Шарлотта Бронте - Syrjästäkatsojan tarina

Tuo pieni olento, jonka muut jättivät rauhaan, teki itse mitä kukaan muu ei olisi voinut tehdä – taisteli sietämätöntä mielenliikutusta vastaan ja tukahutti sen ennen pitkää jossakin määrin. Sinä päivänä hän ei huolinut lievitystä keneltäkään, eikä seuraavanakaan päivänä. Myöhemmin hän kävi välinpitämättömäksi.

Kolmantena iltana, hänen istuessaan lattialla uupuneena ja levollisena, tuli Graham sisään ja otti hänet syliinsä kauniisti, sanomatta sanaakaan. Tyttö ei vastustellut, vaan melkein painautui hänen syliinsä, ikään kuin väsyneenä. Kun Graham istuutui, painoi lapsi päänsä häneen. Muutaman minuutin kuluttua hän nukkui, ja poika kantoi hänet yläkertaan vuoteeseen. En ihmetellyt että lapsen ensimmäinen kysymys seuraavana aamuna oli: "Missä on herra Graham?"

Sattui että Graham ei tullut aamiaispöytään; hänen piti kirjoittaa muutamia harjoitelmia sen aamun tunneiksi, ja hän oli pyytänyt äitiään lähettämään kupin teetä työhuoneeseen. Polly tarjoutui viemään sitä, hänen täytyi saada puuhata jotakin, pitää huolta jostakin. Kuppi uskottiin hänelle, sillä vaikka hän olikin levoton lapsi, oli hän kuitenkin huolellinen. Koska työhuone oli vastapäätä ruokasalia niin että ovet olivat käytävässä vastakkain, seurasi katseeni häntä.

"Mitä teet?" hän kysyi pysähtyen kynnykselle.

"Kirjoitan", sanoi Graham.

"Miksi et tule syömään aamiaista äitisi kanssa?"

"Liiaksi työtä."

"Tahdotko aamiaista?"

"Tietysti."

"Kas siinä sitten."

Ja hän laski kupin matolle niinkuin vanginvartija pistää vesiruukun vankikopin ovesta sisään ja vetäytyi pois. Mutta äkkiä hän kääntyi.

"Mitä muuta tahdot kuin teetä – mitä syötävää?"

"Jotakin hyvää. Tuo minulle jotakin oikein hauskaa, niin olet kiltti pikku nainen."

Polly palasi rouva Brettonin luo.

"Kiltti rouva, lähettäkää pojallenne jotakin hyvää."

"Sinä saat valita hänen puolestaan, Polly. Mitä vain haluat."

Polly valikoi mitä parasta oli pöydällä ja tuli ennen pitkää takaisin pyytämään kuiskaten hiukan hedelmähilloa, jota ei ollut esillä. Kun hän sitten oli saanut sitä – sillä tuolta parilta rouva Bretton ei kieltänyt mitään – kuului Graham hetkistä myöhemmin ylistävän häntä pilviin asti luvaten ottaa hänet taloudenhoitajakseen saatuaan oman talon, ja kenties – jos Polly osoittaisi taipumusta keittotaitoon – keittäjättärekseen. Ja kun Polly ei palannut takaisin ja menin katsomaan minne hän oli joutunut, tapasin Grahamin ja hänet syömässä aamiaista kahden kesken. Polly seisoi pojan vieressä tasaten hänen annoksensa – lukuunottamatta hedelmähilloa, johon hän hienotunteisesti kieltäytyi koskemasta, jottei, luultavasti, näyttäisi siltä kuin hän olisi hankkinut sitä yhtä hyvin omaan laskuunsa kuin Grahamin. Hänessä ilmeni alituiseen tuollaista herkkää havaintokykyä ja hienovaistoisuutta.

Täten solmittu ystävyydenliitto ei aivan pian hajonnut, päinvastoin näyttivät aika ja olosuhteet pikemmin lujittavan kuin höllentävän sitä. Niin huonosti kuin nuo kaksi sopivatkin yhteen iän, sukupuolen, harrastusten ym. puolesta, oli heillä kuitenkin paljon sanottavaa toisilleen. Mitä Pauliinaan tulee, huomasin ettei hänen luonteensa koskaan täysin päässyt oikeuksiinsa muuten kuin nuoren Brettonin seurassa. Rauhoituttuaan ja totuttuaan taloon hän osoittautui kylläkin mukautuvaksi rouva Brettoniin nähden, mutta hän saattoi päiväkaudet istua tuolillaan rouvan jalkojen juuressa lukien läksyään tai ommellen tai piirtäen kuvia kivitauluun, ilman että hänessä kertaakaan välähti mitään omaperäistä tai että hänen luonteensa erikoisuuksista näkyi pienintäkään pilkahdusta. Tällöin en pitänyt häntä silmällä; hän ei ollut mielenkiintoinen. Mutta niin pian kuin Grahamin koputus illalla kuului, tapahtui muutos. Polly oli samassa silmänräpäyksessä portaiden yläpäässä. Tavallisesti hänen tervetuliaisensa oli nuhde tai uhkaus.

"Sinä et ole pyyhkinyt jalkojasi kunnollisesti mattoon. Minä kerron äidillesi."

"Pikku hätikkö! Oletko siellä?"

