Шарлотта Бронте - Syrjästäkatsojan tarina

Herra Home viipyi talossa kaksi päivää. Vierailunsa aikana ei häntä saatu kertaakaan lähtemään ulos; hän istui kaiken päivää takan ääressä, väliin ääneti, väliin kuunnellen rouva Brettonin pakinaa ja vastaillen siihen. Rouva Brettonin suhtautuminen häneen oli soveliasta hänen sairaalloiselle mielentilalleen – ei liioitellun myötätuntoista, ei myöskään liian vierasta eikä järkeilevää, olipa siinä pieni vivahdus äidillisyyttäkin – rouva Bretton oli siksi paljon häntä vanhempi, että tuo vivahdus oli sallittua.

Mitä tulee Pauliinaan, oli lapsi sekä onnellinen että äänetön, ahkera ja tarkkaavainen. Isä nosti hänet usein polvelleen, ja siinä hän istui kunnes tunsi tai kuvitteli isän tulevan levottomaksi. Silloin kuului: "Isä, laske minut maahan, minä väsytän sinua painollani."

Ja tuo valtava taakka liukui matolle ja istahti siihen tai tuolille aivan isän jalkojen juureen. Valkoinen ompelulipas ja punatäpläinen nenäliina otettiin esiin. Tuo nenäliina oli nähtävästi aiottu muistolahjaksi isälle, ja sen piti tulla valmiiksi ennen hänen lähtöään; siispä oli ompelijattaren ahkeruus ylen tärkeätä: hän suoritti noin parikymmentä pistoa puolessa tunnissa.

Ilta, joka palautti Grahamin äitinsä katon alle (päivänsä hän vietti koulussa), toi taloon aina vilkkautta – mitä ei suinkaan vähentänyt niiden kohtausten laatu, joita aivan varmaan oli tulossa hänen ja neiti Pauliinan välillä.

Ynseä ja kylmäkiskoinen käytös oli ollut seurauksena loukkauksesta joka oli kohdannut tyttöä ensimmäisenä iltana Grahamin tulon jälkeen. Hänen tavallinen vastauksensa Grahamin puhutteluun oli: "En voi olla kanssasi, minulla on muita asioita ajateltavina." Kun häneltä kysyttiin mitä asioita, kuului vastaus: "Työtä."

Graham yritti houkutella hänen huomiotaan puoleensa avaamalla laatikkonsa ja levittämällä esiin sen moninaisen sisällyksen: sinettejä, kiiltäviä vahapuikkoja, kynäveitsiä, sekalaisen kokoelman piirroksia – muutamat koreanvärisiä – joita hän aikojen kuluessa oli koonnut. Tämä voimakas houkutus ei jäänytkään kokonaan tehottomaksi: tytön silmät nousivat salavihkaa työstä ja heittivät monta katsetta kirjoituspöytää kohti, jolle oli hujan hajan viskelty niin paljon katseltavaa. Muuan etsaus, joka esitti lintukoiran kanssa leikkivää lasta, sattui putoamaan lattialle.

"Sievä pieni koira", sanoi tyttö ihastuneena.

Varovainen Graham ei ollut huomaavinaan. Ennen pitkää tyttö hiipi salaa nurkastansa katselemaan aarretta lähempää. Koiran suuret silmät ja pitkät korvat sekä lapsen hattu höyhenineen olivat vastustamattomia.

"Sievä kuva", kuului hänen suopea arvostelunsa.

"No – voithan saada sen", sanoi Graham.

Tyttö näytti epäröivän. Omistamisenhalu oli voimakas, mutta suostuminen olisi ollut myönnytys hänen arvokkuudeltaan. Ei. Hän pani kuvan pöydälle ja kääntyi pois.

"Etkö sitten tahdo sitä, Polly?"

"Mieluummin en, kiitos vain."

"Sanonko sinulle mitä teen kuvalla, jollet halua sitä?"

Tyttö puolittain kääntyi kuuntelemaan.

"Leikkaan sen palasiksi ja sytytän niillä kynttilän."

"Ei!"

"Mutta minä leikkaan."

"Älä viitsi – ole niin hyvä."

Graham kävi heltymättömäksi kuullessaan tuon rukoilevan äänen. Hän otti sakset äitinsä ompelulippaasta.

"Siinä se menee", hän sanoi tehden uhkaavan liikkeen. "Suoraan Fidon pään läpi ja halki pikku Harryn nenän."

"Ei! Ei! Ei!"

"Tule tänne sitten. Tule pian, muuten se on tehty."

Hän epäröi ja viivytteli, mutta tuli.

"No, tahdotko sen?" kysyi poika, kun tyttö seisoi hänen edessään.

"Ole hyvä ja anna."

"Mutta minä tahdon maksun."

"Kuinka paljon?"

"Suudelman."

"Anna kuva ensin minun käteeni."

Sanoessaan tämän näytti Polly vuorostaan melkein petolliselta. Graham antoi kuvan. Polly pakeni velkojaansa, kiiti isänsä luo ja pakeni hänen polvelleen. Graham nousi teeskennellyn kiukun vallassa ja seurasi häntä. Tyttö hautasi kasvonsa Homen liiviin.

