Джек Лондон - Erämaan kutsu

Buckin ensimäinen päivä Dyean rannalla oli kuin paha painajaisuni. Joka hetki toi mukanaan uusia epämiellyttäviä yllätyksiä. Hän oli aivan yhtäkkiä temmattu sivistyksen helmasta ja päistikkaa heitetty mitä alkuperäisimpiin olosuhteisiin. Tämä ei totta tosiaan ollut aurinkoista ja laiskaa elämää, jolloin ei ole muuta tehtävää kuin vetelehtiä ja olla ärtynyt. Täällä ei ollut rauhaa eikä lepoa, ei edes silmänräpäyksen turvallisuutta. Alinomainen kiire ja hämminki, joka hetki elämä ja jäsenet vaarassa. Täytyi ehdottomasti joka hetki olla varuillaan, sillä nämä koirat ja miehet eivät juuri olleet säädyllisiä koiria ja miehiä. He olivat kaikki villejä, jotka eivät tunteneet muuta lakia kuin väkivallan.

Ei koskaan Buck ollut nähnyt koirain niin tappelevan kuin näiden sudenkaltaisten koirien ja hänen ensi kokemuksensa siinä suhteessa antoi hänelle unohtumattoman opetuksen. Oikeastaan se ei ollut välitön kokemus, muussa tapauksessa ei hän olisikaan jäänyt elämään käyttääkseen sitä hyödykseen. Curly oli uhri. He olivat majoittuneet hirsivaraston läheisyyteen ja Curly tapansa mukaan koetti tehdä tuttavuutta karkeakarvaisen susikoiran kanssa, joka oli niin suuri kuin täysikasvuinen susi, mutta ei puoleksikaan niin suuri kuin hän itse. Ei mitään varoitusta etukäteen, vain salamannopea loikkaus, yhteenpuserrettujen hampaiden metallikova kalahdus, yhtä pikainen loikkaus takaisin, ja Curly oli rikki revitty silmäpielestä aina leukaan asti.

Suden tappelutapa – lyödä sivaltaa ja juosta tiehensä – mutta tästä sukeusi vielä parempaa. Kolmekymmentä, neljäkymmentä muuta takkuista susikoiraa syöksyi paikalle sulkien molemmat tappelevat ympyrään, katsellen heitä hiljaa ja mitä jännitetyimmällä tarkkaavaisuudella. Buck ei ymmärtänyt tätä ääretöntä tarkkaavaisuutta eikä kiihkoa, millä katselijat nuoleskelivat leukapieliään. Silloin syöksyi Curly vastustajansa kimppuun, joka taas puri häntä loikahtaen sitten syrjään. Seuraavalla kerralla vastaanotti tämä hänen hyökkäyksensä rintaansa tavalla, joka pani Curlyn keikahtamaan nurin. Hän ei noussut koskaan enään ylös. Tätä juuri olivat nuo tarkkaavaiset katselijat odottaneet. Nyt syöksyivät ne muristen ja haukkuen hänen kimppuunsa. Tuskasta ulisten hautautui hän kuhisevan koiraparven alle.

Tämä tapahtui niin äkkiä ja niin odottamatta, että Buck aivan ällistyi. Hän näki Spitzin ojentavan helakanpunaista kieltänsä – hänen tapansa nauraa – näki Françoisin syöksyvän kirves kädessään ja juoksevan suoraa päätä tuohon suureen koiraparveen. Kolme miestä nuijat käsissään kiiruhti hänen avukseen hajoittamaan niitä. Siihen ei mennyt paljon aikaa. Kaksi minuuttia Curlyn kaatumisesta oli viimeinenkin hänen hyökkääjistään ajettu pakoon. Mutta hän itse makasi silvottuna ja hengettömänä siinä verisellä ja sotketulla lumella, melkein kirjaimellisesti palasiksi revittynä ja musta François seisoi nojautuneena hänen ylitsensä ja kirosi aivan hirvittävästi. Tämä tapaus johtui usein Buckin mieleen häiriten hänen untansakin. Vai niin, sellainen oli siis tapa. Ei mitään rehellistä peliä. Jos kerran kaatuu, on kaikki lopussa. No, sittepä hän kyllä katsoo, ettei kaadu. Spitz ojensi kieltänsä nauraen yhä uudestaan ja uudestaan ja siitä hetkestä tunsi Buck katkeraa sovittamatonta vihaa häntä kohtaan.