"Olen – ja sinä et yletä minuun! Minä olen korkeammalla kuin sinä" (hän tirkisteli kaidepuun säleiden lomitse, sillä hän ei kyennyt katsomaan sen yli).

"Polly!"

"Rakas poikani!" (se oli eräs hänen Grahamille antamistaan nimityksistä, lainattu tämän äidiltä).

"Minä voisin pyörtyä väsymyksestä", ilmoitti Graham nojaten käytävän seinään muka uuvuksissa. "Tohtori Digby" – yliopettaja – "tekee vallan lopun minusta liialla työllä. Tulehan alas ja auta minua kantamaan kirjojani."

"Ahaa, sinä olet viekas!"

"En ensinkään, Polly, se on totinen tosi. Olen vetelä kuin riepu.

Tule alas."

"Silmäsi ovat rauhalliset kuin kissan, mutta sinä osaat kyllä hypähtää."

"Hypähtää? Ei sinne päinkään, siihen ei minusta ole. Tule alas."

"Ehkä tulenkin – jos lupaat ettet koske minuun – et viskaa minua ylös etkä kiepauta ympäri."

"Minäkö! Siihen en pystyisi!" Hän vaipui tuolille.

"Laske sitten kirjasi alimmalle portaalle ja mene itse kolmen kyynärän päähän."

Kun tämä oli tehty, laskeutui Polly portaita varovasti, irroittamatta katsettaan heikosta Grahamista. Tietysti hänen tulonsa sähköisti pojan aina uuteen suonenvedontapaiseen elämään, ja varmasti oli tulossa hurja meteli. Väliin Polly suuttui, väliin sallittiin kaiken tapahtua levollisesti, ja saatoimme kuulla hänen sanovan taluttaessaan Grahamia portaita ylös: "Kas niin, rakas poikani, tule nyt juomaan teetä – minä uskon että varmaan tarvitset jotakin."

Oli jokseenkin hullunkurista katsella häntä, kun hän istui Grahamin vieressä tämän nauttiessa ateriaansa. Hänen poissa ollessaan Polly oli hiljainen olento, mutta hänen seurassaan kärkkäin ja palvelevaisin pikku hätikkö mitä ajatella voi. Toivoin usein, että tyttö malttaisi mielensä ja olisi rauhassa; mutta ei – hän unohti oman itsensä ja ikään kuin vaipui toiseen: poika ei voinut saada häneltä kyllin hyvää palvelusta eikä riittävää huolenpitoa, hän oli Pollyn silmissä suurempi kuin Turkin sulttaani. Tyttö kokosi vähitellen kaikki vadit hänen eteensä, ja kun sivullinen otaksui että hänellä oli ulottuvillaan kaikki mitä hän ikinä saattoi toivoa, keksi Polly vielä jotakin muuta.

"Rouva", kuiskasi hän rouva Brettonille, "poikanne ehkä ottaisi mielellään vähän kakkua – makeata kakkua, tiedättehän – sitä on tuolla" (hän viittasi ruokakaappiin). Rouva Bretton ei yleensä hyväksynyt makean kakun käyttöä teen juonnin ohella, mutta pyyntö uudistettiin kuitenkin: "Pieni palanen – vain hänelle – hän käy koulua. Tytöt – sellaiset kuin minä ja neiti Snowe – eivät tarvitse herkkupaloja, mutta hän pitäisi siitä."

Graham piti siitä hyvin paljon ja saikin sitä melkein aina. Hänen kunniakseen on mainittava, että hän olisi tahtonut jakaa palkintonsa sen kanssa, jota sai siitä kiittää, mutta tätä ei koskaan sallittu. Itsepintaisuus tässä asiassa pahoitti tytön mielen koko illaksi. Saada seisoa hänen polvensa vieressä, pitää yksinoikeutenaan hänen sanojaan ja huomiotaan, siinä palkka minkä hän tahtoi – eikä osuutta kakkuun.

Hän mukautui omituisen helposti asioihin joita Graham harrasti. Johtui ajattelemaan, että tuolla lapsella ei ollut omaa sielua eikä elämää, vaan että hänen välttämättä täytyi elää, liikkua ja olla toisessa. Nyt kun isä oli häneltä otettu, hän turvautui Grahamiin ja näytti tuntevan hänen tunteitaan, elävän hänen elämäänsä. Hän oppi tuossa tuokiossa pojan kaikkien koulutoverien nimet, tiesi ulkomuistista heidän luonteensa niinkuin Graham oli niitä kuvaillut: yksi ainoa kuvaus kustakin näytti riittävän. Hän ei koskaan unohtanut eri yksilöitä eikä sekoittanut niitä toisiinsa; hän saattoi kokonaisen illan puhella pojan kanssa ihmisistä joita ei ollut koskaan nähnyt, ja tuntui olevan täysin selvillä heidän ulkomuodostaan, tavoistaan ja taipumuksistaan. Muutamia hän oppi matkimaankin. Eräällä aliopettajalla, jota nuori Bretton ei sietänyt, näyttää olleen joitakin omituisuuksia, jotka Polly silmänräpäyksessä tajusi Grahamin esityksestä, ja niitä hän jäljitteli Grahamin iloksi. Tätä ei rouva Bretton kuitenkaan hyväksynyt, vaan kielsi pilan.