Джек Лондон - Kadotuksen kansa - Kuvaus Lontoon East Endistä

Ja minä kulkiessani päätäni pitempänä kahta toveriani muistelin omaa karkeatekoista Länttäni ja niitä rotevia miehiä, joita olin vuorostani kadehtinut siellä. Myöskin ajattelin, katsahtaessani vieressäni kulkevaan nuoreen pahaseen, jolla oli leijonan sydän, että hän oli sitä laatua, joka tilaisuuden sattuessa nostattaa barikadeja ja näyttää maailmalle, että miehet eivät ole unohtaneet, miten osataan kuolla.

Mutta silloinpa puhui toinen toverini, kahdeksankolmatta-vuotias mies, joka pitkitteli armonalaista olemassaoloaan raatamalla eräässä suutarinverstaassa.

"Minäpä olen vahva mies, minä", ilmaisi hän, "en ole sellainen kuin muut työkaverini, en. He pitävät minua erinomaisena miehen perikuvana. Tiedättekös, että minä painan kymmenen kiveä ['Kivi' = noin 7 kiloa. Suom. muist.]."

En hennonut ilmoittaa hänelle, että minä painoin sataseitsemänkymmentä naulaa eli kaksitoista kiveä, vaan tyydyin tarkastelemaan häntä. Pieni epäluoma miesparka. Hänen ihonsa oli sairaan värinen, ruumis aivan säädyttömästi vinoon käpristynyt, rinta sisäiänpainunut, hartiat merkillisen kumarat, pitkäin työpäiväin vaikutuksesta, ja pää riippui raskaana alaspäin aivan kuin olisi ollut sijoiltaan. "Vahva" mies hän oli!

"Kuinka pitkä sinä olet?"

"Viisi jalkaa kaksi tuumaa", vastasi hän ylpeänä "ja kaverini siellä verstaassa…"

"Näytäpäs minullekin sitä verstasta", sanoin.

Työhuone oli tyhjänä siihen aikaan, mutta siitä huolimatta halusin nähdä sen. Kulkien poikki Leman Street-kadun käännyimme vasemmalle Spitalfields'ille ja painuimme siitä Paistinpannu-kujalle. Lapsia kihisi sikin sokin niljakkaalla käytävällä, aivan kuin nuijapäitä sammakonpoikia kuivettuvan lammikon pohjalla. Ahtaalla ovella, niin ahtaalla, että nipin napin voimme sivuuttaa vaimon, joka istui siinä pienokainen sylissään, imettäen sitä rinnoillaan, jotka olivat kokonaan paljastetut aivan kuin äitiyden pyhyyden häväistykseksi. Pimeätä ja ahdasta käytävää pitkin, joka oli hänen takanaan, me kahlailimme pikku väen keskitse, kunnes saavuimme vieläkin ahtaammille likaisille portaille. Nousimme; kolme kerrosta, joiden porrastaivikkeet olivat alaltaan kaksi kolme jalkaa ja täynnä likaa ja jätteitä.

Seitsemän huonetta oli tässä iljetyksessä, jota sanottiin taloksi. Kuudessa huoneessa parisenkymmentä ihmistä, kumpaakin sukupuolta ja kaikenikäisiä, keitti, söi, nukkui ja työskenteli. Kooltaan huoneet olivat suunnilleen kahdeksan tai ehkä yhdeksän neliöjalkaa. Seitsemänteen huoneeseen astuimme sisälle. Siinä luolassa "vahva mies" työskenteli neljän toverinsa kanssa. Se oli seitsemän jalkaa leveä ja kahdeksan pitkä, ja pöytä, jonka ääressä työtä tehtiin, vei suurimman osan tilasta. Tämän pöydän ääressä oli viisi lestijalkaa, ja viidelle miehelle jäi tuskin tilaa seisoa työnsä ääressä, sillä permannolla oli läjittäin pahvia, nahkaa, kengänpäälliskääröjä sekä erilaisia pikkutarpeita, joilla kengänpäälliset kiinnitetään pohjiin. Viereisessä huoneessa asui muuan vaimo ja kuusi lasta. Toisessa viheliäisessä komerossa asui vaimo ainoan kuusitoista-vuotiaan poikansa kanssa, joka oli viimeisillään keuhkotaudissa. Vaimo, kerrottiin minulle, kaupitteli makeisia kaduilla hankkiakseen pojalleen sen kolme neljännestä maitoa, jonka hän joka päivä olisi tarvinnut, mutta epäonnistui useimmiten. Tämä heikko ja kuolemaisillaan oleva poika ei saanut maistaakaan lihaa muuta kuin kerran viikossa, eivätkä senkään lihan laatua voine edes kuvitella sellaiset ihmiset, jotka eivät ole koskaan nähneet ihmissikojen syövän.

"Hänen yskimisensä on ihan kamalaa kuulla", selitti suutariverstaassa työskentelevä ystäväni, tarkoittaen kuolevaa poikaa. "Me kuulemme sen tänne työssä ollessamme, ja se on kamalaa, kamalaa on."

Ja yskimis- ja makeisjutun ohella havaitsin, että takakujain lapsia tässä elämälle vihamielisessä ympäristössä uhkasi vielä muuan vaara.

