Джек Лондон - Alaskan tyttö

Kun tämä päätös oli tehty ja nuori Neil Bonner hiukan katunut ja koko lailla hävennyt, kävi kaikki muu sangen kevyesti. Molemmat ammattitoverit olivat suurien osakkeiden omistajia P.C. – yhtiössä. Tuolla yhtiöllä oli kokonaisia laivastoja virroilla ja valtamerilaivoja merellä. Paitsi tätä veden kyntämistä oli se yrityksillään piirittänyt myöskin maata noin satatuhatta neliöpeninkulmaa. Niinpä yhtiö lähetti nuoren Neil Bonnerin pohjolaan valkeille alueille oppimaan ja kehittymään yhtä hyväksi kuin isä oli. – Viiden vuoden yksinkertainen elämä siellä kaukana työssä ja poissa kaikesta houkuttelevasta tekee hänestä miehen, sanoi vanha Neil Bonner, ja sitten hän taas kömpi ruusutarhaansa. Nuori Neil puri hammasta, otti tuiman muodon ja tarttui työhön. Hän täytti paikkansa hyvin ja saavutti esimiestensä suosion. Ei siksi, että työ olisi erittäin miellyttänyt häntä, mutta se esti häntä menettämästä järkeään.

Ensimmäisenä vuonna hän tahtoi kuolla. Toisena hän kirosi luojaansa. Kolmantena hän horjui kummankin näiden kantojensa välillä ja riitaantui esimiehensä kanssa. Hän voitti kiistassa, mutta esimies piti kuitenkin viimeisen sanan – ja tämän sanan voimalla Neil Bonner karkoitettiin sellaiseen paikkaan, että edellinen sen rinnalla oli ollut hänestä paratiisi. Mutta hän lähti sinne valittamatta, sillä pohjola oli tehnyt hänestä toden totta miehen.

Siellä täällä kartalla valkoisilla alueilla nähdään pieniä pyörylöitä, hyvin o-kirjaimen näköisiä, ja toisella puolella tätä pyörylää on nimi, esimerkiksi Fort Hamilton – Yana Station – Twenty Mile – ja me uskomme, että nuo valkeat seudut ovat hyvinkin asutuita, ovat kaupunkeja, kyliä… Mutta eihän se ole mitään muuta kuin tyhjää kuvittelua. Twenty Mile, joka on hyvin toisten asemien kaltainen, on puurakennus, jotakuinkin yhtä suuri kuin tavallinen kulmatalo, pohjakerrassa ruokakauppa ja ensimmäisessä kerroksessa vuokrattavia huoneita. Pihalla on korkeajalustainen tai pylväsjalkainen varastohuone ja sitäpaitsi pari ulkohuonetta. Pihassa ei ole minkäänlaista aitausta. Sen ala riittää silmänkannon matkan päähän ja arvaamattoman pitkän kappaleen vielä sen taaksekin. Mitään muita taloja ei ole näkyvissäkään, mutta toyootit majoittuvat väliin talvileirille noin peninkulman tai parin päähän Yukonille. Tämä on Twenty Mile, yksi P.C. – yhtiön monista tuntosarvista. Täällä yhtiön asiamies hoitaa apulaisensa keralla kauppaa vaihtaen intiaaneilta nahkoja ja myyden tavaraa oikullisille kullankaivajille, jotka maksavat kaiken kultahiekalla. Täällä asiamies ja hänen apulaisensa odottavat koko talven kevättä, ja kun se tulee, asettuvat he kiroillen katolle, sillä Yukon tulvii. – Tänne nyt lähetettiin Neil Bonner neljäntenä maanpakolaisvuotenaan hoitamaan koko liikettä.

Hän ei karkoittanut ketään edeltäjää paikoiltaan. Se, joka asemaa oli hoitanut, tappoi itsensä, »koska paikka oli perin paha» – sanoi apulainen, joka vielä oli jäljellä. Toyootit olivat toista mieltä asiasta tarinoidessaan nuotioillaan. Apulainen oli kapeaharteinen, onttorintainen, ja kasvot kuin kuolemalla; mustat parran haivenet eivät ulottuneet peittämään poskien onttoutta. Hän yski paljon ja keuhkot tuntuivat olevan vialla, sillä hänen silmissään oli hurja, kuumeinen ilme aivan kuin keuhkotautisilla on viimeisinä aikoinaan. Hänen nimensä oli Pentley – Amos Pentley – eikä Bonner pitänyt hänestä, vaikka säälikin miesparkaa. He eivät olleetkaan varsin hyvässä sovussa keskenään, vaikka pakkanen ja pimeys pitkinä talvisina kuukausina pakottivat heidät yhteiselämään.

Lopulta Bonner tuli siihen päätökseen, että Amos oli osittain mielenvikainen. Hän jätti miehen rauhaan, hoiti itse kaikki paitsi ruoanlaittoa. Mutta Amos palkitsi sen äkäisillä katseilla ja selvällä vihalla. Tämä oli suuri koettelemus Bonnerille. Sillä oman heimolaisen hymyily, iloinen sana ja yhteisen onnettomuuden tunto lähentää ihmisiä tovereiksi – sillä on suuri merkitys. Talvea ei ollut vielä pitkältä kulunut, kun hän alkoi huomata, että tuo apulainen oli monella tavalla yllyttänyt edellistä asiamiestä ottamaan hengen itseltään.

Twenty Milessä oli hyvin yksinäistä. Erämaat ulottuivat näköpiirin laajuudelle. Kovettunut lumi oli levittänyt vaippansa yli maan ja haudannut kaiken elon kuolemanhiljaisuuteen. Monta päivää oli ihan kirkasta ja kylmää ja lämpömittari näytti järkähtämättä neljäkymmentä ja viisikymmentä astetta kylmää. Mutta sitten tuli muutos. Se vähäinen kosteus, mikä ilmassa oli, kasaantui harmaiksi muodottomiksi pilviksi. Oli melkein lämmin, lämpömittari näytti jo seitsemää alle nollan ja kosteus putoili alas kovina karpaloina, jotka narisivat jaloissa kuin kuiva sokeri. Sitten tuli jälleen kirkasta ja kylmää, kunnes oli kerääntynyt kylliksi kosteutta suojelemaan maata pakkaselta. Tätä menoa kesti lakkaamatta. Mitään ei tapahtunut. Ei ollut myrskyjä, ei kuohuvia vesiä eikä humajavia metsiä – ei mitään muuta kuin koneellinen kosteuden putoaminen avaruudesta maahan. Merkillisin näiden yksitoikkoisten viikkojen tapahtuma oli lämmön nousu viiteentoista lämpöasteeseen. Mutta tämän erehdyksensä korjasivat yläilmat rangaisten maata pakkasellaan, niin että elohopea jäätyi; väkiviinamittari näytti seitsemänkymmentä astetta alle nollan ja halkesi. Sen jälkeen ei kukaan voinut sanoa kuinka kylmä oli. Toinen tapahtuma, yksitoikkoinen säännöllisyydessään, oli öiden piteneminen, kunnes päivä oli vain hämärrys kahden yön välillä.

Текст предоставлен ООО «ЛитРес».

Прочитайте эту книгу целиком, купив полную легальную версию на ЛитРес.

Безопасно оплатить книгу можно банковской картой Visa, MasterCard, Maestro, со счета мобильного телефона, с платежного терминала, в салоне МТС или Связной, через PayPal, WebMoney, Яндекс.Деньги, QIWI Кошелек, бонусными картами или другим удобным Вам способом.