Вальтер Скотт: Waverley

"Lähdet vain pienen seurueen keralla", huomautti parooni. "Sir Hildebrand keräsi hovin portin eteen suuremman joukon ratsumiehiä kuin koko rykmentissäsi on. Olisin kyllä halunnut noiden kahdenkymmenen nuoren miehen, jotka tilaltani ovat yhtyneet joukkoosi, marssivan sinun mukanasi Skotlantiin. Se olisi edes jotakin ollut; mutta minulle on sanottu, että heidän saattueensa olisi näyttänyt oudoksuttavalta nykyoloissa, kun käytäntöön saatetaan kaikenlaisia uusia ja hulluja tapoja alustalaisten luonnollisen riippuvaisuuden vähentämiseksi isäntiinsä nähden."

Sir Everard oli tehnyt parhaansa parantaakseen tätä luonnotonta ajan henkeä: hän oli lujittanut tarjokkaiden ja heidän nuoren kapteeninsa ystävyyttä ei ainoastaan runsaalla aterialla oluineen, lähtöjuhlaksi, vaan myöskin antamalla kullekin sellaisen rahalahjan, joka oli pikemmin omiaan lisäämään heidän marssinsa iloisuutta kuin sotakuria. Heidän tarkastettuaan ratsut, Sir Everard vei veljenpoikansa jälleen kirjastohuoneeseen, ja otti esille huolellisesti kokoon käännetyn ja vanhan ajan tapaan silkkirihmalla sidotun kirjeen, joka oli sinetitty Waverleyn vaakunan tarkalla jäljennöksellä. Se oli osotettu hyvin suurella muodollisuudella "Cosmo Comyne Bradwardinelle, Bradwardinen esquirelle, hänen Tully-Veolanin asuinkartanossaan Perthshiressä Pohjois-Britanniassa. Kapteeni Edward Waverleyn, Waverley-Honourin paroonin Sir Everard Waverleyn veljenpojan kautta."

Se aatelismies, jolle tämä pitkäsanainen tervehdys oli osotettu, oli v. 1715 ollut aseissa maanpakoon ajetun Stuart-suvun puolesta ja joutunut vangiksi Prestonissa. Hän oli hyvin vanhaa sukua (jonka omaisuus tosin oli aikojen kuluessa suuresti huvennut) ja oppinut mies, skotlantilaisen käsityksen mukaan – siten että hänen tietonsa olivat enemmän laajat kuin tarkat ja että hän oli enemmän lueskelija kuin kielimies. Klassillisia harrastuksiaan hänen sanottiin osottaneen harvinaisella tavalla. Matkalla Prestonista Lontooseen hän pääsi karkaamaan vartijoiltaan, vaan tavattiin jälkeenpäin kiertelemässä niillä tienoilla, missä olivat edellisenä yönä majailleet, ja vangittiin uudelleen. Toverit ja vartiokin kummastelivat hänen kömpelyyttään eivätkä voineet pidättyä kysymystä, minkävuoksi hän kerran vapauteen päästyään ei ollut vetäytynyt johonkin turvapaikkaan. Sitä hän vastasi aikoneensa, vaan vakavasti selitti palanneensa etsimään Titus Liviuksen historiaa, jonka oli pakonsa kiireessä unohtanut. Sir Everard oli tuon roomalaisen historioitsijan innokas ihailija, ja vaikka hän varmaankaan itse ei olisi mennyt noin pitkälle, noutaakseen kalleintakaan vanhaa Liviuksen painosta, hän osasi pitää arvossa pohjoisbrittiläisen vakaisuutta ja teki niin suuria ponnistuksia todistusten lieventämiseksi, muotovirheiden keksimiseksi j.n.e., että sai Cosmo Comyne Bradwardinen vapautetuksi, tämän joutumatta edes tekemään nöyryyttävää armahdusanomusta kuninkaalle.

Bradwardinen parooni, sillä siten häntä Skotlannissa yleensä nimitettiin (vaikka lähimmät tuttavat asuinpaikan mukaan nimittelivät häntä Tully-Veolaniksi, vieläpä Tullyksikin), heti vapaalle jalalle päästyään kiirehti esittelemään itsensä Waverley-Honourissa. Luontainen innostus metsästys-urheiluun ja yleinen valtiollisten mielipiteiden yhtäläisyys lujensi hänen ja Sir Everardin ystävyyden, siitä huolimatta, että he muissa suhteissa olivat erilaiset tavoiltaan ja tutkimuksiltaan. Vuotuisesti Waverley-Honour ja Tully-Veolan pitivät voimassa yhteyttään lyhyellä kirjelmällä ja lahjalla. Englannista lähetettiin valtavia juustoja ja vielä valtavampaa olutta, fasaaneja ja metsänriistaa, kun taasen Skotlannista vastalahjat saapuivat metsäkanoina, jäniksinä, lohisäilykkeinä ja ryytiviinana, mikä kaikki tarkotettiin, lähetettiin ja vastaanotettiin kahden tärkeän suvun ystävyyden tunnuksena. Eihän siis Waverley-Honourin perillinen voinut soveliaasti käydä Skotlannissa viemättä mukanaan suosituskirjettä Bradwardinen paroonille.

