Жан-Жак Руссо - Émile eli Kasvatuksesta

Mutta sen, joka ottaa kannettavakseen velvollisuuksia, joita luonto ei hänelle ole määrännyt, tulee edeltäkäsin olla varma keinoista täyttää niitä. Muuten hän saattaa itsensä vastuunalaiseksi sellaisestakin, mitä ei ole kyennyt täyttämään. Ken ottaa kasvattaakseen heikkoa ja kivulloista oppilasta, muuttaa kasvattajan-toimensa sairaanhoitajan-toimeksi; hän hukkaa hoitamalla hyödytöntä elämää sen ajan, jonka hän oli määrännyt ihmiselämän arvon kohottamiseen. Hän panee itsensä alttiiksi vaaralle kuulla toivottoman äidin tulevaisuudessa syyttävän häntä poikansa kuolemasta, poikansa, jonka elämää kasvattaja kauan on ylläpitänyt.

Minä en ottaisi kasvattaakseni kivulloista ja sairauttaan kituvaa lasta, vaikkapa se eläisi kahdeksankymmenen vuotiaaksi. En huoli oppilaasta, joka alati on hyödytön itselleen ja muille, joka yksinomaan ajattelee itsensä suojelemista ja jonka ruumis ehkäisee hengen kehittymistä. Mitä muuta saisinkaan aikaan tuhlailemalla hänelle turhaan huolenpitoani kuin sen, että tekisin yhteiskunnan vahingon kaksinkertaiseksi ja riistäisin siltä kaksi ihmistä yhden asemasta? Ottakoon joku toinen minun asemastani hoitaakseen tätä raihnaista raukkaa; minulla ei ole mitään sitä vastaan; päinvastoin annan tunnustukseni hänen rakkaudenteolleen. Mutta minun kykyni ei siihen sovellu; minä en osaa opettaa elämään sellaista ihmistä, joka vaan ajattelee miten estäisi itsensä kuolemasta.

Ruumiin täytyy olla voimakas totellakseen sielua: hyvän palvelijan tulee olla roteva. Tiedän että kohtuuttomuus kiihottaa intohimoja; ajan pitkään se lisäksi heikontaa ruumista. Ruumiin kuritus ja paastoaminen tekevät usein saman vaikutuksen, joskin päinvastaista tietä. Kuta heikompi ruumis on, sitä enemmän se hallitsee; kuta voimakkaampi se on, sitä enemmän se tottelee. Kaikki aistilliset intohimot piilevät veltostuneissa ruumiissa; ne kärsivät sitä enemmän niiden raivokkaisuudesta, kuta vähemmän ne voivat niitä tyydyttää.

Heikko ruumis heikontaa sielua. Siitä johtuu lääkintätaidon valta, tuon taidon, joka on ihmisille turmiollisempi, kuin kaikki ne kivut, jotka se väittää parantavansa. Minä puolestani en tiedä, mistä taudista lääkärit oikeastaan meitä parantavat, tiedän vaan, että he antavat meille toisia, hyvin tuhoavia tauteja, kuten pelkurimaisuuden, arkamaisuuden, herkkäluuloisuuden ja kuolemankauhun. Jos parantavatkin ruumiin, niin tappavat rohkeuden. Mitä se meitä hyödyttää, jos he auttavat haaskoja jaloilleen? Me tarvitsemme ihmisiä, eikä niitä näe ollenkaan lähtevän heidän käsistään.

Lääkkeiden käyttäminen on muotiasia meillä, ja niin täytyy olla. Se on joutilasten ja laiskurien ajanvietettä, nämä kun eivät tiedä miten saisivat aikansa kulumaan ja sen vuoksi tuhlaavat sitä ruumiinsa hoitoon. Jos he onnettomuudekseen olisivat syntyneet kuolemattomiksi, he olisivat kurjimmat kaikista olennoista. Elämä, jota eivät koskaan pelkäisi menettävänsä, ei olisi heille minkään arvoinen. Moiset ihmiset tarvitsevat lääkäreitä, jotka tyydyttävät heitä saattamalla heidät levottomiksi ja jotka joka päivä tuottavat heille ainoan huvin, jota kykenevät nauttimaan, nimittäin sen, etteivät ole kuolleet.

Aikomukseni ei suinkaan ole tässä pitkältä puhua lääketieteen turhuudesta. Tarkoitukseni on ainoastaan tarkastaa sitä siveelliseltä kannalta. En kuitenkaan malta olla huomauttamatta, että ihmiset sen käyttämisessä muodostavat samoja vääriä johtopäätöksiä kuin totuuden etsinnässä. He olettavat aina, että potilas paranee hoitamalla ja että totuus aina löydetään, kun sitä vaan etsitään. He eivät huomaa, että on punnittava keskenään yksi ainoa lääkärin aikaansaama parannus ja sadan hänen tappamansa potilaan kuolema, ja samoin yhden löydetyn totuuden tuottama hyöty ja samaan aikaan esiintyvien erehdyksien aiheuttamat haitat. Tiede, joka opettaa ja lääkintötaito, joka parantaa, ovat erinomaisen hyviä, epäilemättä; mutta tiede, joka pettää ja lääkintötaito, joka tappaa, ovat kovin pahoja. Oppikaamme siis erottamaan ne toisistaan. Siinä on kysymyksen ponsi. Jos hylkäisimme totuuden etsinnän, emme koskaan joutuisi pettävien valheiden uhriksi; jos osaisimme olla turvautumatta luonnonvastaisiin parannuskeinoihin, emme koskaan kuolisi lääkärin kädestä. Sellainen pidättäytyminen olisi järkevä; sen harjottaja epäilemättä suuresti hyötyisi. En siis väitä, etteikö lääketiede voisi olla hyödyllinen muutamille ihmisille, sanon vaan, että se on turmiollinen ihmissuvulle yleensä.