Ennenkuin Buck oli toipunut Curlyn surullisen lopun tuottamasta hämmästyksestään kohtasi häntä uusi koettelemus. François tuli ja asetti hänet johonkin nahkahihnalliseen soljelliseen laitokseen. Ne olivat silat, jotenkin samanlaiset kuin ne, joihin tallirenkien siellä kotona Etelässä oli tapana asettaa hevoset. Ja aivan samoin kuin hän oli siellä nähnyt hevosten työskentelevän, pakoitettiin hänet nyt työskentelemään. Hänen täytyi vetää François reellä metsään laakson reunalle ja sitten kääntyä takaisin ajoneuvot täynnä polttopuita. Mutta vaikka hän tunsi arvokkuutensa syvästi loukkaantuneen tällaisena vetojuhtana olemisesta, oli hän liian viisas tehdäkseen vastarintaa. Taipuvaisena antoi hän panna suitset suuhunsa ja teki kaikessa parastaan, vaikkakin kaikki oli outoa ja vierasta hänelle. François oli ankara, vaati silmänräpäyksellistä tottelevaisuutta ja onnistuikin siinä piiskansa avulla. Dave, joka kulki lähinnä rekeä ja oli tottunut tällaiseen työhön, puri Buckia takaosaan niin pian kuin tämä vaan erehtyi. Ja Spitz oli kokenut johtaja. Se ei aina päässyt käsiksi Buckiin, joka kulki aivan jäljessä, mutta se murisi ja sähisi osoittaakseen tyytymättömyyttänsä ja heittäytyi väliin koko painollaan taaksepäin pakoittaakseen Buckia tielle, jota hänen tuli kulkea. Buck oli sukkela oppimaan ja molempien toverien ja Françoisin yhteisellä johdolla teki hän pian huomattavia edistysaskelia. Ennenkuin he palasivat majapaikalle ymmärsi hän jo pysähtyä "tjo!":n kuullessaan ja lähteä liikkeelle sanottaessa: "hei!", käännähtää tien mutkassa pitkään kaartaen ja väistää seuraajaansa raskaasti kuormitettujen ajoneuvojen työntyessä heidän kintereilleen alamäissä.

"Kirotun hyviä koiria nämä", sanoi François Perraultille. "Buck vetää niin helvetin tavalla. Ja oppii niin helposti."

Iltapäivällä tuli Perrault, innoissaan saada lähteä pikasanomineen. Hän oli ostanut pari koiraa lisää, "Billeen" ja "Joen", kaksi veljestä, karkeakarvaista susikoirasukua. Vaikka ne olivat samasta äidistä, olivat ne niin erinäköiset kuin yö ja päivä. Billeen ainoa vika oli ylenpalttinen hyvänluontoisuus, kun Joe taas oli aivan päinvastaista luonnetta, juro ja suljettu, murisi alinomaa mulkoillen ilkeillä silmillään. Buck vastaanotti sen veljellisesti. Dave ei ollut tietävinään koko tulokkaista, ja Spitz tappeli ensin toisen ja sitten toisen kanssa. Billee heilutteli tyynnyttäen häntäänsä, kääntyi ympäri ja juoksi tiehensä nähdessään tyynnyttävät ponnistuksensa turhiksi ja kiljui – myöskin se tapahtui tyynnyttävästi – Spitzin iskiessä häntä kylkeen. Mutta kuinka Spitz liikehtikin, pyörähteli Joe aina ympäri ja seisoi hänen edessään karvat pystyssä, korvat nujussa, huulet kierossa ja muristen, leukapielet lyöden kiivaasti loukkua ja silmät loistaen saatanallisesta hehkusta – oikea sotaisen hulluuden ruumiillistuminen. Hänen ulkomuotonsa oli niin hirvittävä, että Spitzin täytyi luopua kuritusaikeestaan. Salatakseen tappionsa kääntyi hän sen sijaan rauhallista ja vinkuvaa Billeetä vastaan ja veti hänet takaisin tappelutantereelle.

Saman päivän iltana tuli Perrault mukanaan uusi koira, vanha susikoira, pitkänlainen, laiha, kovin kulunut, kuono täynnä arpia sekä yksisilmäinen. Mutta sen ainoassa silmässä kimalsi varoitus – ei pidä tungetella – herättäen kunnioitusta. Sen nimi oli Sol-leks, joka oikeastaan merkitsee "äkäinen". Samoin kuin Dave ei tämäkään halunnut mitään, ei antanut mitään eikä odottanut mitään ja kun se hitaasti ja tyyneesti meni toisten joukkoon, jätti itse Spitzkin sen rauhaan. Sillä oli omituisuus, jota Buck onnettomuudekseen joutui kokemaan. Se ei pitänyt siitä, että sitä lähestyttiin sen sokealta sivulta. Buck oli tietämättään tehnyt itsensä syylliseksi tähän hairahdukseen. Mutta tästä epähienoudesta huomautti Sol-leks hänelle hyökkäämällä hänen kimppuansa ja iskemällä kolme tuumaa pitkän haavan hänen kylkeensä aina luuhun asti. Siitä hetkestä alkaen väisti Buck huolellisesti Sol-leksin sokeata puolta eikä siitä lähtien saanut mitään harmia hänestä koko sinä aikana, jona heidän toveruutensa kesti. Sol-leksin ainoa pyrkimys näytti tarkoittavan – kuten Daven – saada olla rauhassa, vaikkakin heillä molemmilla, kuten Buck sittemmin sai kokea, oli vielä toinen, hartaampi toive.