Марк Твен - Jenkkejä maailmalla I

Kiersimme kaksi kolmannesta saaren ympäryksestä neljän mailin päässä rannasta, ja kaikkia teatterikiikareita, mitä laivalla oli, vaadittiin nyt ratkaisemaan semmoisia kiistan alaisia asioita kuin olivatko ylämaan sammalen tapaiset pälvet lehtoja vai rikkaruohoa, taikka olivatko nuo valkoiset kylät alhaalla meren paarteessa todella kyliä, vaiko vain kalmistojen hautapatsasrykelmiä! Lopulta taas käännettiin kokka ulos merelle ja suunnattiin San Migueliin, ja Flores tuota pikaa taas oli vain kurakeko ja vaipui huuruihin ja katosi. Mutta monesta merikipeästä matkustajasta tuntui kovin hyvältä taas katsella vihantia mäkiä ja kaikki olivat tämän välikohtauksen jälkeen taas rattoisemmalla päällä kuin kukaan olisi osannut odottaa heidän olevan siihen nähden, miten syntisen varhain oli noustu ylös.

Mutta San Migueliin nähden meidän täytyi luopua aikomuksestamme, sillä puolenpäivän aikaan puhkesi myrsky, joka siihen määrään heitteli ja reutoi alusta, että tavallinen järki vaatimalla vaati suojaa etsimään. Käänsimme sen vuoksi saariston lähintä maata – Fauyalia kohti. Kävimme ankkuriin Hortan avoimelle redille, puolen mailin päähän rannasta. Kaupungissa on kahdeksasta kymmeneentuhanteen asukkaaseen. Lumivalkoiset talot kurkistelevat somasti raikkaan vihannan kasvuvaipan poimuista, eikä voisi kylä näyttää somemmalta eikä puoleensa vetävämmältä. Amfiteatteri kukkuloita sulkee sen helmaansa ja näiden rinteet kohoavat mikä kolme, mikä seitsemän sataa jalkaa korkeuteen ja ovat huolellisesti viljellyt laelle saakka – ei jalan vertaakaan maata ole vapaata. Jokainen tila, joka tynnörinala maata on jaettu pieniin nelikulmaisiin lokeroihin kiviaidoilla, joiden tehtävä on suojella kasvajia täällä puhaltavilta tuhoisilta myrskyiltä. Nämä sadat viheriöitsevät, mustilla laava-aidoilla piirretyt ruudut saavat rinteet muistuttamaan suuria sakkilautoja.

Saaristo kuuluu Portugalille ja Fayalissa onkin kaikessa portugalilaisuuden leima. Siitä kohta enemmän. Parvi mustanpuhuvia, meluavia, valehtelevia, olkapäitään kohottelevia, käsillään viittovia portugalilaisia venemiehiä, messinkirenkaat korvissaan ja petos sydämessään, kapusi laivaan ja meikäläisiä joukolla heidän kanssaan kauppoja tekemään maihin pääsystä, sopien hinnan päätä myöden, minkä maan hopearahassa tahansa. Siinä paikassa, jossa meidät vietiin maihin, oli pieni linna muurineen ja patterineen, joita Horta kahdentoista ja kolmenkymmenen naulan tykkineen piti sangen hirmuisena laitoksena, mutta jos meidän joskus pitäisi lähteä sitä tunnustelemaan jollain torniniekalla monitorillamme, niin saisivat varmaan muuttaa sen pois jonnekin maaseudulle, jos tahtoisivat viedä sen semmoiseen paikkaan, mistä löytäisivät, kun taas tarvitsisivat. Se joukko, joka oli rantasillalla, oli ruostunutta romua – miehiä ja vaimoja, poikia ja tyttöjä, kaikki repaleisia, paljain jaloin, kampaamattomia ja likaisia, ja vaistoltaan, kasvatukseltaan ja ammatiltaan kerjäläisiä. Ne parveilivat perässämme, emmekä sen koommin päässeet heistä erillemme, niin kauan kuin Fayalissa viivyimme. Lähdimme nousemaan pääkadun keskustaa, ja ne piirittivät meidät joka puolelta ja mulkoilivat meitä; ja vähän väliä ampui kiihtyneitä pareja tämän jonon edelle nähdäkseen paremmin taakseen, aivan samoin kuin meillä kylän pojat tekevät saatellessaan elefanttia sen reklaamikävelyllä kadulta kadulle. Minusta tuntui erikoisen mairittelevalta, kun kuuluin näin suurta huomiota herättävään kokoelmaan. Siellä täällä näimme ovissa naisia, joilla oli päässään muodin mukainen portugalilainen myssynsä. Tämä myssy on tehty paksusta sinisestä vaatteesta, kiinnitetty samasta vaatteesta tehtyyn kaapuun, ja se on rumuuden ihme. Se törröttää korkeana ja rehentelee leveänä ja on mittaamattoman syvä. Se sopii kuin sirkusteltta ja naisen pää katoo siihen samalla tavalla kuin teatterissa kuiskaajan pää koppiinsa. Tässä luonnottomassa kapotissa, joksi sitä sanotaan, ei ole ainoatakaan somaa kohtaa – se ei ole muuta kuin koruton ruma kuolleensininen paljous purjetta, ja kun naisella on semmoinen päässään, niin voineeko poiketa kahdeksaakaan viivaa tuulen suunnasta; hänen täytyy kulkea myötätuuleen tai olla kokonaan kulkematta. Kapotin yleinen malli on kaikilla saarilla sama ja jää siksi seuraavaksi vuosikymmeneksi, mutta joka saari muodostaa kapottinsa kuitenkin sen verran erikoiseksi, että katsoja yhdellä silmäyksellä huomaa, mikä erikoinen saari saa hienohelman omakseen sanoa.

