Thomas Hardy - Tessin tarina

– Minäpä tulen pikkusen matkaa Tessiä saattamaan, kun hän lähtee häitään pitämään rikkaan serkun kanssa ja saa koreita vaatteita.

– Lapset, sanoi Tess, punastuen ja kääntyen nopeasti ympäri, älkää puhuko joutavia! Äiti, kuinka te olette voinut lörpötellä lapsille tuommoista.

– Tess menee työhön rikkaiden sukulaistemme luo ja hankkii meille uuden hevosen, rauhotti mrs Durbeyfield.

– Hyvästi, isä, sanoi Tess epävarmalla äänellä.

– Hyvästi, tyttöni, vastasi Sir John, nostaen päätään hieman unen tuhkerossa, sillä hän oli ottanut pikku ryypyn päivän kunniaksi. – Toivonpa, että nuorta ystävääni miellyttää näin sievä näyte omaa vertansa. Sanohan hänelle, Tess, että kun kerran olemme menettäneet entisen suuruutemme, niin minä myyn hänelle arvonimen ja myynkin kohtuullisesta hinnasta.

– Ei alle tuhannen punnan, huudahti lady Durbeyfield.

– Sano, että tuhannella punnalla minä sen annan. No tuota, kun tarkemmin ajattelen, niin voin sen myydä halvemmastakin. Hän kyllä hankkii nimelle suurempaa loistoa kuin minä, mies poloinen. Sata puntaa, olkoon menneeksi! Mutta en minä viitsi tinkiä pikku asioista – annan sen viidelläkymmenellä – kahdellakymmenellä punnalla! No niin, kaksikymmentä puntaa, se on viimeinen hinta. Lempo soikoon, kunniakas suku merkitsee jotain – en myy penniäkään huokeammasta!

Tessin silmät olivat kyynelissä ja ääni tuntui pettävän, niin ettei hän voinut lausua ilmi haikeita tunteitaan. Hän kääntyi pois ja astui ovesta ulos.

Niin äiti ja lapset menivät yhdessä Tessiä saattamaan. Lapset riippuivat Tessin käsipuolissa ja katsoivat tuon tuostakin häneen miettivästi, niinkuin johonkin, jonka piti ryhtyä suuria asioita tekemään. Äiti tuli perästä nuorimman kera; koko ryhmä muodosti taulun, joka esitti puhdasta kauneutta, sivullaan viattomuus ja takanaan matalamielinen turhamaisuus.

He kulkivat tietä pitkin, kunnes saapuivat kummun rinteelle, jonka laella hakijan oli määrä olla Tessiä vastassa; tämä oli valittu yhtymäpaikaksi, jotta hevoselta säästyisi viimeinen mäki. Kaukana, lähimpäin kukkulain takana, taittoi harjanteitten tasaisen linjan Shastonin kivitalot. Tiellä ei näkynyt ketään, lukuunottamatta poikaa, joka oli lähetetty edeltä ja istui käsirattailla, joissa oli Tessin koko maallinen omaisuus.

– Odotetaan tässä vähän, kai se hakija kohta tulee, sanoi mrs Durbeyfield. Tuolla näkyy tulevankin.

Hevosmies oli äkkiä pistäytynyt näkyviin likimmän töyryn takaa ja pysähtynyt pojan luo. Äiti ja lapset päättivät kääntyä tästä takaisin. Sanottuaan kiireiset jäähyväiset Tess läksi astumaan mäen rinnettä.

He näkivät hänen valkoisen vartalonsa lähenevän rattaita, joille hänen arkkunsa jo oli nostettu. Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt rattaiden luo, porhalsi tietä toinen ajaja ja pysähtyi Tessin eteen, joka katsahti ylös ylen hämmästyneenä.

Äiti huomasi heti, etteivät toiset ajopelit olleet niin yksinkertaiset kuin ensimäiset, vaan kiesit, kiillotetut ja upeasti laitetut. Ajaja oli kahdenkymmenenkolmen tai neljän vuoden ikäinen nuori mies, sikari hampaissa; yllään hänellä oli sievä lakki, harmaa puku, valkoinen kaulaliina, pystykaulus ja ruskeat ajohansikkaat – sanalla sanoen, sama komea, nuori keikari, joka joku viikko takaperin oli käynyt Joanin luona tiedustamassa Tessin tuloa.

Mrs Durbeyfield taputti käsiään kuin lapsi, loi katseensa maahan ja tuijotti jälleen ylös. Saattoiko hän erehtyä siitä, mitä tämä merkitsi?

– Tuoko sukulainen se tekee Tessistä hienon rouvan? kysyi nuorin lapsista.

