New Orleansiin. Tämä oli kuitenkin lopulta onnekseni, sillä erityisissä olosuhteissa tutustuin todellakin vihdoin erääseen luotsiin, joka kohteli minua jonkinlaisella hyväntahtoisuudella, menipä niinkin pitkälle, että opetti minua hoitamaan ruoria, joka luonnollisesti yhä vielä lisäsi joen vetovoimaa minuun.

New Orleansiin tullessani tein kaksi ikävää huomiota. Toinen oli, ettei mitään alusta, kaiken todennäköisyyden mukaan, tulisi lähtemään Amatson-joen suulle lähimpäin kymmenen tai kahdentoista vuoden kuluessa – ja toinen, että ne yhdeksän tai kymmenen dollaria, jotka olivat koko rahavarani, tuskin riittäisivät kestämään sellaisen suurisuuntaisen löytöretken menoja, jollaista olin suunnitellut. Minun täytyi siis antautua johonkin muuhun toimeen. "Paul Jones" lähti pian S: t Louisiin. Tein täydellisen piirityssuunnitelman luotsiani vastaan, ja kolmen päivän ankaran vastustuksen perästä täytyi hänen antautua. Hän lupasi opettaa minulle luotsausta Mississipillä New Orleansista S: t Louisiin viidestäsadasta dollarista, jotka minä maksaisin ensimäisestä palkastani tutkinnonsuorittaneena luotsina. Minä puolestani otin "opetellakseni" kaksitoista- tai kolmetoistasataa penikulmaa tuota suurta jokea sellaisella itseluottamuksella, jommoinen oli ominainen minun ijälleni. Jos tosiaan olisin tiennyt, mille koetukselle sielunkykyni panin, olisin varmasti ajatellut parikin kertaa uudestaan. Mutta minä oletin, ettei luotsilla oikeastaan ollut mitään muuta tekemistä kuin pitää huoli siitä, ettei laiva lähtenyt maalle juoksemaan, ja katsoen joen leveyteen oli tuo asia minusta hyvin yksinkertainen.

Laiva lähti New Orleansin rannasta kello neljä iltapäivällä, ja "meidän vahtimme" ei loppunut ennenkuin kello kahdeksan. Minun esimieheni, mr. Bixby, käänsi laivan, ohjasi sen aivan likeltä ohi muutamien laivojen peräpuolia, jotka olivat sulloutuneet rantaan, ja sanoi sitte: "Niin no, käy ruoriin ja näytä, että kuljet noiden alusten ohi niin kauniisti kuin kuorisit omenaa." Minä tartuin peräsimeen, ja silloin minusta tuntui aivan kuin sydämeni olisi vaipunut alas saappaisiin – sillä minusta näytti välttämättömältä, että me seuraavassa silmänräpäyksessä raapaisisimme peräpeilin joka ainoasta aluksesta koko rivissä, niin lähellä me niitä olimme. Pidätin henkeäni ja aloin voimaini takaa ohjata vastaiselle puolelle, samalla; kuin ajattelin omia mietteitäni luotsista, joka niin typerällä tavalla oli meidät sysännyt uhkaavaan vaaraan. Onneksi olin kylliksi viisas vaijetakseni. Minuutin kuluttua olin suureksi mielihyväkseni laskenut leveän, turvallisen väylän "Paul Jonesin" ja muiden laivojen välille – ja kymmenen sekunnin kuluttua olin häpeällisesti poistettu luottamuspaikaltani, samalla kun oppimestarini taas huolimattomasti heittäytyi vaaraa kohti, nylkien minut elävältä parjauksillaan pelkuruudestani. Tunsin itseni kovin loukatuksi, mutta minun täytyi vasten tahtoani ihailla sitä tyyntä varmuutta, millä hän hoiti ruoriratasta, taivuttaen itseään milloin oikealle, milloin vasemmalle ja aina ohjaten niin läheltä muita laivoja, että perikatomme näytti alati olevan edessämme, jonkun verran rauhoituttuaan sanoi hän minulle, ettei virta ollut niin voimakas lähellä rantaa kuin kauempana keskellä, ja että meidän sentähden, kun me kuljimme virtaa ylöspäin, täytyi pysytellä niin lähellä rantaa kuin mahdollista, kun sitä vastoin kulkiessamme vastakkaiseen suuntaan piti pysytellä keskellä, jotta meillä olisi virta apunamme. Hiljaisessa mielessäni päätin aina ohjata laivoja vain virtaa alaspäin, ja antaa henkilöiden, jotka olivat kuuroja järjen äänelle, kulkea virtaa ylöspäin. Aina väliin osotteli mr. Bixby kaikenlaisia mieltäkiinnittäviä paikkoja minulle. Hän sanoi: "Tässä meillä on Kuudenneulanniemi." Minä suostuin siihen kernaasti. Se oli sangen hauska saada tietää, mutta minä en parhaalla tahdollani voinut saada selville, mitä se minulle kuului. Toisen kerran sanoi hän: "Tuo on Kymmenenpenikulmankärki". Vähän myöhemmin lausui hän: "Tuo tuossa on Kahdentoistapenikulmankärki." Kaikki ne olivat melkein vedenpinnan tasalla; kaikkityyni näyttivät ne samanlaisilta minun silmiini – kaikki ne olivat yksitoikkoisia eivätkä millään tavalla muistuttaneet luonnonkauneudesta. Aloin toivoa, että minun arvokas päällikköni olisi jo muuttanut puheenainetta. Mutta ei, innolla, joka olisi ansainnut paremman asian, ahtasi hän itsepintaisesti minuun noita tarpeettomia tietojaan. Hän luikersi pitkin rantoja erään niemen luo ja sanoi samassa: "Tässä loppuu tyynivesi, aivan tuon kiinapuuryhmän kohdalla; me saamme mennä toiselle rannalle nyt"; ja niin hän ohjasi sinne. Hän jätti ruorin minulle pari kertaa, mutta minulla oli aina huono onni. Joko minä juuri olin ohjaamaisillani ylös sokeri-istutuksiin tai ohjasin liian keskelle virtaa – ja molemmissa tapauksissa jouduin poikkeuksetta epäsuosioon ja parjaustulvaan.