Thomas Hardy - Tessin tarina

– Uljas ja kaunis se on miehekseen.

– Ei minusta ole, vastasi Tess kylmästi.

– No niin, nyt sinulla on tilaisuus, tee niinkuin haluat. Kuulehan, sillä oli komea timanttisormuskin.

– Oli sillä, vahvisti Abraham ikkunan korvasta, minä näin, ja se välähteli, kun se pani kätensä partaansa. Äiti, mitä varten se rikas sukulaisemme liikutteli myötäänsä partaansa sormillaan?

– Kuulkaahan tuota poikaa! huudahti mrs Durbeyfield ihaillen.

– Totta kai timanttisormustaan näyttääkseen, mutisi Sir John uneliaasti tuoliltaan.

– Tuuminpahan asiaa, sanoi Tess mennen ulos.

– Se tyttö on jo vallottanut sukumme nuoremman haaran, jatkoi eukko miehelleen, ja olisipa hän aika pöllö, jollei osaisi pitää nyt saaliistaan kiinni.

– En minä oikein suvaitse lasteni lähtevän pois kotoa, sanoi ukko. Koska minä kerran olen suvun päämies, niin muut saisivat tulla minun luokseni.

– Mutta anna hänen toki mennä, Jussi kulta, maanitteli eukko hupakko. Poika tuntuu pihkaantuneen häneen – näethän sen itsekin. Serkutteli häntä! Aivan varmaan hän ottaa Tessin vaimokseen ja tekee hänestä uhkean rouvan. Saadaanpa nähdä, ettei hän jää arvossa esi-isiään jälemmä.

John Durbeyfieldillä oli enemmän suuria ajatuksia itsestään kuin tarmoa ja terveyttä, ja eukkonsa tarina miellytti häntä.

– Saattaapa olla nuorella D'Urbervillellä tuommoiset tuumat, hän sanoi, kukaties hän aikoo parantaa vertansa yhtymällä vanhempaan haaraan. Tess, pikku veitikka! Vai sai se käynnillään niin suuria aikaan!

Sillä välin Tess asteli ajatuksissaan puutarhassa karviaispensaiden keskessä ja Prinssin haudalla. Kun hän tuli sisään, niin äiti otti asian taas puheeksi.

– No, mitä sinä aijot tehdä? hän kysyi.

– Kunpa olisin nähnyt itsensä mrs D'Urbervillen, vastasi Tess.

– Minun mielestäni voisit yhtäkaikki päättää asian. Näethän hänet sittenkin.

Isä ryki tuolillaan.

– En tiedä mitä tekisin, vastasi tyttö levottomana. Te saatte päättää. Minä tapoin vanhan hevosen ja luonnollisesti minun täytyy tehdä jotain hankkiakseni uuden sijaan. Mutta – mutta – ei minusta ole varsin mieleen, että mr D'Urberville on siellä.

Lapset olivat siinä uskossa, että Tess lähtisi rikkaiden sukulaisten luo, ja tämä oli heille jonkunmoisena lohdutuksena hevosen kadottamisesta; mutta nähtyään kuinka vastahakoista lähtö oli Tessistä, he alkoivat kirkua ja ulvoa yhteen ääneen: – Tess ei mene eikä rupea ro-uuv-vaksi. Eikä me sa-aada uutta hevosta eikä ra-ahaa! Tessipä nä-yyttää rumalta uusissa vaatteissaan!

Äiti säesti lapsiaan, ja sekin seikka, että hän pyrki tekemään kotiaskareet raskaammiksi kuin ne itse asiassa olivat, painoi jonkun verran vaakakupissa. Isä yksinään ei puhunut puoleen eikä toiseen.

– Minä lähden, sanoi Tess lopulta.

Äiti ei voinut olla ilmaisematta haaveitaan, joita tyttären myöntymys hänessä herätti.

– No se hyvä. Onpa nyt sorjalla tytöllä oiva tilaisuus!

Tess hymyili yrmeästi.

– Toivon, että minulla on tilaisuus ansaita rahaa. Muusta ei voi olla puhettakaan. Älkää viitsikö kyläläisille puhua näistä hullutuksista mitään.

Mrs Durbeyfield ei luvannut. Mikäpä sitä osasi mennä vakuuttamaan tokko malttaisi olla puhumatta, varsinkin kun oli käynyt niin suuria vieraita.

Näin asia päätettiin, ja nuori tyttö kirjotti olevansa valmis tulemaan minä päivänä hyvänsä. Vastineeksi ilmotettiin hänelle, että mrs D'Urberville oli iloissaan hänen päätöksestään, ja että seuraavana päivänä lähetettäisiin rattaat noutamaan häntä ja hänen tavaroitaan laakson suusta. Mrs D'Urbervillen käsiala näytti koko lailla miehiseltä.

– Rattaat? mutisi John Durbeyfield epäillen. Vaunut toki olisi saanut sukulaiselleen lähettää.