Sillä välin saattoi nähdä Tessin seisovan epäröivänä kiesien vieressä, joiden haltija puhutteli häntä. Hän ei ainoastaan epäröinyt: hän tunsi pelkoa. Hän olisi paljon mieluummin ajanut kuormarattaissa. Nuori mies laskeusi alas ja näytti kehottavan häntä nousemaan ajopeleihin. Tess katsahti mäen alle ja näki kotiväkensä, jotka vielä seisoivat samassa paikassa. Jokin näytti saavan hänet tekemään pikaisen päätöksen, kenties muisto siitä, että hän oli tappanut Prinssin. Hän nousi äkkiä kieseihin, nuori mies asettui hänen rinnalleen ja sipaisi heti hevosta piiskalla. Tuokiossa he karahuttivat toisen hevosen ohi ja katosivat mäen taa.

Kun Tess hävisi näkyvistä, ja koko hupainen näytelmä oli lopussa, niin pikku lapsille tuli kyynelet silmiin. Nuorin virkkoi: – Tess paran ei olisi pitänyt lähteä rikkaaksi rouvaksi! – Suupielet painuivat alaspäin, ja hän purskahti itkemään. Tämä uusi katsantokanta tarttui toisiinkin: seuraava lapsista teki samoin ja kohta huusivat kaikki kolme täyttä kurkkua.

Kyyneleitä kimmelsi myöskin Joan Durbeyfieldin silmässä, kun hän palasi kotiin. Mutta kotiin päästyään hän oli taas siinä uskossa, ettei tytöllä ollut mitään hätää. Yöllä hän kuitenkin huokaili vuoteellaan niin, että ukko Durbeyfield kysäisi, mikä häntä vaivasi.

– Enpä oikein tiedä, vastasi hän. Ajattelin vain, että olisi tainnut olla parasta, ettei Tess olisi lähtenyt pois kotoa.

– Etkö tuota ennen olisi saattanut ajatella?

– Niin, mutta nyt on tytöllä hyvä tilaisuus – . Vaan jos asia olisi nyt uudestaan päätettävänä, niin enpä olisi laskenut häntä, ennenkuin olisin saanut tietää, onko tuo nuori herra tosiaan hyväsydäminen ja pitää häntä sukulaisenaan?

– Olisitpa tuon saanut tehdä, mutisi Sir John unisena.

Mutta Joan Durbeyfield osasi aina löytää jotain lohdutusta:

– Viisas tyttö hän on ja suoriutuu kyllä hyvin, jos lyö valttinsa oikealla hetkellä. Ja jollei poika mene hänen kanssaan naimisiin ennen, niin menee hän toki perästäpäin. Sillä jokainenhan sen näkee, että hän on korviaan myöten häneen rakastunut.

– Minkä valttinsa? D'Urberville-verensäkö?

– Eikä mitä, sinä pöllö, kasvonsa – niinkuin ne olivat ennen muinoin minunkin.

Noustuaan Tessin viereen Aleksander D'Urberville ajoi rivakasti harjannetta pitkin, haastellen kohteliaisuuksia kumppanilleen; kuormakärryt olivat jääneet kauas jälelle. Tie kohosi yhtenään ylöspäin, ja joka puolella avautui laajoja näköaloja. Takana oli viheriä laakso, jossa Tess oli syntynyt, edessä usvainen taival, jota hän ei tuntenut muuta kuin ensi käynniltään Trantridgessa. Niin he kohosivat vaaralle, jonka rinnettä tie laskeusi toista kilometriä suorassa linjassa.

Prinssille sattuneen onnettomuuden perästä oli Tessiä, vaikka hän olikin luonnoltaan rohkea, ruvennut pelottamaan hevosella ajaessa; pieninkin tärähdys saattoi hänet säikähtämään. Kun ohjasten haltija ajoi jokseenkin huolimattomasti, niin Tess alkoi käydä levottomaksi.

– Kai te ajatte alamäessä käyden, hän sanoi tekeytyen välinpitämättömäksi.

D'Urberville katseli häntä ja myhäili sikari valkoisten hampaiden välissä.

– Ohoo, Tess, hän sanoi luihautettuaan pari savua. Eihän sinunlaisesi uljas ja reipas tyttö tuommoisia kysele? Minä lasken aina alamäet täyttä neliä. Se se vasta mieltä virkistää.

– Mutta ei kai nyt tarvitse laskea?

– Oh, hän sanoi pudistaen päätään, ei se ole yksin minun asiani. Tib on otettava myös lukuun ja sillä on omat tuumansa.

– Kuka?

– Hevonen tietysti. Vastikään se vilkaisi taakseen hyvin tuiman näköisenä. Etkö sinä huomannut?

– Älkäähän yrittäkö pelotella, sanoi Tess ylväästi.

– En tietenkään. Jos tämä hevonen pysyy kenenkään ohjissa, niin pysyypä minun – en sanokkaan, että se pysyy – mutta jos on semmoista miestä, niin tässä se on.

– Mitä te sitten pidätte semmoista hevosta?

– Älähän virka! Kai se on sallittu. Tib on tappanut yhden miehen, ja heti kun minä sen ostin, yritti se lopettaa minutkin. Vaan sitten minä annoinkin sille miehen kädestä – yritti itse loppua. On se vieläkin äksy, pakanan äksy; päänsä kaupalla sillä toisinaan ajelee.