Gustave Flaubert - Salammbo

Vihdoin kaksi airutta puhalsi hopeatorviinsa; melu taukosi ja Hanno rupesi puhumaan.

Hän alkoi ylistämällä Jumalia ja tasavaltaa; barbarien tuli onnitella itseään saatuaan sitä palvella. Mutta heidän tulisi olla järkevämpiä, ajat olivat huonot, "ja jos isännällä ei ole muuta kuin kolme oliivia, niin eikö hän tee oikein pidättäessään itselleen kaksi?"

Siten vanha suffeetti liitti puheeseensa sananparsia ja vertauksia, koko ajan nyökäten päätään herättääkseen hyväksymistä.

Hän puhui punilaisten kieltä, ja häntä ympäröivät miehet (sukkelimmat, jotka aseettomina olivat juosseet saapuville) olivatkin campanialaisia, gallialaisia ja kreikkalaisia, jotenka kukaan ei tässä joukossa ymmärtänyt sanaakaan. Hanno huomasi sen, vaikeni ja keikkui miettiessään raskaasti jalalta toiselle.

Hänessä heräsi ajatus kutsua päälliköt koolle; silloin hänen airuensa huusivat tämän käskyn kreikan kielellä, – kielellä, jota Xantippuksen ajoista asti käytettiin komentokielenä Karthagon armeijassa.

Legionalaiset raivasivat piiskan iskuilla tietä; ja pian saapuivat spartalaistapaan järjestettyjen falangien ja barbaria kohorttien päälliköt arvonsa merkit ja kansakuntansa asepuku yllään. Yö oli tullut, suuri melu täytti tasangon; siellä täällä paloi tulia; miehet kulkivat rovion luota toisen luo kysellen: "Mitä tämä tietää?" ja miksi ei suffeetti ala jakaa rahoja?

Hän selitteli päällikölle tasavallan loppumattomia menoja. Sen rahasto oli tyhjä. Roomalaisille maksettava sotavero musersi heidät maahan. "Me emme enää tiedä, mitä tehdä!.. Tasavalta on säälittävässä asemassa!"

Tuon tuostakin hän raapi jäseniään aloelastalla, tai keskeytti puheensa juodakseen orjan ojentamasta hopeamaljasta poltetun kärpän tuhasta ja etikassa keitetystä parsasta tehtyä sekoitusta; sitten hän kuivasi huulensa punaiseen huiviin ja jatkoi:

– "Se mikä ennen maksoi yhden hopeasiklin maksaa nykyään kolme kultashekeliä, ja sodan aikana viljelemättä jätetyt kartanot eivät tuota mitään! Meidän purppurasimpukan-pyyntimme on melkein loppunut, ja helmetkin käyvät harvinaisiksi; tuskin meillä on enää kylliksi pyhää voidettakaan jumalten palvelusta varten! Mitä ruokatavaroihin tulee, niin niistä en puhukaan, asia on aivan surkealla tolalla! Meillä ei ole galeereja eikä siis myöskään höysteitä, ja vaikeata on tuottaa silphiumia, sillä Kyrenaikan rajalla on kapina. Sicilia, josta me ennen saimme niin paljon orjia, on nyt meiltä suljettu! Vielä eilen sain yhdestä kylvettäjästä ja neljästä kyökkipalvelijasta maksaa enemmän kuin ennen kahdesta norsusta!"

Hän avasi pitkän papyruskääryn ja luki jättämättä ainoatakaan numeroa mainitsematta kaikki tasavallan menot: niin ja niin paljon temppelien korjaukseen, katujen kivitykseen, laivojen rakentamiseen, korallien kalastukseen, Syssitien laajentamiseen, ja kaivoskoneihin Kantabrian vuoristoon.

Mutta päälliköt ymmärsivät yhtä vähän kuin sotilaatkaan punilaisten kieltä, vaikka palkkasoturit tervehtivätkin tällä kielellä toisiaan. Barbarien armeijaan asetettiin tavallisesti muutamia karthagolaisia päälliköitä tulkeiksi; sodan loputtua nämä olivat soturien kostoa peläten hävinneet, eikä Hanno ollut muistanut ottaa niitä matkaansa; sitäpaitsi katosi hänen liian kumea äänensä tuuleen.

Kreikkalaiset, vyötäisillään ahtaat rautavyöt, höristivät korviaan, koetellen arvailla sanoja, jota vastoin vuoristolaiset, verhottuina nahkapukimiin kuin karhut, katselivat epäluuloisina häneen ja haukottelivat nojatessaan vaskipiikkisiin sotanuijiinsa. Gallialaiset eivät kuunnelleetkaan, pudistelivat vain ivallisesti tukkatöyhtöään, ja erämaan miehet seisoivat liikkumattomina verhottuina harmaasta liinasta tehtyihin pukuihinsa; toisia pakkautui takaapäin; legionalaiset kansan tyrkkiessä horjuivat hevostensa selässä, neekerit pitivät ojolla kädessään palavia honganoksia; ja lihava karthagolainen jatkoi puhettaan seisoen pienellä turvetöyryllä.

