Томас Карлейль - Tee työtä eläkä joudu epätoivoon!

XIII. Voimakas ihminen on alati löytävä *työtä*, toisin sanoen vastuksia, tuskaa, niin paljon kuin hänen voimansa sietävät.

XIV. Lahjakas ihminen ei voi syntyä maailmaan semmoisella aikakaudella, ettei hän löytäisi tarpeeksi työtä; hän ei millään ehdoin voi viettää koko elämäänsä, ilman ettei siinä ilmenisi ristiriitaisuuksia, vastuksia, joiden voittamiseen vaaditaan koko hänen voimansa, jos ne siihen riittävät. Kaikkialla häilyy ihmissielu valon ja pimeyden vaiheilla, kahden toisilleen vihamielisen valtakunnan: välttämättömyyden ja vapaan tahdon välillä.

XV. Ei ole ihmiselle vielä koskaan tarjoutunut tilaisuutta, jossa ei velvollisuuksia tahi ihanteellisia puolia tulisi kysymykseen. Niin, tässä kurjassa, likaisessa, halveksittavassa todellisuudessa, missä parhaillaan elät, siinä ovat ihanteesi, eikä missään muualla. Pyri siis niitä saavuttamaan, ja saavutettuasi ne, usko, elä ja ole vapaa. Narri! Ihanteesi ovat sinussa itsessäsi, ja itse sinä juuri niitä vastustat. Olemuksesi on vain raaka-ainetta, josta sinun on ihanteesi muovailtava.

XVI. Mutta teitä, työntekijät, jotka jo olette työssä, olette kokeneita, jaloja, kunnioitettavia miehiä, teitä kutsuu maailma uuteen työhön ja uuteen aateluuteen. Voittakaa tyytymättömyys, eripuraisuus, epätoivo miehekkyydellä, oikeudella, lempeydellä ja viisaudella. Kaaos on pimeä ja syvä kuin helvetti; tehkää se valoisaksi, niin saamme helvetin asemasta nähdä vihreän, kukoistavan maailman. Oi, se on suuri työ, eikä ole olemassa muuta suuruutta kuin se, että tekee jonkun tilkun Jumalan luonnosta hieman hedelmällisemmäksi, paremmaksi ja Jumalalle arvokkaammaksi, tahi joitakuita ihmissydämiä viisaammiksi, miehekkäämmiksi, onnellisemmiksi. Tämmöinen on Jumalallekin arvokas tehtävä. Tyytymättömyyden, raakuuden ja epätoivon nokisen helvetin voi myös ihmisvoimin muuttaa tavallaan taivaaksi, puhdistamalla sen liasta, tyytymättömyydestä ja tyytymättömyyden syistä. Kun pimeys on karkoitettu ja Jumalan puhdas, sininen taivas kaareutuu ihmistyön yli, ovat sekä Jumala että ihmiset tyytyväisyydellä sitä katseleva.

XVII. Kahta ihmistä minä kunnioitan enkä ketään muita. Ensikseen työssään väsynyttä työmiestä, joka maasta luotuine työkaluineen vaivoin raivaa maata ja voittaa sen ihmisen omaisuudeksi. Kunnioitusta herättää minussa karkea, kova, työssä väsynyt käsi, johon kuitenkin on lyöty poistamaton kuninkuuden leima, sillä tämä käsi pitelee kiertotähtemme valtikkaa. Kunnioitusta ansaitsevat myös nuo karkeat, ahavoittunnet, hikiset kasvot, sillä ne ovat ihmisen kasvot, ihmisen, joka elää, niinkuin ihmisen tulee elää. Karkeutesi vuoksi kunnioitan sinua vielä enemmän, sillä täytyyhän meidän sekä rakastaa että sääliä sinua! Veljeni, sinä kannat raskasta taakkaa! Meidän vuoksemme on selkäsi niin kumarassa, meidän vuoksemme ovat sirot jäsenesi vääristyneet, sormesi tulleet karkeiksi. Arpa lankesi sinulle, määräsi sinut taistelemaan eturinnassa, siksi olet taistellut puolestamme ja tullut raajarikoksi. Sillä sinullekin oli Jumala antanut siron, virheettömän ruumiin, mutta se ei saanut kehittyä. Se puettiin jo aikaisella ijälläsi työn raskaaseen ikeeseen ja siksi ei ruumiisi eikä sielusi ole saaneet nauttia vapaudesta. Mutta, kuitenkin, tee työtä, veljeni! Sinä täytät velvollisuutesi, mitä merkitsevät silloin muut seikat? Sinä teet työtä jokapäiväisen leipäsi edestä.

