Марк Твен - Jenkkejä maailmalla II

TILANNE ORJATYTTÖ-MARKKINOILLA.

"Cirkassittaret, paras laatu, 1850 vuoden satoa, £ 200; 1852, £ 250; 1854, £ 300. Georgittaret, parasta laatua ei ole markkinoilla; huonompi laatu, 1851, £ 180. Yhdeksäntoista valakialaistyttöä, hyvistä keskinkertaisiin, tarjottu hinnoista £ 130 – 150 saamatta ostajaa; kuusitoista priima A 1 myyty pienin erin loppuun – hinnoista ei anneta tietoja.

"Myyty yksi erä cirkassittaria, priimasta hyviin, 1852-1854, hinnat £ 240-242 1/2, ostaja 30; yksi 49-vuotias – vahingoittunut – £ 23, myyjä 10. Useita georgittaria, sekalaatuja, 1852, siirtyi toisiin käsiin tilauksien täytteeksi. Nykyään tarjona olevat georgittaret ovat enimmäkseen viime vuoden satoa, joka oli harvinaisen huono. Uusi sato on jonkun verran myöhästynyt, mutta saapunee pian. Sekä paljouteen että laatuun nähden ovat ennakkotiedot erittäin lupaavia. Tässä yhteydessä voimme niinikään sanoa, että uusi cirkassitarsato on erinomaisen hyvän näköinen. Hänen Majesteettinsa sulttaani on jo lähettänyt haaremiaan varten suuria tilauksia, jotka kahden viikon kuluessa täytetään, ja tämä on luonnollisesti vahvistanut markkinoita ja antanut cirkassitar-varastolle voimakkaan noususuunnan. Käyttäen hyväkseen markkinain inflatiotilaa monet keinokkaimmat myyjät tekevät hankintakauppoja. Jotkut merkit viittaavat siihen, että aiotaan pidättää valakiattaret kaupasta, kunnes hinnat nousevat.

"Nubiattarista ei mitään uutta. Markkinat lamassa.

"Eunukit – tarjolla ei ensinkään. Suuria lasteja odotetaan kuitenkin tänään Egyptistä."

Tähän suuntaan luullakseni laadittaisiin markkinakertomus. Hinnat ovat nykyään varsin korkeat ja tavara varmoissa käsissä. Vielä pari kolme vuotta takaperin toivat nälkiintyneet vanhemmat tänne nuoria tyttäriään ja möivät niitä kahdesta kolmeenkymmeneen dollariin, kun eivät muulla tavalla voineet pelastaa itseään ja tyttäriään nälkään kuolemasta. Surkeata on ajatella tämmöistä kurjuutta, ja minä puolestani iloitsen vilpittömästi, että hinnat taas ovat kohonneet.

Kauppasiveys on erikoisen huono. Sitä olisi turha kieltää. Kreikkalaisten, turkkilaisten ja armenialaisten siveyteen ei muuta kuulu, kuin että määrättyinä sabatteina käy kirkossa ja sitten rikkoo kaikkia kymmeniä käskyjä loput viikkoa. Valehteleminen ja pettäminen on heillä luonnossa, ja tätä luontoaan he koko pitkän iän vielä parantavatkin, kunnes saavuttavat täydellisyyden. Suositellessaan kauppiaalle poikaansa lahjakkaana kauppapalvelijana isä ei sano, että hän on siivo, siveellinen ja avomielinen poika ja käy sunnuntaikoulua ja on rehellinen, vaan hän sanoo: "Tämä poika maksaa painonsa kovia kolikoita – sillä katso, hän pettää vaikka kenen, jonka kanssa joutuu tekemisiin, eikä Mustasta-merestä Marmaran mereen ole toista niin lahjakasta valehtelijaa!" Mitä arvellaan moisesta suosituksesta? Lähetyssaarnaajat kertoivat minulle, että he joka päivä kuulevat ihmisiä näin kehuttavan. Ihmisistä, joita ihaillaan, sanotaan: "Ah, hän on ihastuttava keinottelija ja mitä valioin valehtelija!"

Jokainen valehtelee ja pettää – ainakin jokainen, joka liike-elämän alalla toimii. Ulkomaalaisten täytyy pian mukautua maan tapoihin, eivätkä he kauan Konstantinopolissa osta ja myy, ennenkuin hekin valehtelevat ja pettävät kuin kreikkalainen. Sanon kreikkalainen, koska kreikkalaisia tässä suhteessa pidetään pahimpina rikkojina. Monet amerikkalaiset, jotka ovat asuneet Konstantinopolissa kauan, väittävät turkkilaisten enimmäkseen olevan koko luotettavia, mutta sangen harva väittää kreikkalaisilla olevan minkäänlaisia avuja, joita voisi huomata – ei ainakaan ilman tulikoetta.

Olen puoleksi taipuvainen uskomaan, että Konstantinopolin kuuluja koiria on esitetty väärässä valossa – parjattu. Olin aina saanut sen käsityksen, että niitä oli kadulla niin vahvassa, että sulkivat tien, että ne kuljeskelivat järjestetyissä komppanioissa, plutoonissa ja rykmenteissä ja päättäväisillä, rajuilla hyökkäyksillä ottivat, mitä tarvitsivat. Ja että ne yöllä hukuttivat kaikki muut äänet kamalaan ulvontaansa. Ne koirat, mitä täällä näen, eivät voi olla samoja, joista olen lukenut.

