Шарлотта Бронте - Syrjästäkatsojan tarina

En tahdo sanoa että tuntia myöhemmin pelkäsin mennä levolle; kuitenkin oli mielessäni levoton tietoisuus siitä etten tapaisi lasta levollisessa unessa. Ennakkovaistoni piti paikkansa, sillä näin hänen valkoisen linnun tavoin kyyröttävän sängynlaidalla, kylmissään ja täysin valveilla. Tuskin tiesin miten minun oli lähestyttävä häntä, sillä häntä ei voinut kohdella kuin muita lapsia. Mutta hän tekikin aloitteen. Kun olin sulkenut oven ja laskenut kynttilän yöpöydälle, hän kääntyi minuun ja sanoi: "Minä en voi – en voi nukkua, ja tällä tavoin en voi – en voi elää."

Kysyin mikä häntä vaivasi.

"Kauhea sur-ke-us!" hän sopersi valittavasti.

"Kutsunko rouva Brettonin?"

"Se olisi vallan hullua", kuului hänen kärsimätön vastauksensa, ja itse asiassa tiesinkin hyvin, että jos hän olisi kuullut rouva Brettonin askelten lähestyvän, hän olisi painunut hiljaisena kuin hiiri peitteen alle. Niin silmittömästi kuin hän tuhlasikin oikkujaan minuun, jota kohtaan hän tunsi tuskin kiintymyksen varjoakaan, ei hän koskaan näyttänyt kummitädilleni pilkahdustakaan sisimmästään; hänen aikanaan Polly oli vain kiltti, jonkin verran sievistelevä pieni tyttö. Tarkastelin häntä; hänen poskensa olivat purppuranpunaiset, suuriksi levinneet silmät olivat sekä hehkuvat että himmeät ja tuskallisen levottomat. Oli ilmeistä että hän ei saanut jäädä tuohon tilaan huomiseen asti. Arvasin asian laidan.

"Tahtoisitko sanoa Grahamille uudelleen hyvää yötä?" kysyin. "Hän ei ole vielä mennyt huoneeseensa."

Hän kurkotti heti pieniä käsivarsiaan, jotta nostaisin hänet. Kiedoin huivin hänen ympärilleen ja kannoin hänet takaisin salonkiin. Graham oli juuri lähdössä.

"Hän ei voi nukkua näkemättä teitä ja puhumatta teille vielä kerran", sanoin. "Hänestä ei ole mieluisaa jättää teitä."

"Minä olen pilannut hänet", sanoi Graham ottaen Pollyn minulta hyväntuulisesti ja suudellen hänen pieniä kuumia kasvojaan ja polttavia huuliaan. "Polly, nyt sinä välität minusta enemmän kuin isästäsi – "

" Minä välitän sinusta, mutta sinä et välitä minusta hiukkaakaan", kuiskasi lapsi.

Hänelle vakuutettiin päinvastaista, häntä suudeltiin taas, hänet annettiin takaisin minulle ja minä kannoin hänet pois, mutta voi! hän ei ollut rauhoittunut.

Kun arvelin että hän saattoi kuunnella minun sanojani, virkoin: "Pauliina, ei sinun pitäisi olla pahoillasi siitä, että Graham ei välitä sinusta yhtä paljon kuin sinä hänestä. Sen täytyy olla niin."

Hänen kohotetut ja kysyvät silmänsä tahtoivat tietää minkä tähden.

"Siksi että hän on poika ja sinä olet tyttö, hän on kuusitoistavuotias ja sinä vain kuusivuotias, hänen luonteensa on voimakas ja iloinen ja sinun on toisenlainen."

"Mutta minä rakastan häntä niin paljon; hänen pitäisi rakastaa minua hiukan."

"Niin hän tekeekin. Hän pitää sinusta. Sinä olet hänen suosikkinsa."

"Olenko minä Grahamin suosikki?"

"Olet, enemmän kuin kukaan pieni lapsi minkä tunnen."

Tämä vakuutus rauhoitti häntä ja hän hymyili kesken tuskaansa.

"Mutta", jatkoin, "älä huoli murjottaa äläkä odota häneltä liikoja, muuten hän tuntee sinun olevan vaivaksi, ja sitten on kaikki hukassa."

"Kaikki hukassa", hän säesti vienosti. "Minä tahdon olla hyvä. Minä koetan olla hyvä, Lucy Snowe."

Panin hänet vuoteeseen.

"Antaako hän minulle anteeksi tämän yhden kerran?" hän kysyi, kun minä riisuuduin. Minä vakuutin että hän kyllä antaa, ettei hän vielä ollut millään tavoin nurjamielinen, että Pollyn vain piti varoa tulevaisuudessa.

"Ei ole tulevaisuutta", hän sanoi. "Minä lähden pois. Enkö koskaan – koskaan saa nähdä häntä, kun olen poissa Englannista?"

Annoin rohkaisevan vastauksen. Kynttilä sammutettiin ja kului hiljainen puolituntinen. Minä luulin hänen nukkuvan, kun pieni valkoinen haamu vielä kerran nousi istumaan vuoteelleen ja hento ääni kysyi: "Pidättekö Grahamista, neiti Snowe?"