"Isä – isä – lähetä hänet pois!"

"Ei minua niin vain lähetetä", sanoi Graham.

Kasvot vieläkin toisaalle käännettyinä tyttö ojensi kätensä pitääkseen häntä loitolla.

"Sitten suutelen kättä", sanoi poika, mutta samassa hetkessä muuttui käsi pikkuruiseksi nyrkiksi ja antoi maksun pikkurahoina, jotka eivät olleet suudelmia.

Graham – joka omalla tavallaan osasi olla yhtä juonikas kuin hänen pieni leikkitoverinsa – vetäytyi pois muka aivan lannistuneena. Hän heittäytyi sohvalle, painoi päänsä tyynyyn ja makasi kuin sairas ainakin. Polly huomasi hänen olevan hiljaa ja kurkisti häneen. Hän oli kätkenyt silmänsä ja kasvonsa käsiinsä. Tyttö kääntyi isänsä polvella ja katsoi vihamieheensä pitkään ja levottomasti. Graham voihki.

"Isä, mikä on hätänä?" hän kuiskasi.

"Sinun on parempi kysyä häneltä, Polly."

"Onko hän vahingoittunut?" (Uusi voihkaisu.)

"Hän ääntelee ikään kuin hän olisi", sanoi Home.

"Äiti", ehdotti Graham heikolla äänellä, "luulen että sinun on paras lähettää noutamaan lääkäriä. Voi minun silmääni!" (Uusi hiljaisuus, jonka vain Grahamin huokaukset keskeyttivät.)

"Jos minä nyt tulen sokeaksi" – sanoi Graham.

Hänen kurittajansa ei voinut kestää enempää. Hän oli heti pojan vieressä.

"Anna minun katsoa silmääsi; minä en aikonut lyödä siihen, suulle vain, enkä aikonut lyödä niin ylen kovasti."

Hän sai vastaukseksi vain äänettömyyden. Hänen kasvonsa vavahtelivat.

"Olen pahoillani, olen pahoillani!"

Sitten seurasi mielenliikutusta, sopertelua, itkua.

"Lakkaapas jo kiusoittelemasta tuota lasta, Graham", sanoi rouva Bretton.

"Se on paljasta pilaa, kultaseni", huusi herra Home.

Ja Graham nosti hänet vielä kerran ilmaan, ja tyttö kuritti häntä taas ja tuivertaessaan hänen leijonankarvaisia kiharoitaan antoi hänelle nimen "ilkein, epäkohteliain, pahin ja viekkain olento mitä ikinä voi olla".

Lähtöaamunaan herra Home istui kahden kesken tyttärensä kanssa ikkunasyvennyksessä, ja heidän välillään sukeutui eräänlainen keskustelu. Minä kuulin osan siitä.

"Enkö voisi koota tavaroitani ja lähteä kanssasi, isä?" kuiskasi lapsi tosissaan.

Isä pudisti päätään.

"Olisinko sinulle vaivaksi?"

"Olisit, Polly."

"Siksikö että olen pieni?"

"Siksi että olet pieni ja hento. Vain suurten ja vahvojen ihmisten pitäisi matkustaa. Mutta älä näytä surulliselta, pikku tyttöni, se särkee sydämeni. Isä tulee pian takaisin Pollynsa luo."

"En todellakaan ole surullinen, isä, en juuri ensinkään."

"Polly olisi surullinen jos tuottaisi isälle tuskaa, eikö olisikin?"

"Surullistakin surullisempi."

"Siinä tapauksessa Pollyn pitää olla reipas; ei saa itkeä lähdön hetkellä eikä murjottaa perästäpäin. Pollyn täytyy katsoa eteenpäin, siihen hetkeen jolloin taas kohtaamme toisemme, ja koettaa olla onnellinen sillä välin. Osaako hän olla niin?"

"Hän tahtoo koettaa."

"Minä näen että hän tahtoo. Hyvästi siis. On aika lähteä."

" Nytkö ? – juuri nyt ?"

"Juuri nyt."

Tyttö kurkotti värisevät huulensa. Isä nyyhkytti mutta tyttö ei, sen huomasin. Laskettuaan hänet maahan isä puristi toisten läsnäolijani kättä ja lähti.

Kun ulko-ovi sulkeutui, putosi tyttö polvilleen tuolin viereen ja huusi: "Isä."

Huuto oli hillitty mutta kestävä, jonkinlainen "Miksi olet minut hylännyt?" Seuraavien minuuttien aikana huomasin hänen kärsivän todellista sieluntuskaa. Tuona lapsenelämänsä lyhyenä hetkenä hän koki sellaista mielenliikutusta, jota jotkut eivät tunne koskaan. Se johtui hänen luonteenlaadustaan, ja hän saisi kokea enemmänkin sellaisia hetkiä, jos jäisi elämään. Kukaan ei puhunut. Rouva Bretton, joka oli äiti, vuodatti kyynelen tai pari. Graham, joka kirjoitti, kohotti katseensa ja tuijotti häneen. Minä, Lucy Snowe, olin levollinen.