Minulle huomautetaan, kuten aina tapahtuu, että syy on lääkärin, mutta että lääketiede itsessään on erehtymätön. Olkoon menneeksi; mutta auttaako se sitten meitä ilman lääkäriä; sillä kun nämä kaksi yhtyvät, on sata kertaa enemmän pelättävä taitajaa kuin apua toivottava itse taidolta.

Tämä valheellinen taito, joka on terveellisempi henkisille kuin ruumiillisille taudeille, kykenee yhtä vähän parantamaan kumpaakaan. Se ei paranna tautejamme, se vaan panee meidät kauhistuen niitä pelkäämään. Se ei viivytä kuoleman tuloa, se vaan panee huomaamaan sen edeltäpäin; se riuduttaa elämää sen sijaan että sitä pitkittäisi. Ja jos se sitä pidentäisikin, tapahtuisi tämä suvun vahingoksi, se kun riistää meidät yhteiskunnalta alituisen terveyden hoidon takia, johon se meidät pakottaa, sekä ehkäisee meitä täyttämästä velvollisuuksiamme herättämällä meissä pelkoa. Vaarojen tunteminen saattaa meitä niitä pelkäämään; se, joka luulisi olevansa haavoittumaton, ei pelkäisi mitään. Tekemällä Akilleuksesta miehen, johon vaarat eivät pysty, runoilija riistää häneltä rohkeuden hyveen. Kuka tahansa Akilleuksen asemassa olisi samoilla ehdoilla ollut hänen veroisensa.

Jos tahdotte löytää todella rohkeita ihmisiä, niin etsikää heitä seuduilta, missä ei ole ainoatakaan lääkäriä, missä ei tunneta tautien seurauksia ja missä ei ollenkaan ajatella kuolemaa. Luonnon ihminen osaa kärsiä kestäväisesti ja kuolla rauhassa. Lääkärit määräyksillään, filosofit ohjeillaan ja papit kehotuksillaan huonontavat sydämen ja opettavat rauhattomana kuolemaan. 14 14 "Arcadie" teoksensa esipuheessa kertoo kirjailija Bernardin de Saint-Pierre Rousseaun eräänä päivänä sanoneen hänelle: "Jos toimittaisin uuden painoksen teoksiani, keventäisin arvosteluni lääkäreistä. Ei ole yhtään säätyä, joka vaatisi niin perinpohjaisia opintoja kuin heidän säätynsä. Joka maassa tulevat he kuulumaan oppineimpiin ja sivistyneimpiin miehiin." Suoment. huom.

Annettakoon minulle siis oppilas, joka ei tarvitse kaikkia noita ihmisiä, muuten en hänestä huoli. En tahdo, että toiset pilaavat minun työtäni; tahdon joko yksin kasvattaa hänet tai olla kokonaan hänen kasvatukseensa ryhtymättä. Viisas Locke, joka osan elämäänsä oli tutkinut lääketiedettä, varottaa pontevasti koskaan antamasta lapsille lääkkeitä, ei varokeinona eikä vähäisen pahoinvoinnin poistamiseksi. Minä menen pitemmälle ja selitän, etten itse koskaan itseäni varten kutsu lääkäriä, enkä myöskään Émileäni varten, ellei hän ole ilmeisessä hengenvaarassa, silloin näet lääkäri ei voi hänelle tehdä pahempaa kuin että tuottaa hänelle surman.

Tiedän hyvin, ettei lääkäri jätä hyväkseen käyttämättä tätä viivytystä. Jos lapsi kuolee, hän sanoo, että hänet on kutsuttu liian myöhään; jos se paranee, lääkäri tietysti on sen pelastanut. Olkoon niin: riemuitkoon lääkäri; mutta kutsuttakoon hän sairaan luo ainoastaan tämän ollessa viimeisillään.

Koska lapsi ei osaa parantaa itseään, niin osatkoon ainakin olla sairas; tämä taito korvaa edellisen ja on usein vaikutuksiltaan paljon terveellisempi; se näet on luonnon taito. Kun eläin on kipeä, se kärsii ääneti ja pysyy alallaan; emme kuitenkaan näe enemmän kipeitä eläimiä kuin ihmisiä. Kuinka monta ihmistä onkaan kuollut kärsimättömyydestä, pelosta, levottomuudesta ja ennen kaikkea lääkkeistä; ja nämä ihmiset heidän tautinsa olisi säästänyt ja aika yksin olisi heidät parantanut. Minulle kenties huomautetaan, että eläimet, joiden elintapa on enemmän luonnonmukainen, joutuvat harvemmille taudeille alttiiksi kuin me. Aivan niin, niiden elintapa on juuri se, minkä tahdon antaa oppilaalleni; hän on siis siitä hyötyvä yhtä suuresti.