Niitä näkee kaikkialla, mutta ei aivan joukoittain. Korkeintaan olen tavannut samassa höykässä kymmenestä kahteenkymmeneen. Ja yöt päivät veti niistä melkoinen osa sikeätä unta. Ne, jotka eivät nukkuneet, näyttivät aina siltä kuin olisivat olleet nukkumaisillaan. En ole eläissäni ennen nähnyt niin ylenmäärin surkeita, nälkiintyneitä, surullisen näköisiä, masentuneita koiria. Tuntui julmalta ivalta syyttää tämmöisiä elukoita siitä, että ne yrittäisivät: anastaa mitään väkisin. Niillä tuskin näytti olevan riittävästi voimia tai itsetuntoa kävelläkseen kadun poikki – en luule nähneeni ainoankaan vielä kävelleen niin pitkää matkaa. Ne ovat rupisia, naarmuisia ja silvotuita ja joskus näette yksilöitä, joilta karva on kärventynyt niin laajoilta aloilta ja selväreunaisesti, että ne muistuttavat uusien territoriemme karttaa. Ne ovat surkeimmat elukat, mitä maa päällään kantaa – viheliäisimmät – säälittävimmät. Niiden kasvoilla asuu vakaantunut surumielisyyden ilme, toivottoman mielenmasennuksen ilme. Tämmöisen koiran karvattomia täpliä suosivat Konstantinopolin kirput enemmän kuin paljon laajempia aloja terveistä koirista. Näin tämmöisen koiran rupeavan kirppuja näykkimään – kärpänen herättikin sen huomiota ja se koetti hotkaista sen suuhunsa. Kirppu kutsui uudelleen, ja tuo kokonaan lannisti sen sisun. Se katseli alakuloisena kirppulaiduntaan, katseli sitten alakuloisena paljasta paikkaansa. Sitten se huokasi syvään ja laski päänsä alistuvaisena käpälilleen. Se ei ollut tilanteen tasalla.

Koirat nukkuvat kaduilla katitta kaupungin. Kadulla lienee päästä päähän minun arvioni mukaan keskimäärin kahdeksan tai kymmenen koiraa korttelia kohti. Toisin paikoin on tietysti kuitenkin viidestätoista kahteenkymmeneenkin. Ne eivät ole kenenkään omaisuutta, eikä niiden kesken näy vallitsevan läheisiä ystävyyssuhteita. Mutta kaupungin ne ovat itse jakaneet piireihin, ja kunkin piirin koirien tulee pysyä omain rajainsa sisäpuolella, olipa piiri sitten puolen korttelin tai kymmenen korttelin suuruinen. Voi sitä koiraa, joka uskaltaa astua rajan yli! Naapurit yhdessä sekunnissa puhdistavat sen karvoista. Niin sanotaan. Mutta eivät ne siltä näytä.

Ne ovat näinä päivinä maanneet kaduilla. Ne ovat kompassini, oppaani. Kun näen koirain rauhallisesti jatkavan untaan, ihmisten, lampaitten, hanhien ja kaikkien liikkuvain olentojen väistävän ja kulkevan niiden ympäri, niin tiedän siitä, etten ole sillä suurella kadulla, jonka varressa hotelli on, vaan että minun tulee jatkaa matkaani. Suurella kadulla koirain eleet ilmoittavat, että ne ovat tottuneet pitämään varansa – jonka ilmeen ne ovat saaneet siitä, että niiden joka päivä täytyy väistää monia ajoneuvoja – ja tämän vaeltaja paikalla huomaa. Mutta tämän kadun ulkopuolella ei ainoankaan koiran naama ilmaise samaa. Kaikki muut nukkuvat rauhallisesti, eivätkä varo mitään. Ne eivät liikahtaisi, vaikka sulttaani itse kulkisi ohi.

Eräällä kapealla kadulla (oikeastaan ei ainoakaan niistä ole leveä) näin käppyrässä kolme koiraa jalan tai parin päässä toisistaan. Kun ne makasivat peräkkäin, niin muodostivat ne tarkkaan sillan koko kadun poikki katuojasta katuojaan. Ohi kulki satakunta lammasta. Ne kulkivat suoraan koirien yli, takimmaiset kiireessään tunkien etumaisien päälle. Koirat kohottivat laiskasti katseensa, kiljaisivat vähän, kun lampaiden malttamattomat jalat koskettivat niiden selässä oleviin haavoihin – huokasivat ja kävivät uudelleen rauhallisesti nukkumaan. Tuo sanoi enemmän kuin pitkät puheet. Toiset lampaista hyppivät niiden yli, toiset tunkivat välistä, silloin tällöin haavoittaen niitä terävillä sorkillaan, ja kun koko lauma oli hypännyt yli, aivastelivat koirat hiukan pölypilvessä, mutta ruumistaan ne eivät siirtäneet hiventäkään. Minä pidin itseäni laiskana, mutta minä olen höyrykone Konstantinopolin koiriin verraten. Mutta eikö tämä sentään ollut kumma näykseen kaupungissa, jossa on miljoona asukasta?