Джек Лондон - Auringon poika - Seikkailuja Etelämerellä

Ennustus kohotti Griefin kasvoille riemun, joka kultasi päivänpaahtaman pinnan. Hän hyppäsi Denbyn rinnalle.

"Heittäkää irti", käski kapteeni. "Vetäkää isopurje kireälle, pyörä ympäri. Noin. Sitä suuntaa nyt!"

Wonderin purjeet täyttyivät, ja se lähti kiertämään Gaberaan, veneen kiitäessä kuuden airon vetämänä ja Griefin perää pitäessä rantaa kohti. Taitavasti hän ohjasi ahdasta, mutkittelevaa väylää pitkin, jota isompi alus ei olisikaan voinut kulkea, kunnes särkät ja matalikot olivat meren puolella ja he laskivat tyynenä loiskuttelevalle rannalle.

Seuraava tunti tehtiin työtä. Liikuskellen metsäkookosten ja viidakkopensaikon keskellä Grief valitsi puita.

"Kaataa tämä puu, tämä puu", neuvoi hän mustia. "Ei kaataa se puu", sanoi hän päätään pudistaen.

Lopuksi oli hyvä leikkaus viidakosta avattu. Rannalle oli jätetty pitkä palmu. Aukeaman perällä oli toinen. Pimeä levisi jo, kun lyhdyt sytytettiin ja kiinnitettiin näihin kahteen puuhun.

"Tuo ulommainen on liian korkealla." David Grief tarkasteli sitä kriitillisesti. "Laskekaa kymmenen jalkaa, Denby."

Willi-Vaw halkoi aaltoja "luu hampaissa", sillä haihtuvan aallokon maininki oli vielä tuntuva. Mustat merimiehet kohottivat isoapurjetta, joka oli ollut pienennettynä vihurien puskeillessa. Jacobsen, joka johti sitä hommaa, käski heittämään nostoköydet kannelle ja olemaan valmiina, meni sitten keulaan alalaidan puolelle, Griffithsin viereen. Miehet tuijottivat jännitetyin silmin pimeyteen, korvat tarkkoina kuullakseen näkymättömän rannikon kuohuja. Tämän äänen mukaan he ohjasivat.

Tuuli helpotti, pilviverho keveni, ja tähtien valossa häämötti viidakkoinen ranta. Edessä, alapuolella näkyi hammaspykäläinen kallioniemi. Miehet tuijottivat siihen.

"Amboy-niemi", sanoi Griffiths. "Vettä kyllin. Mene sinä rattaan ääreen, Jacobsen, kunnes saamme suunnan. Anna kääntyä."

Juosten perälle, paljain säärin, veden tippuessa vähistä vaatteista, perämies vapautti mustan peräsimestä.

"Mikä suunta?" kysyi Griffiths.

"Etelä, puoli länteen."

"Anna mennä lounaiseen. Joko on?"

"Oikein on."

Griffiths vertasi Amboy-niemen muuttunutta asentoa Willi-Vawin suuntaan.

"Vielä puoli-länteen."

"Puoli-länteen – on."

"Pidä siinä."

"Siinä on." Jacobsen luovutti rattaan raakalaiselle. "Pitää tämä suunta", hän varoitti. "Jos ei hyvä, minä lyö poikki pää."

Hän meni jälleen keulaan, toisen rinnalle, ja taas taajeni pilvikatto, tähtien loisto sammui ja uusi tuulenpuuska puhalsi.

"Pidä silmällä isoapurjetta", huusi Griffiths perämiehen korvaan, samalla tarkaten aluksensa liikkeitä. Se kallistui, alalaita ryyppäsi vettä hänen tutkiessaan tuulen voimaa ja harkitessaan sen helpotusta. Haalea merivesi, siellä täällä fosforivälkkeisenä, huuhteli hänen nilkkojaan ja polviaan. Tuuli vinkui kiivaasti, ja vantit sekä harusköydet vastasivat kuorossa Willi-Vawin kallistuessa yhä enemmän ja syöksähtäessä eteenpäin.

"Alas isopurje", huusi Griffiths juosten piikkiköyden luo ja heittäen sivuun sitä pitelevän mustan sekä irroittaen sen.

Jacobsen suoritti saman tempun harusköydessä. Isopurje tuli ratisten alas, ja kiljuen hyökkäsivät mustat läpättävän kankaan kimppuun. Perämies, tavattuaan yhden laiskoittelemasta pimeässä, iski häntä nyrkillä naamaan ja ajoi hänet työhön.

Tuulenpuuska oli yhä voimassaan, ja pikku purjein kiiti Willi-Vaw eteenpäin. Taas seisoi kaksi miestä keulassa koettaen turhaan nähdä läpi vaakasuorassa vihmovan sateen.

"Kyllä ollaan tolalla", sanoi Griffiths. "Tämä sade ei kestä kauan. Pidämme tämän suunnan, kunnes tulet näkyvät. Ankkuriketjua kolmetoista syltä. Tällaisena yönä paras vetää esille neljäkymmentä. Sitten isopurje kiinni. Sitä ei tarvita."

