Уильям Шекспир - Julius Caesar

Ken on hän?

Tietäjä; hän pyytää ettäs
Viidettätoista Mars-kuun päivää varot.

Hän tuokaa tänne: tahdon nähdä kasvot.

Mies, esiin sieltä! Caesarihin katso!

No, mitä sanot nyt? Se kerro vielä.

Viidettätoista Mars-kuun päivää varo!

Uneksija! Pois tiekseen! – Tulkaa nyt.

No, etkö tule kilpaa katsomaan?

Minäkö? En.

Ma pyydän, tule pois.

Ei mulle sovi leikit: mull' ei ole
Tuot' Antonion hilpeätä mieltä.
Mut huvias en estää tahdo, Cassius;
Sun jätän nyt.

Jo aikoj' olen tarkannut sua, Brutus:
Ma silmissäs en näe sit' ystävyyttä
Ja suoruutta, jot' ennen niissä näin.
Sa liian kylmäks olet, vieraaks tullut
Rakastavalle ystävälles.

Cassius,
Sin' älä pety. Muotoni jos peitän,
Niin katseheni sekasorron käännän
Vaan omaan itseeni. Mua jonkun aikaa
Riitaiset intohimot vaivanneet on,
Aatokset, jotka mulle yksin sopii;
Ne ehkä käytökseeni varjon luovat.
Mut tuota älkööt surko ystäväni,

Sanoko kylmyyttäni muuks, kuin että,
Sielussaan sotaa käyden, Brutus parka
Unohtaa muille ystävyyttä näyttää.

Siis ymmärsin sun, Brutus, aivan väärin,
Poveeni tuohon sen vuoks peitin monta
Suur'arvoist' aatetta ja oivaa tuumaa.
Sano, Brutus hyvä, voitko nähdä kasvos?

En, Cassius; itseään ei näe silmä,
Jos muist' ei esineistä heijastu se.

Niin kyllä!
Ja paljon surkutellaan sitä, Brutus,
Ett'ei sull' ole kuvastinta, joka
Salatun arvos silmiis tois, niin että
Näkisit kuvajaises. Tiedän kuinka
Monikin kelpo Rooman mies, – pait Caesar,
Tuo jumala, – puhuissaan Brutosta
Ja huokaillessaan ajan ikeen alla,
Sois että Brutoll' olis heidän silmät.

Mua mihin vaaraan vietteletkään, Cassius,
Kun tahdot saada minun etsimään
Sit' itsestäni, mit' ei minuss' ole?

Siis, Brutus hyvä, kuule mitä lausun:
Ja koska tiedät, että parhain itses
Kuvastimessa näet, niin minä, peilis,
Sinulle kainost' ilmaisen sen puolen
Sinusta, jot'et itse vielä tunne.
Mua, Brutus, älä epäile. Jos oisin
Ma ilmi narri, taikka tapa mulla
Tarita julkivalall' ystävyyttä
Kaikille vastatulleille; jos tiedät
Ett' ihmist' imartelen, syleilen
Ja sitten häntä parjaan; tai jos tiedät
Ett' ilmi-tunnustuksen juomingeissa
Teen koko seuralle, mua silloin varo.

Mik' ilo tuo? Mä pelkään että kansa
Kuninkaaks valikoipi Caesarin.

Vai pelkäät sitä? Siis mun täytyy luulla,
Ett'et sa sitä sois.

En soiskaan, Cassius;
Rakastan häntä paljon kuitenkin. —
Vaan miks mua täällä viivytät niin kauan?
Mit' aiot mulle ilmoittaa? Jos koskee
Se yhteishyvää, toisen silmän eteen
Aseta kunnia ja toisen surma,
Ma tyynnä katson kumpaakin. Niin totta
Kuin jumal' auttakoon, ma kunniaa
Rakastan enemmän kuin vaaraa pelkään.