"Pidänkö hänestä? Pidän, hiukan."

"Hiukan vain! Pidättekö hänestä niinkuin minä?"

"Sitä en luule. Ei, en niinkuin sinä."

"Pidättekö hänestä paljon?"

"Sanoinhan että pidän hänestä hiukan. Mitä hyödyttää välittää hänestä niin hirveän paljon, hän on täynnä virheitä."

"Onko hän?"

"Kaikki pojat ovat."

"Enemmänkö kuin tytöt?"

"Hyvin luultavaa. Viisaat ihmiset sanovat, että on hullutusta pitää ketään täydellisenä, ja mitä tulee pitämiseen ja ei-pitämiseen, tulisi meidän olla ystävällisiä kaikille eikä jumaloida ketään."

"Oletteko te viisas ihminen?"

"Aion koettaa olla. Mene nukkumaan nyt."

"En voi mennä nukkumaan. Eikö teillä ole kipua juuri täällä" (hän pani keijukaiskätensä keijukaisrintaan), "kun ajattelette että teidän pitää jättää Graham, sillä eihän teidän kotinne ole täällä?"

"Tosiaankaan, Polly", sanoin, "sinun ei pitäisi tuntea niin suurta tuskaa, kun hyvin pian lähdet isäsi luo. Oletko unohtanut hänet? Etkö enää tahdo olla hänen pieni toverinsa?"

Kuoleman hiljaisuus seurasi tätä kysymystä.

"Lapsi, pane levolle ja nuku", käskin.

"Vuoteeni on kylmä", hän sanoi. "En voi lämmittää sitä."

Näin tuon pikku otuksen värisevän. "Tule minun luokseni", sanoin, ja minä toivoin, joskaan en juuri uskonut, hänen noudattavan pyyntöäni, sillä hän oli mitä kummallisin ja oikukkain pikku olento ja erityisen juonikas minun seurassani. Hän tuli kuitenkin heti, liukuen pienen aaveen tavoin poikki maton. Otin hänet vuoteeseeni. Hän oli viluinen: lämmitin häntä sylissäni. Hän värisi hermostuneesti: minä tyynnytin häntä. Näin rauhoitettuna ja hoivattuna hän vihdoin nukkui.

"Hyvin omituinen lapsi", ajattelin, kun katselin hänen nukkuvia kasvojaan epätasaisessa kuunvalossa ja varovasti ja hiljaa kuivasin hänen kimmeltäviä silmäluomiaan ja märkiä poskiaan nenäliinaani. "Kuinka hän on pääsevä maailman läpi ja taisteleva tämän elämän vaikeuksia vastaan? Kuinka hän on kestävä ne iskut ja vastukset, nöyryytykset ja tuskat, joita kirjat ja oma järkeni sanovat valmistetun kaikkea lihaa varten?"

Hänen lähtönsä tapahtui seuraavana päivänä, ja jäähyväisten hetkenä hän värisi kuin lehti, mutta hillitsi itsensä.

Lähdin Brettonista muutamia viikkoja Pauliinan lähdön jälkeen – aavistamatta etten enää koskaan tulisi käymään siellä, en koskaan astelemaan sen rauhallisia vanhoja katuja – kotiin, josta olin ollut poissa kuusi kuukautta. Arvellaan kaiketi, että tietenkin olin iloinen palatessani omaisteni helmaan. No niin, tuo ystävällinen arvelu ei vahingoita ketään, ja jääköön siis rauhassa vaille vastustusta. Pois se että vastaisin kieltävästi, päinvastoin sallin lukijan kuvitella minun seuraavan kahdeksan vuoden aikana olevan kuin tyvenellä säällä pursi, joka uinailee peilikirkkaassa satamassa – perämiehen loikoillessa pienellä kannella, kasvot taivasta kohden ja silmät ummessa, vaipuneena, jos niin haluat, pitkään rukoukseen. Hyvin monen naisen ja tytön otaksutaan viettävän elämänsä jotenkin siihen suuntaan; miksi en siis minäkin muiden mukana?

Kuvittele minua siis joutilaana, lekottelevana, lihavana ja onnellisena loikoilemassa patjain verhoamalla kannella, alituisen päivänpaisteen lämmössä ja pehmeän uneliaan tuulenhengen keinuttamana. Ei kuitenkaan voi salata, että siinä tapauksessa minun syystä tai toisesta täytyi pudota yli laidan, tai että lopulta täytyi sattua haaksirikko. Minä muistan liiankin hyvin ajan – pitkän ajan – täynnä vilua, vaaraa ja ponnistuksia. Tähän hetkeen asti olen painajaisöinä tuntenut tuon ajan vihaisten aaltojen suolaisen kirpeyden kaulassani ja jäisen puristuksen keuhkoissani. Tiedän myös että tuona aikana raivosi myrsky, ja sitä ei kestänytkään vain yhden tunnin tai yhden päivän. Moneen päivään ja yöhön ei näkynyt aurinkoa eikä tähteä, omin käsin heitimme kaluston mereen, säälimätön myrsky vainosi meitä ja kaikki pelastumisen toivo otettiin meiltä. Vihdoin laiva hajosi ja miehistö oli hukassa.