Puolen tunnin kuluttua palkitsi kahden tulen pilkahdus hänen väsyneiden silmäinsä työn.

"Tuolla ne ovat, Jacobsen. Minä käyn rattaaseen. Ota alas keulapurje ja ole valmiina laskemaan. Pane neekerit hyppäämään."

Perällä, rattaan kädensijat kourissaan, Griffiths ohjasi suuntaansa, kunnes tulet olivat kohdallaan, jolloin hän käänsi jyrkästi ja ohjasi niitä päin. Hän kuuli aallokon kuohun, mutta luuli sen kuuluvan kauempaa – kuten oli määräkin, Gaberalta.

Hän kuuli perämiehen kauhistuneen huudon ja kieputti ratasta voimainsa takaa, kun Willi-Vaw törmäsi. Samassa isomasto rasahti poikki. Viisi hurjaa minuuttia. Kaikkien kädet pitivät lujasti kiinni laivanrungon kohotessa ja jysähdellessä koralliriuttoihin ja lämpöisten aaltojen huuhdellessa heitä. Rouskuen ja ryskyen Willi-Vaw työntyi yli särkkäin ja pysähtyi verrattain tyyneen salmeen niiden takana.

Griffiths istahti kajuutan katolle, pää rintaa vasten painuneena, hiljaisen vihan ja katkeruuden kuohuttaessa hänen mieltään. Kerran hän kohotti katseensa ja tuijotti kahta tulta, jotka olivat toistensa yllä ja aivan linjassa.

"Tuossa ne ovat eikä tämä ole Gabera", sanoi hän. "Mutta mikä helvetti tämä sitten on?"

Vaikka mainingin kuohut vielä kävivätkin ja heittelivät pärskyjään, nukahti kuitenkin tuuli ja tähdet syttyivät. Rannalta kuului airojen loisketta.

"Mitä täällä on tapahtunut – maanjäristyskö?" kysyi Griffiths. "Pohjahan on ihan muuttunut. Satoja kertoja olen tähän laskenut ankkuriin kolmentoista sylen syvällä. Tekö siellä, Wilson?"

Vene laski laivan viereen, ja mies nousi yli laidan. Himmeässä valossa Griffiths näki automaattisen Colt-pistoolin suun kasvojensa edessä ja David Griefin sitä pitelemässä.

"Ei, ette te tässä ole koskaan ankkuroinut", nauroi Grief. "Gabera on tuon niemen takana, ja sinne menen heti, kun olen saanut teiltä ne kaksitoistasataa puntaa. Ei väliä kuitista. Tässä on velkakirjanne, saatte sen takaisin."

"Tekö tämän teitte?" kiljaisi Griffiths hyökäten pystyyn äkillisen raivon vallassa. "Te laitoitte nuo valelyhdyt. Te olette saanut minut haaksirikkoon, ja…"

"Pysykää alallanne!" Griefin ääni oli kylmä ja uhkaava. "Minä pyytäisin vaivata teitä maksamaan ne kaksitoistasataa, olkaa hyvä."

Griffithsin valtasi raskas voimattomuus. Häntä inhotti – häntä inhottivat nämä auringon maat, ja aurinkokipeä hän oli, häntä inhotti kaikkien ponnistustansa turhuus, häntä inhotti tuo sinisilmäinen, kultapintainen voittaja, joka oli hänet nolannut hänen omilla keinoillaan.

"Jacobsen", sanoi hän, "avaa kassa-arkkuni ja maksa tälle – tälle verenimijälle – kaksitoistasataa puntaa".

Niin nopea kuin silmänsä olikin havaitsemaan, milloin seikkailu odotti, ja niin varustautunut kuin olikin siihen, että jokin odottamaton olio hyppäisi päin silmiä lähimmän kookospuun takaa, ei David Grief tuntenut mitään erikoista, kun näki Aloysius Pankburnin. Se tapahtui pienellä Berthe -höyryllä. Jättäen kuunarinsa tulemaan jäljessä oli Grief lähtenyt oikotietä Raiateasta Papeeteen. Kun hän ensi kerran näki Aloysius Pankburnin, oli tämä jotenkin päihtynyt herrasmies ryyppäämässä yksinäistä "cocktailiaan" pienessä välikannen baarissa parturihytin vieressä. Ja kun Grief lähti parturista puolta tuntia myöhemmin, roikkuili Aloysius Pankburn edelleen kapakassa yksikseen ryyppäillen.

Nyt on niin, ettei ihmisen ole hyvä yksin ryypiskellä, ja Grief teroitti huomionsa lyhyen silmäyksensä ajaksi. Hän näki hyvärakenteisen nuoren miehen, näytti olevan kolmissakymmenissä, kaunispiirteinen, hyvinpuettu, ja joka ilmeisesti maailman kirjoissa luettiin gentlemannien luokkaan. Mutta ryyppyä kallistavan, tutisevan, haparoivan käden värivivahteesta ja silmien hermostuneesta, harhailevasta ilmeestä Grief luki piintyneen alkoholistin pettämättömät merkit.