Жан-Жак Руссо - Émile eli Kasvatuksesta

Isä, joka siittää ja elättää lapsensa, täyttää ainoastaan kolmannen osan velvollisuuksistaan. Hän näet on velkapää tarjoamaan suvulleen ihmisiä, yhteiskunnalle yhteiskuntaelämään soveltuvia henkilöitä ja valtiolle kansalaisia. Jokainen ihminen, joka voi maksaa tämän kolminkertaisen lainan ja joka ei sitä tee, on rikollinen ja ehkä vielä rikollisempi, jos hän sen maksaa ainoastaan puoleksi. Sillä, joka ei voi täyttää isän velvollisuuksiaan, ei ole oikeutta isäksi tulla. Ei köyhyys, eivät toimet eivätkä mitkään inhimilliset arvelut vapauta isää elättämästä ja itse kasvattamasta lapsiaan. Uskokaa minua, lukijani. Sanon jokaiselle, jolla on tunteellinen sydän ja joka laiminlyö niin pyhiä velvollisuuksia, että hän kauvan on katkerasti itkevä erehdystään eikä koskaan ole siltä saava rauhaa.

Mutta mitä sitten tekee tuo rikas mies, tuo toimissaan kokonaan kiinnioleva perheenisä, jonka kuten väittää, on pakko hylätä lapsensa. Hän palkkaa toisen täyttämään niitä tehtäviä, jotka hänelle itselleen ovat hankalat. Oi sinä kaupitteluun altis sielu! Luuletko voivasi rahalla hankkia lapsellesi toisen isän? Siinäpä suuresti erehdyt; et siten hanki hänelle edes opettajaa, vaan palvelijan. Ja hän on lapsestasi niinikään tekevä palvelijan.

Puhutaan paljo hyvän kasvattajan ominaisuuksista. Ensimäinen ominaisuus, jonka kasvattajalta vaatisin – ja joka edellyttää useita muita ominaisuuksia – on se, ettei hän saisi olla mikään palkkalainen. On näet niin jaloja ammatteja, ettei niitä voi hoitaa rahasta, olematta arvoton niitä harjottamaan; sellaisia ovat sotilaan ja kasvattajan ammatti. Kuka siis on kasvattava lapsesi? Olen sen jo sanonut: sinä itse. – Minä en voi sitä tehdä. – Vai et voi!… Hanki siis itsellesi sitä tehtävää varten ystävä. Minä en huomaa muuta keinoa.

Kasvattaja! – oi mikä ylevä sielu!… Mutta totisesti, sen, joka mielii kasvatettavastaan tehdä ihmisen, tulee itsensä olla joko isä tai enempi kuin ihminen. Mutta tämän tehtävän te vallan levollisina uskotte palkkalaisille.

Kuta enemmän tätä asiaa ajattelee, sitä enemmän uusia vaikeuksia huomaa. Olisi näet välttämätöntä, että kasvattaja itse olisi kasvatettu oppilastansa varten, palvelijat isäntäänsä varten, ja että kaikki, jotka tulevat tekemisiin lapsen kanssa olisivat vastaanottaneet sellaisia vaikutteita, kuin heidän tulee lapselle välittää; näin pitäisi toisen kasvatuksen johtua toisesta vallan äärettömiin. Kuinka voisi lapsi saada hyvän kasvatuksen henkilöltä, joka ei itse ole saanut hyvää kasvatusta.

Eikö tällainen harvinainen kuolevainen ole löydettävissä? Sitä en tiedä. Kukapa voisi sanoa kuinka suuren hyveellisyyden ihmissielu voipi saavuttaa tähän turmeltuneeseen aikaan! Mutta olettakaamme, että tällainen ihme tapahtuisi. Tarkastaessamme kasvattajan tehtäviä huomaamme millainen hänen pitäisi olla. Luulen voivani edeltäkäsin ennustaa, että isä, joka täydelleen käsittäisi hyvän kasvattajan merkityksen, päättäisi olla kasvattajaa vailla; sillä hän näkisi enemmän vaivaa sellaista itselleen hankkiessaan kuin itse siksi ruvetessaan. Jos hän taas tätä varten tahtoo saavuttaa ystävän, niin kasvattakoon poikansa siksi. Siten häneltä säästyisi vaiva etsiä sellaista muualta, kun luonto näet jo on tehnyt toisen puolen.

Eräs henkilö, josta tiedän ainoastaan että hän on ylhäistä säätyä, tahtoi uskoa minulle poikansa kasvatettavaksi. Hänen ehdotuksensa tuotti minulle epäilemättä suurta kunniaa; mutta sen sijaan, että hän valittaisi kieltäytymistäni, saattaa hän olla tyytyväinen epäävään vastaukseeni. Jos olisin suostunut hänen ehdotukseensa ja jos olisin kasvatustavassani erehtynyt, olisi tuo kasvatus ollut hukkaan mennyttä. Jos taas siinä olisin onnistunut, niin olisi asianlaita ollut vielä pahempi. Hänen poikansa olisi näet kieltänyt säätynsä eikä enää olisi tahtonut olla ruhtinas.