Portugalin pennit eli reit ovat oikeita tuhlaripojan rahoja. Niitä menee tuhannen reitä yhteen dollariin, ja kaikki kustannusarviot lasketaan reissä. Me emme tästä tienneet, ennenkuin Blucherin toimesta pääsimme asian perille. Blucher sanoi olevansa niin mielissään ja kiitollisuutta täynnään, kun taas oli päässyt kovalle maalle, että hän halusi sitä juhlia – sanoi kuulleensa, että tämä oli halpa maa, minkä vuoksi hänen täytyi panna toimeen suuret pidot. Hän kutsui niihin kymmenen miestä, ja me söimme parhaassa hotellissa erinomaisen päivällisen. Kesken hyväin sikarien, hyvän viinin ja mukiin menevien kaskujen synnyttämää iloisuutta isäntä toi laskun. Blucher vilkaisi siihen ja hänen naamansa piteni. Hän silmäsi siihen toisenkin kerran vakuuttaaksensa itsensä siitä, etteivät hänen aistimensa olleet pettäneet, ja sitten luki ääneensä postit, äänen pettäessä ja ruusujen muuttuessa tuhkaksi hänen poskillaan.

"'Kymmenen päivällistä à 600 reitä, 6000 reitä!' Tuho ja hävitys!

"'Viisikolmatta sikaria, à 100 reitä, 2,500 reitä!' Voi pyhä äiti!

"'Yksitoista pulloa viiniä, à 1,200 reitä, 13,200 reitä!' Ole meidän kaikkien kanssamme!

"'YHTEENSÄ, KAKSIKYMMENTÄYKSI TUHATTA SEITSEMÄN SATAA REITÄ!' Voi kärsivä Mooses! – Koko laivassa ei ole niin paljon rahaa, että tämä lasku voitaisiin maksaa! Menkää – jättäkää minut, pojat, kurjuuteeni, minä olen kukistunut yhteiskunta."

Se oli luullakseni kalpeanaamaisin seura, mitä olen koskaan nähnyt. Ei kukaan saanut sanaa suustaan. Oli kuin olisi joka sielu halvaantunut mykäksi. Viinilasit laskettiin hitaasti pöydälle, sisällystä maistamatta. Sikarit putosivat huomaamatta hervottomista sormista. Joka mies etsi naapurinsa silmää, mutta ei siitä löytänyt ainoatakaan toivon, ei rohkaisun sädettä. Vihdoin tämä kamala vaitiolo keskeytettiin. Kuin pilvi vaipui Blucherin kasvoille epätoivoisen päättäväisyyden varjo ja hän nousi ja sanoi: —

"Isäntä, tämä on alhaista, halpamaista petosta, minä en koskaan, koskaan myönny siihen. Tässä on sataviisikymmentä dollaria, hyvä herra, enempää ette saa – minä uin veressä, ennenkuin maksan senttiäkään enempää."

Meidän rohkeutemme nousi ja isännän laski – ainakin meistä näytti siltä; ainakin hän oli ymmällään, vaikk'ei hän ymmärtänyt sanaakaan siitä, mitä oli sanottu. Hän vilkaisi pienestä kultakasasta Blucheriin moneen kertaan ja lähti sitten ulos. Varmaankin hän oli käynyt jonkun amerikkalaisen luona, sillä hän toi takaisin laskunsa käännettynä kielelle, jota kristitty ymmärsi – näin: —

10 päivällistä, 6000 reitä, eli...... Doll. 6.00

25 sikaria, 2500 reitä, eli ......... " .. 2.50

11 pulloa viiniä, 13,200 reitä, eli ..... ". 13,20

Yhteensä, 21,700 reitä, eli Doll. 21.70

Taas vallitsi ilo Blucherin päivällisseurassa. Tilattiin lisää virvoituksia.

Kiinteitä tosiasioita – Fossiilinen yhteiskunta – Ihmeellisiä teitä ja tapoja – Jesuiitta-humpuukia – Haaveellista pyhiinvaellusta – Erään kivityksen alkuperä – Tilinteko fossiilien keralla – Jälleen merellä.

Azorit luullakseni ovat Amerikassa sangen vähän tunnetut. Ei koko laivassa ollut ainoatakaan, joka olisi niistä mitään tiennyt. Jotkut seuramme jäsenistä, jotka olivat paljon lukeneet useimmista muista maista, tiesivät Azoreista sen verran, että niihin kuului yhdeksän tai kymmenen pientä saarta ja että ne olivat kaukana Atlantin meren keskellä, vähän enemmän kuin puolitiessä New Yorkista Gibraltariin mentäissä. Siinä kaikki. Tämän seikan huomioon ottaen pistän juuri tähän väliin pykälän kuivia tosiasioita.