Ystäväni työskenteli, silloin kun työtä oli, neljän muun kanssa yhdessä tässä viidenkymmenenkuuden neliöjalan laajuisessa huoneessa. Talvella paloi lamppu melkein kaiken päivää ja tuprutti käryään muutenkin sakeaan ilmaan, jota sitten hengitettiin, hengitettiin ja yhä vain hengitettiin.

Hyvinä aikoina, kun työtä oli liiaksikin, mies kertoi voivansa ansaita aina "kolmekymmentä tolppaa viikossa". – Kolmekymmentä shillinkiä! Seitsemän ja puoli dollaria!

"Mutta sen voivat saada vain parhaat meistä", lisäsi hän. "Ja teemme työtä kaksitoista, kolmetoista ja neljätoista tuntia päivässä ja niin kiireesti kuin näpistä lähtee. Ja näkisitpä meidän hikoilevan. Hiki juoksee virtana. Jos näkisit, niin silmissäsi salamoisi – naulat lentävät suusta kuin koneen voimalla. Katsoppas suutani."

Katsoin. Hampaat olivat alituisesta metallinaulain kitkasta kuluneet, mustat ja mädänneet.

"Minä pesen hampaitani", selitti hän, "muuten ne olisivat pahemmat."

Kun hän vielä oli minulle kertonut, että työmiesten täytyi hankkia työkalunsa, naulat, suutarinvehkeet, pahvit, maksaa vuokra, kustantaa valo ja kaikki; muut, käsitin, ettei hänen kolmestakymmenestä "tolpastaan" jäänyt liikoja "puhdasta".

"Mutta miten kauan kestää kiirettä aikaa, jolloin saat niin runsaan palkan kuin kolmekymmentä tolppaa?" kysyin.

"Neljä kuukautta", oli vastaus; ja muuna vuoden aikana, hän kertoi, he saavat keskimäärin puolesta punnasta puntaan viikossa, mikä on kahdesta ja puolesta dollarista viiteen. Kuluva viikko oli puolessa, ja hän oli ansainnut neljä "tolppaa" eli yhden dollarin. Ja kuitenkin sain sen käsityksen, että tämä oli arvokkaimman luokan "hikipajoja".

Katsahdin ulos ikkunasta, josta piti näkyä naapuritalojen takapihoille. Mutta ei siellä ollut takapihoja, sillä ne olivat täynnä yksikerroksisia hökkeleitä, sikolättejä, joissa asui ihmisiä. Näiden hökkeleiden katot olivat lokakerrosten vallassa, paikoin parin jalan vahvalta – toisen ja kolmannen kerroksen taka-ikkunoista nakattua. Havaitsin siellä kalanruotoja ja eläinten luita ja sisuksia, ruttoisia ryysyjä, vanhoja kenkärajoja, saviastiain palasia ja kaikkea jätettä, mitä ihmispesästä yleensä lähtee.

"Tämä on meidän ammattimme viimeisiä vuosia, keksivät koneita päästäkseen meistä", sanoi "hikoilija" murheellisena, astuessamme avorintaisen vaimon ohitse ja kahlaillessamme jälleen törkyisen nuoren kansan keskellä.

Tämän jälkeen kävimme katsomassa niitä kunnan asuntoja, joita Lontoon kunnallislautakunta oli rakennuttanut niiden takakujain paikalle, missä Arthur Morrisonin "Jagon lapsi" aikoinaan asui. Rakennuksissa oli tilaa runsaammalle joukolle kuin ennen, ja paikka oli terveellisempi. Mutta asunnot olivat parempiluokkaisen työväen ja käsityöläisten hallussa. Takakujain väki oli yksinkertaisesti siirtynyt täyttämään toisia takakujakortteleita tai muodostamaan uusia.

"Ja nyt", sanoi suutari, se "vahva mies", joka teki työtä, niin että silmissä salamoi, "tahdon näyttää sinulle yhden Lontoon keuhkoista. Tässä on Spitalfields Garden-puisto." Ja hän sylkäisi sanan "puisto" ylenkatseellisesti suustansa.

Kristuksen-kirkon varjo lankeaa Spitalfields Gardeniin, ja Kristuksen-kirkon varjossa näin kello kolme iltapäivällä näyn, jota en milloinkaan toivo uudelleen näkeväni. Tässä puistossa ei ole kukkasia, ja se on pienempi kuin oma ruusutarhani kotona. Vain ruohoa täällä kasvaa, ja sitä ympäröi teräväpiikkinen rauta-aita, niinkuin kaikkia Lontoon kaupungin puistoja, jotta kodittomat miehet ja naiset eivät pääsisi niihin öisin nukkumaan.

Astuessamme puistoon kulki ohitsemme vanha vaimo, viidenkymmenen ja kuudenkymmenen välillä, harppoen kiivaissa aatoksissa, vaikka hiukan huojuvin liikkein, ja kantoi kahta valtavaa hurstipussia, jotka keikkuivat hänen edessään ja takanaan. Hän oli naiskulkuri, koditon sielu ja siksi itsenäinen, ettei halunnut tunkea hauraita luitaan työkodin ovesta sisälle. Kotilon lailla hän kantoi kotiansa mukanaan. Kahdessa hurstipussissa olivat hänen taloustavaransa, hänen vaatevarastonsa, liinavaatteensa ja kallisarvoiset naistarpeensa.