Minulla on liian suuri ajatus kasvattajan velvollisuuksien merkityksestä ja tunnen siis liiaksi kykenemättömyyteni voidakseni koskaan vastaanottaa sellaista tointa, miltä taholta tahansa se minulle tarjottaneenkin; ystävyyssuhdekin olisi minulle vaan lisäaihe kieltäytymiseen. Luulen että harvat niistä, jotka ovat lukeneet tämän kirjan, ovat halukkaat minulle sellaista tarjousta tekemään ja pyydän niitä, jotka sitä mahdollisesti aikovat tehdä, säästämään itseltään tuon turhan vaivan. Olen aikaisemmin tarpeeksi kokeillut tämän ammatin alalla, ollakseni varma siitä, etten ole siihen kykenevä, ja jos minulta riittäisikin kykyä siihen, pitäisi minun asemani ja oloni minut siitä vapauttaa. Olen pitänyt velvollisuutenani antaa tämän julkisen selityksen niille, jotka eivät näy tarpeeksi kunnioittavan minua luottaakseen vilpittömyyteeni, ja päätösteni vakavuuteen.

Ollen kykenemätön täyttämään kaikkein hyödyllisintä tehtävää rohkenen ainakin yrittää kaikkein helpointa; niin useiden muiden esimerkkiä noudattaen en ollenkaan käy käsiksi itse tehtävään, vaan kynään, ja sen sijaan että tekisin mitä pitää tehdä, olen koettava sitä sanoa.

Tiedän että tekijä tämänkaltaisissa yrityksissä aina hyvin helposti rakentelee systeemejä, joita hänen ei tarvitse käytännössä toteuttaa ja antaa vaivatta paljon kauniita ohjeita. Näitä on kuitenkin mahdoton noudattaa, ja kun yksityisseikkoihin menevää käsittelyä ja esimerkkejä puuttuu, sekin, mikä niissä on käytäntöön kelpaavaa, jää käyttämättä, kun ei ole osotettu miten se on toteutettava.

Olen siis päättänyt ottaa itselleni kuvitellun oppilaan, ja olettaa omistavani sen iän, terveyden, ne tiedot ja kaiken sen kyvyn, joka on minulle tarpeen johtaakseni hänen kasvatustaan, valvoakseni sitä, alkaen hänen syntymästään siihen asti, kuin hän aikamieheksi tultuaan ei enää tarvitse muuta ohjaajaa kuin itseään. Tämä metodi tuntuu minusta hyödylliseltä siinä suhteessa, että se estää epäröivällä kannalla olevan tekijän eksymästä haaveiluihin; sillä niin pian kuin hän poikkeaa tavallisesta kasvattamismenettelystä, hänen tarvitsee vaan panna käytäntöön oma metodinsa oppilaansa suhteen. Hän on pian huomaava, tai ainakin lukija on huomaava, seuraako hän lapsen edistymistä ja ihmissydämen luonnollista kehitystä.

Näin olen koettanut menetellä välttääkseni kaikki esiintyneet vaikeudet. Jotta en tarpeettomasti paisuttaisi kirjaani liian laajaksi, olen tyytynyt edellyttämään niitä perusteita, joiden totuuden jokainen tuntee. Mitä taas tulee niihin ohjesääntöihin, jotka saattavat kaivata todisteita, olen pannut ne kaikki käytäntöön joko Émileeni tai muihin esimerkkeihin nähden, ja olen osottanut hyvin taajoilla yksityiskohdilla miten esittämiäni seikkoja saattaa käytännössä toteuttaa. Tällainen on ainakin se suunnitelma, jota olen päättänyt noudattaa. Lukija päättäköön, olenko siinä onnistunut.

Tästä on johtunut se, että alussa puhun varsin vähän Émilestä, kun ensimäiset kasvatusperusteeni, jos kohta ovatkin vastaiset tavallisille, ovat niin ilmeisen selvät, ettei kukaan järkevä ihminen saata kieltää niiden pätevyyttä. Mutta mikäli edistyn aineessani, ei oppilaani, jonka kehitystä ohjataan toisella tavoin kuin muiden lasten, enää ole tavallinen lapsi; hän tarvitsee vallan erityistä johtoa. Silloin hän esiintyy yhä useammin, ja lopuksi en enää päästä häntä näkyvistäni siihen hetkeen asti, jolloin hän, mitä itse sanoneekaan, ei ollenkaan tarvitse minua.

En tässä lainkaan aijo puhua hyvästä kasvattajasta, edellytän kaikki kasvattajan hyvät ominaisuudet ja oletan, että ne on minulla kaikki. Se joka lukee kirjaani, on huomaava, millaista itseluottamusta siinä osotan.

Huomautan ainoastaan seikasta, joka on yleiselle mielipiteelle vastainen, nimittäin että lapsen kasvattajan tulee olla nuori, jopa niinkin nuori kuin järkevä ihminen suinkin saattaa olla. Soisin että hän olisi itse lapsi, jos se olisi mahdollista, jotta hän voisi olla oppilaansa toveri ja saavuttaa hänen luottamuksensa ottamalla osaa hänen leikkeihinsä. Ei näet ole tarpeeksi yhdyssiteitä lapsuuden ja varttuneen iän välillä, jotta näin suuren ikäeron vallitessa voisi syntyä lujaa kiintymystä. Lapset hyväilevät joskus vanhuksia, mutta eivät heitä koskaan rakasta.