Вальтер Скотт - Kuninkaan mies

Täten johti alituinen uurastus helposti kaavamaisuuteen, jota edisti sen ajan romanttinen makusuunta. Skotlantilaisissa kansanelämän kuvauksissa hän aina lämpeni, päästessään käyttelemään tuota mehevää murretta ja piirtelemään kaikesta sovinnaisuudesta vapaata arkioloa; hän oli silloin todellinen realisti, maailmankirjallisuuden varhaisimpia. Säätyhenkilöitä esittäessään hän sitävastoin tuon tuostakin eksyi silloisessa kirjallisuudessa kaavautuneeseen kankeaan ja onttoon korupuheluun, jolla ei voinut olla vastiketta todellisuudessa, ja erityisesti esiintyy vika "Woodstockissa", jonka salonkipiireihin asettuessaan Scott ei enää tuntenut mitään uutuuden viehätystä. Toimintaan päästessään hän kylläkin osoittausi yhä edelleen verrattomaksi mestariksi, vaikka hän taasen juonen sommittelussa salli totuudenmukaisuudesta poikkeavia käänteitä. Yksityiskohtiin puuttumatta riittää tässä teoksen laadun mainintaan se lyhyt huomautus, että Scottilla sekä kirjailijana että oman aikansa lapsena oli sepittelyssään puutteita, jotka erityisesti pistävät nykyajan yleisön silmään, ja että "Woodstockissa" ilmenee hänen vikojaan selvemmin ja runsaammin kuin muissa hänen parhaissa teoksissaan. Näihin tämä romaani kuitenkin ehdottomasti kuuluu.

Teosta vastaan heräävät muistutukset eivät nimittäin paljoa merkitse sen mielenkiintoisuuteen ja sekä yleisinhimilliseen että historialliseen arvoon verraten. Edellä on jo huomautettu romaanin vilkkaasta toiminnasta, joka pitää lukijan huomaavaisuuden vireillä. Teos on sitäpaitsi kauttaaltaan voimakkaan ihmiselon sykähtelyä, se sisältää lukuisissa kohtauksissa syvästi tehoavaa oikeata tunnetta ja hienosti esitettyä sielunelämää (esim. Sir. Henry Leen ja hänen poikansa väittely sekä vanhan ritarin sielunkykyjen herääminen 32. luvussa). Monet henkilökuvat esiintyvät lukijalle ilmielävinä yksilöinä, jäämättä enemmän tai vähemmän varjomaisiksi kaavioiksi, vaikka ne on valittu nimenomaan edustamaan eri aatevirtauksia; vakuuttavin kenties on tekopyhä puritani Tomkins, niinkuin Scott yleensäkin on taipuvainen tekemään sivuhenkilönsä elävimmiksi. Ja historiallinen puoli on teoksessa varsin ansiokas.

Sattuvasti esittää tekijä heti ensi sivullaan sen piirin, jossa romaanin toiminta liikkuu, kuvaten aikakauden luonteen muutamilla varmoilla piirroilla. Käydessään sitte laajemmalti tulkitsemaan silloista valtiollista ja yhteiskunnallista käännettä, osoittamalla sen kehityskauden ihmisten vaikuttimia ja pyrkimyksiä, hän saa selkeästi näkyviin, mikä suuri etu historiallisella romaanilla on historiankirjoitukseen verraten. Jos tutkija kuinkakin havaannollisesti esittää tarkoin seulotun ainehiston, niin ei hän parhaallakaan vakavan kerronnan taidolla kykene saamaan henkilöitä liikkumaan ja hengittämään aikakautensa ilmapiirissä läheskään niin todellisesti kuin itse tapaukset kuvastuvat eteemme. Mutta ainoastaan likeisesti tutustumalla noihin henkilöihin kykenemme kunnollisesti tajuamaan koko kehityksen laatua ja merkitystä; ainoastaan siten voimme eläytyä menneeseen aikaan, kuvitella mielessämme niitä ihmisluonnon ja yhteiskunnan voimia, jotka ovat historiaa luoneet. Runoilijaa ja romaaninkirjoittajaa eivät sido historiallisten kuviensa sommittelussa asiakirjat ja muut todisteet, tai todisteitten puute; hän sovittelee eheäksi ja täydentää eläväksi ihmiseksi ne vajavat piirteet, jotka historia tietää mainita. Tällöin ei hänen tarvitse pysytellä historiallisten tapausten oikeassa aikayhteydessä, antaakseen oikean kuvan niiden aiheuttajista, yhtä vähän kuin pidättyä sepittämästä niitä uusiakin. Mitä tarkempi sisäinen näkemys hänellä on ja mitä luontevammin hän osaa tämän taiteellisesti esittää, sitä parempaa ohjausta hän antaa menneisyyden ymmärtämiseen.