Kun Tess oli tehnyt päätöksensä, ei hän ollut enää niin levoton ja hajamielinen. Hän suoritti askareensa jonkunlaisella mielihyvällä ajatellessaan, että hän voisi hankkia isälleen toisen hevosen työllä, joka ei näyttänyt kovin raskaalta. Hän oli toivonut pääsevänsä opettajattareksi johonkin kouluun, mutta kohtalo oli määrännyt toisin. Kun hän henkisesti oli äitiänsä etevämpi, ei hän kiinnittänyt huomiota hänen naittamispuuhiinsa. Kevytmielinen äiti oli haeskellut hänelle hyviä sulhasia miltei siitä päivästä, kun hän syntyi tähän maailmaan.

Lähtöaamuna Tess heräsi ennen päivänkoittoa – viimeisenä yöhetkenä, jolloin metsä vielä on äänetön, paitsi yhtä profeetallista lintua, joka kirkkailla sävelillään ilmaisee tietävänsä aamun tulon, toisten ollessa vaiti ikäänkuin vakuutettuina hänen erehdyksestään. Hän pakkasi huoneessaan tavaroitaan aamiaiseen asti, jolloin hän tuli toisten luo jokapäiväisessä puvussaan – parhaan leninkinsä hän oli huolellisesti pannut pikku arkkuunsa.

Äiti hangotteli vastaan. – Et suinkaan sinä tuossa puvussa vieraisiin lähde – pukeudu toki hienommin.

– Mutta työhönhän minä menenkin, sanoi Tess.

– Niinpä kyllä, vastasi mrs Durbeyfield, lisäten puoleksi itsekseen: – Pitäähän niillä olla jotain veruketta… Mutta viisainta mahtaa kuitenkin olla, että laittaudut niin siistiksi kuin suinkin.

– Tottapa te sen parhaiten tiedätte, vastasi Tess tyynesti perään antaen.

Ja tehdäkseen äidille mieliksi hän heittäytyi kokonaan hänen käsiinsä, sanoen ylevän rauhallisesti: – Tehkää minulle, mitä haluatte.

Mrs Durbeyfield oli ylen ihastunut tästä taipuvaisuudesta. Ensiksi hän otti suuren pesuvadin ja pesi Tessin tukan niin perin pohjin, että se kuivattuna ja kammattuna näytti kahta vahvemmalta. Hiuksiin sidottiin tavallista leveämpi punainen nauha. Ja lopuksi äiti puki tyttärensä ylle valkoisen leningin, joka hänellä oli ollut naisklubin tanssiaisissa. Leningin väljät laskokset ynnä hänen vahva tukkansa tekivät hänen vielä kehittymättömän vartalonsa täyteläiseksi, ja se saattoi erehdyttää pitämään häntä täysi-ikäisenä naisena, kun hän itse asiassa oli vielä miltei lapsi.

– Sukkani on kantapäästä rikki, sanoi Tess.

– Mitäpä sukista, eiväthän ne näy! Viis minä tyttönä ollessa sukista välitin, kun minulla vain oli korea hattu.

Ylpeänä tyttärensä ulkomuodosta äiti astui pari askelta taaksepäin katsoakseen työtään kuin maalari tekelettään. Sinun pitää nähdä itsekin, hän huudahti. Nyt olet paljon somempi kuin tanssiaisissa.

Kun peilistä ei nähnyt muuta kuin osan Tessin olemusta yhdellä kertaa, niin mrs Durbeyfield ripusti mustan viitan ikkunan ulkopuolelle ja sai siten suuren peilin, kuten köyhillä ihmisillä usein on tapana. Sitten hän meni miehensä luo, joka oli alakerrassa.

– Uskohan pois, Durbeyfield, hän sanoi voitonriemuisena, kyllä sen pojan nyt täytyy rakastua, jos hänellä vähänkään on sydäntä. Mutta koetahan olla puhumatta Tessille, kuinka ihastunut poika on häneen tai mikä häntä odottaa. Tyttö on niin kummallinen, saattaisi vielä ruveta hylkimään häntä tai ei lähtisi matkaankaan. Jos asiat menee hyvin, niin kyllä minä maksan pastorille kelpo palkan siitä, että kertoi tuosta asiasta – kerrassaan oiva mies.

Mutta kuitenkin, kun lähtöhetki läheni ja pukemis-into alkoi laimentua, hiipi Joan Durbeyfieldin mieleen heikko levottomuuden tunne. Hän sanoi lähtevänsä saattamaan vähän matkaa, siihen asti, missä laakso alkoi kohota muuta maailmaa kohti. Mäen päällä piti Tessiä vastassa olla Stoke-D'Urbervillen lähettämät rattaat; hänen arkkunsa oli jo edeltäkäsin lähetetty sinne jonkun pojan kera käsirattailla.

Nähdessään äitinsä panevan hattua päähänsä pikku lapset alkoivat pyrkiä mukaan.