Mutta barbarit kävivät kärsimättömiksi, mutinaa kuului, jokainen huuteli hänelle. Hanno huitoi lastallaan; ne, jotka koettivat saada toisia vaikenemaan, huusivat vielä kovempaa ja lisäsivät vain melua.

Äkkiä hinterän näköinen mies ponnahti Hannon eteen, sieppasi torven eräältä airueelta, puhalsi siihen, ja Spendius (sillä hän se oli) ilmoitti sanovansa jotain tärkeää. Tähän ilmoitukseen, jonka hän nopeasti lausui viidellä eri kielellä, kreikan, latinan, gallian, libyan ja balearin kielellä, vastasivat päälliköt osaksi nauraen, osaksi hämmästyen: – "Puhu! puhu!"

Spendius arkaili: hän vapisi; sitten hän kääntyi libyalaisten puoleen, joita eniten oli läsnä, ja sanoi heille:

– "Kuulittehan kaikki mitä kamalia uhkauksia tuo mies lausui!"

Hanno ei hiiskahtanutkaan, sillä eihän hän ymmärtänyt libyan kieltä; ja jatkaakseen kokeiluaan kertasi Spendius saman lauseen barbarien muilla murteilla.

He katsoivat kummastuneina toisiinsa; sitten kaikki kuin yhteisestä sopimuksesta, luullen ehkä ymmärtäneensä, nyökkäsivät päätään.

Silloin alkoi Spendius kiihkeällä äänellä puhua:

– "Ensiksi hän sanoi, että kaikki muiden kansojen jumalat olivat vain unikuvia Karthagon jumalien rinnalla! Hän kutsui teitä pelkureiksi, varkaiksi, valehtelijoiksi, koiriksi ja koiranpennuiksi! Ilman teitä (niin hän sanoi!) ei tasavallan täytyisi maksaa sotaveroa roomalaisille; ja hillittömyytenne kautta te olette ehdyttäneet hajuyrttien, tuoksuaineiden, orjien ja silphiumin varastot, sillä te olette liitossa Kyrenaikan rajalla olevien paimentolaisten kanssa! Mutta syylliset tulevat saamaan rangaistuksensa! Hän luetteli jo rangaistusten eri muodotkin; he joutuvat laskemaan katuja, laittamaan laivoja, koristamaan Syssitejä, ja loput lähetetään kuopimaan kaivoksiin Kantabrian vuoristoon."

Spendius huusi saman gallian, kreikan, campanian ja balearin kielellä. Tuntiessaan useita erikoissanoja, jotka olivat osuneet heidän korviinsa, uskoivat palkkasoturit hänen tarkalleen kääntävän suffeetin puheen. Muutamat huusivat hänelle: – "Sinä valehtelet!" Mutta heidän äänensä hukkuivat toisten meluun; Spendius jatkoi:

– "Ettekö näe, että hän on jättänyt leirin ulkopuolelle osan ratsuväestään? Merkin saatuaan ne syöksyvät esiin surmaamaan teidät kaikki."

Barbarit kääntyivät sinnepäin katsomaan, ja kun joukko väistyi samassa syrjään, niin he näkivät sen keskellä haamun tavoin hitaasti lähestyvän ihmisolennon; hän kulki kumarassa, oli laiha, aivan alasti, ja harteille asti ulottui pitkä kuivien lehtien, tomun ja ohdakkeiden sotkema tukka. Hänellä oli vyötäröllään ja polvien ympärillä olkisiteitä ja kankaanriepuja; laihtuneilla jäsenillä riippui iho velttona ja tomuisena kuin kuiviin oksiin ripustetut rääsyt; kädet vapisivat taukoamatta, ja hän kulki nojautuen oliivipuiseen sauvaan.

Hän saapui soihtuja kantavien neekerien luo. Järjetön irvistys paljasti hänen verettömät ikenensä; tuijottavat, pelästyneet silmät katselivat ympärillä olevia barbareja.

Mutta kauhusta kiljahtaen kiisi hän heidän taakseen ja piti heitä edessään suojana; hän änkytti: "Tuossa ne ovat! tuossa ne ovat!" osoittaen suffeetin seuralaisia, jotka liikkumattomina istuivat välkkyvissä varusteissaan hevosten selässä. Heidän ratsunsa tepastelivat pelästyen soihtujen valoa: ne virmastuivat pimeässä; ihmishaamu koetti paeta niitä ja ulisi:

– "He ovat ne surmanneet!"

Hän huusi nämät sanat balearin kielellä, ja balearit juoksivat lähemmäksi ja tunsivat hänet; vastaamatta heille jatkoi hän:

– "Niin, kaikki on surmattu, kaikki! murskattu kuin viinirypäleet!

Kauniit komeat miehet! linkomiehet! teidän ja minun toverini!"