Вальтер Скотт - Waverley

Waverley-Honourin laajalla metsäalueella nuori Edward löysi monta lempipaikkaa, unelmoiden harhaillessaan pitkin puolittain umpeen kasvaneita polkuja ja käytäviä. Eräs niistä, vähitellen noustuaan ylöspäin neljän penikulman matkan, kapeni rosoiseksi jalkatieksi, johti Mirkwood-laakson louhikkoisen ja metsäisen solan läpi ja sitte äkkiä avautui syvän, tumman ja pienen Mirkwood-Mere nimisen järven luona. Sen kaltaalla oli entisaikaan miltei veden ympäröimällä kalliolla yksinäinen torni, joka oli nimitetty Waverleyn suojaksi, se kun oli vaarallisina aikoina useasti ollut perheen turvapaikkana. Sieltä olivat Yorkin ja Lancasterin sodissa Punasen Ruusun viimeiset uljaat puoltajat käyneet rohkeaa ja tuhoisaa sissisotaa, kunnes kuulu Gloucesterin Richard hävitti varustuksen. Siellä myöskin oli kauvan pidellyt puoliaan joukko ritareita, joita johti Nigel Waverley, Rachel-tädin kuvaileman Williamin veli. Tällaisissa paikoissa Edward antausi suloisten ja kaihoisien unelmiensa valtaan, ja leluillaan leikkivän lapsen tapaan pöyhi ja järjesteli mielikuvituksensa loistavasta vaan hyödyttömästä kuva-aartehistosta niin kirkkaita ja nopeaan hiipuvia näkyjä kuin illan taivaan värivaihdokset.

Vielä varovammaksi tunteidensa salaamisessa kävi nuori Waverley tullessaan siihen ikään, jolloin alkoi tuntea heräävän lemmenkaipuun vaikutusta. Viehkeät naiset saivat vähitellen sijansa hänen kuvittelunsa seikkailuissa; ja pianpa hän alkoi vertailla haaveidensa haamuja todellisen elämän naisolentoihin.

Pitkä tai valikoitukaan ei ollut niiden kaunotarten luettelo, jotka Waverleyn kirkossa näyttivät sunnuntaikoreuttaan. Ehdottomasti sopivin oli miss Sissly eli kuten hän mieluummin piti nimenään, miss Cecilia Stubbs, squire Stubbsin tytär. En tiedä, oliko "ihan pelkkä sattuma" – mikä sanantapa naishuulten lausumana ei suinkaan aina epää tarkotuksellista temppua – tahi johtuiko maun yhtäläisyydestä, että miss Cecilia useampiakin kertoja kohtasi Edwardin, tämän lempikävelyillä Waverleyn metsäalueella. Edward Waverley ei vielä ollut saanut rohkeutta puhutellakseen häntä näissä tilaisuuksissa; mutta kohtaukset eivät jääneet vaikutusta vaille. Romanttinen rakastaja on ihmeellinen kuvainpalvelija, joka ei toisinaan pidä lukua, mistä pölkystä veistää jumaloimisensa esineen; ainakin, jos luonto ei ole tuolle esineelle suonut sopivaa määrää omakohtaista suloa, hän voi helposti näytellä sadun jalokivikauppiaan tahi dervishin osaa ja oman mielikuvituksensa varastosta varustaa hänet yliluonnollisella kauneudella ja kaikilla henkisen rikkauden lahjoilla.

Mutta ennenkuin miss Cecilia Stubbsin sulot olivat tehneet hänestä todellisen jumalattaren tahi edes korottaneet häntä pyhimyskaimansa tasalle, mrs. Rachel Waverley sai vihiä lähestyvästä jumaluudesta ja päätti sen ehkäistä. Yksinkertaisimmallakin ja vähimmin epäilevällä naisolennolla (ja Jumala häntä siitä siunatkoon) on sellaisissa asioissa vaistomainen tarkkanäköisyys, joka toisinaan menee niin pitkälle, että havaitsee olemattomia taipumuksia, vaan harvoin on huomaamatta sellaisia, joita todella löytyy näköpiirissä. Mrs. Rachel alkoi hyvin varovasti – ei taistella lähestyvää vaaraa vastaan – vaan kääntää sitä pois, esittäen veljelleen, miten välttämätöntä suvun tulevan päämiehen oli nähdä maailmaa hiukan enemmän kuin alituinen Waverley-Honourissa oleskeleminen saattoi myöntää. Jokainen suvun edustaja oli matkustellut ulkomailla tahi sotaväessä palvellut maataan ennen Waverley-Honouriin asettumistaan, ja väitteensä tueksi hän vetosi sukutauluun, ratkaisijaan, jota Sir Everard ei konsanaan ollut vastustanut. Mr. Richard Waverleylle tehtiin ehdotus, että hänen poikansa lähtisi matkoille opettajansa mr. Pembroken keralla, paroonin myöntäessä sitä varten soveliaan määrärahan. Isä itse ei nähnyt mitään haitallista tässä suunnitelmassa, mutta hänen sitä sattumalta mainitessaan ministerin luona päivällisellä ollessaan, tämä suuri mies meni vakavan näköiseksi. Syy siihen selvisi yksityisessä keskustelussa. Sir Everardin valtiollisten mielipiteiden onneton suunta, huomautti ministeri, saattoi kovin sopimattomaksi sellaisen aikeen, että niin toivorikas nuorukainen matkustaisi mannermaalle setänsä valitseman opettajan johtamana. Millaista seuraa mr. Edward voisi saada Pariisissa, millaista Roomassa, missä vallantavottelija poikineen viritteli kaikenlaatuisia pauloja – sitä tulisi mr. Waverleyn punnita. Se vain oli varma, että Hänen Majesteettinsa osasi pitää siksi arvossa mr. Richard Waverleyn ansioita, suodakseen hänen pojalleen upseerin paikan jossakin äskettäin Flanderista palanneessa rakuunarykmentissä, jos tämä haluaisi muutamaksi vuodeksi omaksua soturin uran.