"Woodstockissa" ei Scott taaskaan suuresti koskettele historian tärkeitä tapauksia – enemmän kajoaa hän niihin "Huipun Peverilissä" – , vaan tahtoo saada meidät, juuri henkilökuvausten avulla tajuamaan historian kulkua. Hänen esittämänsä tapaukset ovat kehitykselle toisarvoisia, joten on turha ryhtyä tässä katsastamaan, minkä verran ne todellisuudessa pitävät paikkaansa; olkoon vain mainittuna kummallisimmasta – Woodstockin palatsihuvilassa esitetystä kummittelusta – , että parlamentin valtuutetuille tosiaan teki siellä kujeitaan kattoluukun ja ruudin avulla muuan kuningaspuoluelainen kahden ystävänsä kanssa, pitkiksi ajoiksi herättäen taikauskoista pelkoa koko kansassa. Pääpaino on henkilöillä, ja ennen muita herättää huomiota Cromwell, historian vaikeimmin ymmärrettäviä tekijöitä, jota on selitelty mitä ristiriitaisimmin perusteellisissa tutkimuksissakin, niin varovasti kuin nämä ovatkin pysytelleet todistetuissa seikoissa, joten ne eivät ole voineet määritellä hänen todellista luonnettansa kanssaihmisenämme. Tuollaiset tosiseikat eivät puhu puolestaan, vaikka niin sanotaan; ne ovat tulkinta-asioita. Irlantia nujertaessaan kirjoitti Cromwell Droghedan varusväen teurastuksen jälkeen parlamentin puhemiehelle: "Kielsin säästämästä kaupungissa ketään aseellista, ja luullakseni hukkui sinä yönä miekkaan noin 2,000 henkeä. Upseereita ja sotamiehiä pakeni sillan yli toiseen osaan kaupunkia, jolloin satakunta heistä otti haltuunsa Pyhän Pietarin kirkontornin; nämä kieltäysivät tarjotusta armosta, jonkatähden annoin sytyttää tuleen tornin. – Olen vakuutettu siitä, että tämä on Jumalan vanhurskas tuomio noille raakimuksille, jotka ovat tahranneet kätensä niin runsaaseen viattomaan vereen." Elävästi luottaenko siihen, että hän oli taivaan valitsema ja valaisema tuomari, Cromwell teurastutti varusväen, vai tekeysikö hän vain kostonhimonsa peittelemiseksi tuollaiseen uskoon? On epäiltävää, tokko Droghedassa silloin oli enää ainoatakaan soturia, joka oli voinut ottaa osaa niinsanottuihin verilöylyihin v. 1641; unohtiko Cromwell tämän seikan tulistuksissaan, vai luuliko hän toisin vielä jälkeenpäin? Mistä armosta nuo elävältä poltetut kieltäysivät, se on tunnettua silloisesta sodankäynnistä; se armo suotiin pyytämättä joka tilaisuudessa, hakkaamalla maahan kaikki, jotka taistelujen jälkeen saatiin kiinni, ja pistämällä ruumiitten päät seipäisiin. Mutta tarkoittaakokaan hän mitään ulkokultaisuutta tarjouksensa mainitsemisella, vai pitääkö luonnollisena, että muuta armoa ei voitu "kapinallisille" ja pyhän asian vihollisille ajatella? Cromwellin esiintyminen on eri lailla seliteltävää, riippuen tulkitsijan ennakkoluuloista ja ainehistosta.

Niinpä ovat jotkut arvostelijat sanoneet Scottin Cromwellia epätodelliseksi ja "melodramaattiseksi". Miehestä saadulle yleiselle käsitykselle on varmaankin pahimpia kompastuskiviä romaanin loppuratkaisu, jolloin Cromwell keveästi peruuttaa edellisenä yönä antamansa pikaiset kuolemantuomiot; saattaakin arvella, että tekijä vain tahtoi nopeasti johtaa romaaninsa onnelliseen päätökseen, saatuansa sille kylliksi kokoa. Mutta Cromwellin oma taloudenhoitaja on antanut isännästään seuraavan todistuksen: "tavattoman tulinen mielenlaatu, mutta voimakkaan siveellisen hillinnän alainen, ja sääliväinen hentomielisyyteen asti!" Kenties ei Cromwell "Woodstockissa" ole sama kuin tosielämässä, mutta meillä ei hänestä ole vakuuttavampaakaan kuvaa kuin Scottin luonnostelu hänen pääpiirteistään. Se tuntuu tasapuoliselta, se selittää puritanien ajatusmaailmaa, kuten kiihkomielisyyttä, josta kuninkaan mestaus ja monet muut tarpeettomat verityöt olivat ihmetyttävinä ilmaisuina, suuren uskonnollisen ja yhteiskunnallisen tehtävän herättämää itseluottamusta ja heidän toimissaan samalla nähtyä maailmallista järkevyyttä. Cromwellin epäämätön teeskentelytaito, jota ilmenee esim. 8. luvun erinomaisessa henkilöllisessä piirroksessa, ei romaanissa saa suurta painoa arvattavasti senkään vuoksi, että puritanien joukossa tavattua ulkokultaisuutta jo vasiten edustaa Tomkins; sellaiset uskomattomat seikat taasen, kuin on edellämainitussa luvussa C: n salaisten suunnitelmien paljastuminen tuntemattomalle ja epäiltävälle miehelle, eivät kuulu luonnekuvaukseen, vaan juonen hätäkeinoihin.

Читать дальше