Sen kunnon sinussa ma tunnen, Brutus,
Niin totta kuin ma ulkomuotos tunnen.
No niin, nyt onkin kunniasta puhe. —
En tietää voi mit' arvelette sinä
Ja muut täst' elämästä, mutta minust'
Olematonna paremp' ois kuin elää
Ja kaltaistani peljätä. Kuin Caesar
Vapaana minä synnyin, samoin sinä;
Sam' oli meillä ravinto kuin hällä,
Ja kestämme kuin hänkin talven kylmät.
Kerranpa – oli kolkko, raju ilma,
Ärjyillen Tiber rantojansa pieksi —
Huus mulle Caesar: "tuohon raivoon virtaan
Hypätä kanssan' uskallatko, Cassius,
Ja niemeen tuonne uida?" Virtaan oiti
Ma, vaatteet yllä, syöksin, pyytäin häntä
Mua seuraamaan; ja sen hän, totta, teki.
Rajuna tyrsky kuohui, suonin vahvoin
Sysimme sitä, työntäen sen syrjään
Tai rinnoill' uljailla sen salvaten.
Mut ennen kuin me määrän saavutimme,
Huus Caesar: "Cassius, auta, minä hukun!"
Kuin suuri kanta-isämme Aeneas
Harteillaan kantoi Trojan liekeistä
Anchises-ukon, Caesarin ma samoin
Tiberin laineist' uupuneena kannoin.
Ja se mies on nyt jumala, ja Cassius
Saa, kurja raukka, selkä köyryss' olla,
Kun Caesar penseästi päätään nyökkää.
Espanjass' oli horkka hällä; silloin
Kun kohtas tauti, värisi hän, näin sen;
Värisi tottakin se jumala!
Huulilta pelkureilta katos puna,
Ja silmä tuo, jonk' uhkaa mailma säikkyy,
Kadotti loistonsa; ja voi! hän voihki;
Tuo ääni, joka käskee roomalaisten
Puheitaan kuulla ja ne kirjaan panna,
Kuin sairas impi huusi: "juomist' anna,
Titinius!" Taivaan vallat! Ihme että
Mies, luonnoltaan niin heikko, kaiken suuren
Edelle pääsee näin ja voitonpalmun
Saa yksinään.

Taas yleist' ihastusta!
Nuo riemuhuudot tarkoittavat, luulen,
Uutt' arvon kertymistä Caesarille.

Tän ahtaan mailman ylitse hän astuu
Kuin jätti, ja me kääpiöt me käymme
Kolossin jalkain väliss' urkkien
Ja tirkistellen inhaa hautapaikkaa.
On ihmisellä onnens' ohjat joskus.
Syy, rakas Brutus, kurjaan pienuuteemme
On itsessämme eikä tähdissämme.
Brutus ja Caesar! Mit' on siis se Caesar?
Miks on se nimi kuulumpi kuin sun?
Ne piirrä rinnan: sun on yhtä kaunis;
Niit' äännä: yhtä soipa sun; ne vaakaa,
Ja sun on yhtä raskas; loihdi niillä,
Ja Brutus nostaa henkiä kuin Caesar.
No, kaikkien jumalien nimessä!
Hän mitä syö, tuo Caesar, kun hän kasvaa
Noin suureksi? Häväisty olet, aika!
Sun jalot sukuveres kuivui, Rooma!
Isonko tulvan jälkeen aikakautta,
Jonk' yksi mies vaan olis kuuluks tehnyt?
Ken väittänyt on Roomast' ennen koskaan,
Ett' yks mies vaan sen laajaan piiriin mahtuu?
Se totta Rooma on, ja kyllin ruumaa,
Jos siinä vaan on ainoakin mies.
Oi, kuulimmehan kuinka isät lausui:
Tääll' oli muinoin Brutus, joka ennen
Suvainnut Roomass' olis pirun hovin
Kuin kuninkaan.

En lainkaan epäile ma ystävyyttäs,
Ja arvaan mihin työntää mua tahdot;
Mietteeni siitä sekä ajastamme
Ma lausun vasta; tällä haavaa soisin —
Sydämest' anon sitä – vapaaks päästä
Kehoituksistas. Lausunut mit' olet,
Ma sitä tuumin; lausua mit' aiot,
Ma tyynnä kuulen, kun vaan aikaan sopii
Niin suurist' asioista neuvotella.
Siks, jalo ystäväni, harki tuota:
Maamoukka tahtois Brutus ennen olla,
Kuin Rooman pojaks itseänsä kiittää
Oloissa näissä vaikeissa, joilla
Rasittaa meitä tämä aika uhkaa.