Noin selvää ja tuolla tavalla annettua viittausta ei voinut rangaistuksetta syrjäyttää; ja vaikka Richard Waverley suuresti pelkäsi loukkaavansa veljensä etuluuloja, hän ei kuitenkaan katsonut voivansa olla vastaanottamatta pojalleen täten tarjottua paikkaa. Kuitenkin hän – ja oikein – luotti siihen, että Sir Everardin hellyys Edwardia kohtaan ei varmaankaan sallisi hänen kostaa mitään askelta, johon jälkimäinen isällisen määräysvallan johdosta oli pakotettu. Kaksi kirjettä ilmotti tämän määräyksen paroonille ja hänen veljenpojalleen. Jälkimäinen pelkästään kertoi asian sellaisenaan ja huomautteli, että hänen tulisi ryhtyä nopeihin valmisteluihin rykmenttiinsä yhtyäkseen. Veljelleen Richard oli laajasanaisempi ja selittelevämpi, monien mutkien jälkeen johtuen siihen lopputulokseen, että Edwardille oli kuninkaalliselta taholta tarjottu paikka, josta hänen isänsä ei olosuhteisiin nähden mitenkään voinut kieltäytyä, ja että Edward nyt oli (kornetin ja luutnantin arvoluokat ilman muuta sivuutettuaan) kapteeni Waverley, Gardinerin rakuunarykmentissä, johon yhtyäkseen hänen tuli kuukauden kuluessa matkustaa Skotlantiin, rykmentin leiripaikkaan Dundeehin.

Sir Everard Waverley vastaanotti sekavin tuntein tämän sanoman. Kiihkeänä ajanjaksona hän oli nuoren miehen innolla toiminut puolueessaan, vaikkakaan häntä vastaan ei ollut ilmaantunut niin selviä seikkoja, että hänet olisi voitu asettaa syytteeseen. Sittemmin hänen jakobiittisuutensa oli vähitellen kylmennyt kuin tuli, joka virikkeen puutteessa hiljalleen hiutuu loppuun. Vanhoillisia ja korkeakirkollisia periaatteitaan hän sai tilaisuuden käyttää ainoastaan satunnaisesti, vaaleissa ja käräjillä, ja kruununperimystä koskevain mielipiteittensä hän nähtävästi oli antanut kokonaan joutua lepotilaan. Kuitenkin loukkasi hänen tunteitaan veljenpoikansa yhtyminen armeijaan Braunschweigin hallitsijasuvun aikana, varsinkin kun katsoi vääräksi vastustaa hänen isänsä tahtoa. Hillitty harmi aiheutti monta aihkausta ja oihkausta, jotka pantiin alkavan luuvalokohtauksen tiliin, kunnes arvoisa parooni sai käsiinsä armeijaluettelon ja pääsi lohduttautumaan lukemalla niitä ehdottomasti uskollisten sukujen jälkeläisiä – Mordauntin, Granvillen, Stanleyn j.n.e. – joiden nimet löytyivät siinä mainittuina. Keräten kaikki sukusuuruutensa ja sotaisen kunnian tunteet hän tuli – käyttäen hieman Falstaffin tapaista todistelua – siihen päätökseen, että kun sota oli käsissä ja vaikka olikin häpeä siinä olla millään muulla puolella kuin yhdellä, niin oli pahempi häpeä olla joutilaana kuin olla pahimmallakin puolella, joskin tämä olisi mustempi kuin vallananastuskaan yksistään olisi kyennyt sen mustentamaan. Täti Rachel taasen oli pakotettu alistumaan olojen kehitykseen, vaikkei hänen suunnitelmansa ollutkaan toivomusten mukaisesti menestynyt; ja hänen pettymystään lievensi hauska puuhailu Edwardin soturiksi varustelemisessa – erittäinkin kun tiesi saavansa nähdä hänet täydessä sotilaspuvun loistossa. Edward Waverley itse vastaanotti kiihkeällä hämmästyksellä tämän tuiki aavistamattoman sanoman. Se oli, kuten kaunis vanha runo lausuu,