Kun tämä asia oli selitetty ja järjestetty, mr. Pembroke virkkoi haluavansa lausua yksityiset ja erityiset jäähyväisensä rakkaalle oppilaalleen. Tämän hyvän miehen kehotukset Edwardille pysyttämään elämänsä tahrattomana, säilyttämään kristinuskon periaatteet ja välttämään pilkkaajien sekä suruttomain seuraa eivät olleet sekautumatta hänen valtiollisiin arveluihinsa, lopuksi johtuen pitkiin kirkollisten eriuskolaislahkojen selittelyihin, varotellen häntä kallistamasta korvaansa turmiollisille uskonhairahduksille. Samalla hän veti esiin kaksi ääretöntä kääröä tiheää käsikirjotusta. Ne olivat hänen koko elämänsä työ, eikä milloinkaan ole vaivaa ja innostusta hullummin hukkaan pantu. Kerran hän oli käynyt Lontoossa yrittämässä saada muuatta jakobiittista kustantajaa niitä julkasemaan, mutta kehno liikehyödyn tavottelu pidätti kustantajan tästä jalosta yrityksestä. Senvuoksi mr. Pembroke oli päättänyt tehdä noista suunnattomista käsikirjotuksista kaksi jäljennöstä oppilaansa käytettäväksi. Hän tunsi opettajana olleensa leväperäinen, ja omatunto sitäpaitsi nuhteli häntä siitä, että oli mr. Richard Waverleyn vaatimukseen taipuen ollut kehittämättä Edwardin kirkollisia ja valtiollisia mielipiteitä. – Mutta nyt, hän ajatteli, voin sanaani rikkomatta, koska hän ei enää ole oppilaani, antaa nuorukaiselle tilaisuuden muodostaa oman mielipiteensä, pelkäämättä muiden kuin hänen moitteitaan sen johdosta, että olen niin kauvan salaillut valon, joka hänelle avautuu käsikirjotuksiani lukiessaan. – Sill'aikaa kun mr. Pembroke siten antausi tekijän ja valtiomiehen unelmiin, hänen rakastettu opetuslapsensa, joka ei käsikirjotusten otsikoissa nähnyt mitään mieltä kiinnittävää ja pelästyi niiden kokoa sekä tiheitä rivejä, hiljaisesti pisti ne matka-arkkunsa nurkkaan.

Rachel-tädin jäähyväiset olivat lyhyet ja hellät; hän päätti ne lempeällä ja liikuttavalla siunauksella ja antoi nuorelle upseerille ystävyytensä osotukseksi kallisarvoisen timanttisormuksen (jollaisia miehet siihen aikaan useasti käyttivät) sekä kukkarollisen leveitä kultakolikolta, jotka myöskin olivat kuusikymmentä vuotta takaperin yleisempiä kuin nykyään.

Seuraavana aamuna Edward Waverley läksi matkaan sekavin tuntein, joista etusijassa oli outo, ahdistava ajatus siitä, että nyt oli suuressa määrin heittäytynyt oman ohjauksensa varaan. Vanhojen palvelijain ja kylän asukasten siunaukset ja kyyneleet saattoivat häntä. Käväistyään Lontoossa hän ratsain kulki Edinburghin kautta Dundeehin, Angusshiren itärannikolla olevaan satamakaupunkiin, missä rykmenttinsä silloin majaili.

Niin saapui hän uuteen maailmaan, missä ensinnä kaikella oli uutuuden viehätyksensä. Eversti Gardiner oli rykmentin päällikkönä jo itsestään omiaan tutkimuksen esineeksi romanttiselle ja tiedonhaluiselle nuorukaiselle. Hän oli kookas, komea, hiukan elähtänyt näöltään. Nuoruusvuosinaan hän oli ollut "hyvin iloinen nuori mies", niinkuin asia lievimmin mainitaan, ja omituisia kertomuksia oli liikkeellä siitä, miten hän epäilijästä kääntyi harrasmieliseksi, vakavaksi mieheksi. Tätä ihmeellistä muutosta kuiskailtiin yliluonnollisen näyn aiheuttamaksi, ja jos monet sanoivatkin häntä intoilijaksi, niin ei kuitenkaan kukaan voinut luulla hänen teeskentelevän. Everstin omituinen salaperäisyys herätti nuoressa soturissa erikoista mielenkiintoa; helposti myös on arvattavissa, että noin arvokkaan miehen komentamassa rykmentissä elämä oli rauhallisempaa ja parempaa, joten Waverleyltä välttyi monta kiusausta, joille muutoin olisi joutunut alttiiksi.

Sotilaallisissa harjotuksissa Edward Waverley ei onnistunut niin hyvin kuin itse toivoi ja odotti. Oikullinen, umpimähkäinen lueskelu oli jättänyt jälkensä yksinäisyyttä rakastavaan ja hajamieliseen luonteeseen, saattaen sen häilyväksi, johdonmukaisille ja yhtäjaksoisille opinnoille vastahakoiseksi. Hän alkoi ajan mittaan ikävystyä. Lähiseudun aateli oli tyytymätöntä eikä osottanut sotilasvieraille suurtakaan ystävällisyyttä, ja kaupungin enimmäkseen kauppiassäätyyn kuuluva asujamisto oli Waverleylle ikävää seuraa. Kesän tullen hän senvuoksi pyysi muutaman viikon loman, tutustuakseen Skotlantiin enemmän kuin jokapäiväisillä ratsastusmatkoillaan saattoi. Hän päätti ensiksi käydä setänsä vanhan ystävän luona, pitentääkseen tahi lyhentääkseen vierailuaan siellä asianhaarain mukaan. Mukanaan palvelija, hän nousi ratsunsa selkään ja seuraavana päivänä, kulettuaan lakean tasangon halki, vähitellen lähestyi Perthshiren ylänköjä. Alussa ne näyttivät siniseltä juovalta taivaanrannalla, vaan kohosivat sitte äärettömiksi jättiläislouhikoiksi, jotka uhmailevan uljaina nousivat kohti pilviä. Tämän suunnattoman raja-aidan juurella, vaan kuitenkin vielä alankomaalla, asui Bradwardinen parooni, ja entisajan tarujen mukaan olivat hänen esi-isänsä aina ikimuistoisen Duncan-kuninkaan ajoista asti siinä majailleet.