Erästä toista ihmistä kunnioitan myös, ja vielä enemmän, – sitä, joka työskentelee henkisten tarpeitten puolesta, ei jokapäiväisen leivän, vaan elämän leivän vuoksi. Eikö se olekin hänen velvollisuutensa, hän kun pyrkii sisälliseen sopusointuun, ja saavuttaa sen sanoin tahi töin, ulkonaisilla ponnistuksillaan, olivat ne sitten mitä laatua tahansa? Korkeimmillaan on hän, jos hänen sisälliset ja ulkonaiset pyrkimyksensä ovat *samat*, jos hän ei ole vain ruumiillisen työn tekijä, vaan taiteilija, innostunut ajattelija, joka taivaan hänelle antamilla aseilla valloittaa meille taivaan! Jos köyhä, vaatimaton ihminen työskentelee meidän elatuksemme puolesta, eikö silloin korkeampaa, innostuttavaa työtä tekevän tulisi puolestaan työskennellä tuon toisen edestä, jotta tämä saisi valoa, ohjausta, vapautta ja kuolemattomuuden? – Näitä kahta, kaikissa muodoissa ja joka työalalla, minä kunnioitan. Kaikki muu on tomua ja tuhkaa, jonka tuuli puhaltaa pois, lakaisee jäljettömiin.

Sanomattoman liikuttavaa on, jos tapaan nämä molemmat hyveet yhdistettyinä; kun ihminen, jonka ulkonaisesti täytyy tehdä mitä halvinta työtä inhimillisten tarpeitten tyydyttämiseksi, sisällisesti työskentelee ylevien aatteiden puolesta. Mitään jalompaa tässä maailmassa en tunne kuin maata kyntävän pyhimyksen, jos semmoisia vielä olisi olemassa. Hän veisi minut jälleen Natzaretiin takaisin. Saisin nähdä taivaan kirkkauden nousevan maan syvimmistä syvyyksistä – se olisi synkässä pimeydessä loistava valo.

XVIII. Minä en sääli köyhää hänen rasittavan työnsä vuoksi. Kaikkien täytyy meidän tehdä työtä tahi – varastaa (minkä nimen sitten varkaudelle annammekin) mikä on paljon pahempaa kuin kovin työ. Ei kukaan kunnollinen ihminen pidä toimettomuutta kadehdittavana. Köyhä on nälkäinen ja janoinen, mutta häntäkin varten on ruokaa ja juomaa; hänellä on raskas taakka hartioillaan, hän on väsynyt, mutta hänellekin suo taivas unen ja mitä suloisimman unen. Köyhän savuiseen majaan lähettää taivas rauhaisan levon kultapilvien tavoin vaihtelevine unineen. – Säälin vain sitä, että hänen sielunsa lampusta öljy kuluu loppuun; ettei hän saa osakseen ainoatakaan sädettä taivaallista tahi edes maallista viisautta; täten sielu tulee pimeäksi, siihen hiipii kaksi peikkoa: pelko ja uhma. Voi, ruumis voi kyllä olla terve, ripeä, miksi täytyy sielun soaistua, näivettyä, lamaantua, melkeinpä nääntyä? Voi, eikö hän kerran saanutkaan osakseen Jumalan henkeä, joka taivaista hänelle annettiin, ja eikö se maan päällä ole päässyt kehittymään? Että ihmisen, jolle oli annettu tiedon kyky, tietämättömänä täytyy erota maailmasta, se on hirvittävä murhenäytelmä, vaikkapa se – kuten lieneekin laita – maan pinnalla toistuisi kaksikymmentä kertaa sekunnissa. Tuo vähäpätöinen tietomäärä, jonka koko ihmiskunta pitkällisen taistelun jälkeen pimeydessä on saavuttanut, miksi ei sitä riennetä jakamaan jokaiselle, – kaikille ihmisolennoille?

XIX. Eikö lamautumaton, uuttera ja taitava oikea käsi ole määrätty "maapallomme valtikaksi?" Ken voi tehdä työtä, on synnynnäinen kuningas; hän on yhteydessä luonnon kanssa, hän hallitsee sitä ja on luonnon ylimmäinen pappi ja kuningas. Ken ei osaa tehdä työtä, on kunnoton kuninkuuden tavoittelija, millä valtion alalla lieneekin; hän on syntynyt kaikkien orjaksi. Kunnioittakoon ihminen ammattiaan!

XX. Ei: "aseet ja mies," – "työkalu ja mies" tulisi nykyisen sankarirunon nimi olla. Mitä ovat työkalumme, vasarasta, kynään saakka, jolla kirjoitamme, muuta kuin aseita, joilla taistelemme ulkonaista ja sisällistä *tietämättömyyttä* vastaan; emme kurjia lähimmäisiämme, vaan perivihollistamme vastaan, joka meidät kaikki saattaa kurjuuteen; tämä on todella ainoa oikeutettu taistelu.

XXI. Mitä ihmiseen tulee, niin on hänen taistelunsa ristiriidan hengen kanssa, joka hänessä ja hänen ympärillään asuu, loppumaton, ikuinen, alituinen; tarkoitamme pahaa henkeä, eli sanottakoon sitä myös heikoksi, kurjaksi hengeksi, joka asustaa hänessä ja kaikissa muissa.

XXII. Elämä ei ole ihmiselle koskaan ollut keväistä ilojuhlaa. Kaikkina aikoina on kovaan työhön syntyneiden mykkien miljoonien kohtaloa rasittaneet monenlaatuiset kärsimykset, vääryydet ja paheet, joista toisia voitaisi välttää, toiset taas eivät ole vältettävissä. Ei suinkaan ole ollut leikki, vaan rasittava työ, joka on runnellut lihaksia ja sydämiä.