Уильям Шекспир - Macbeth

Muuta
Ken tohtis uskoa, kun murhan jälkeen
Ulinan päästämme ja tuskanhuudon?

Min' olen valmis; hirmutyöhön tuohon
Jokaisen jänteen pingoitan. Nyt matkaan!
Iloiseks vaan nyt koita teeskeleitä
Ja viekas mieli viekkain kielin peitä.

Mik' aika yöst' on, poika?

Kuu on maillaan;
En kuullut ole kelloa.

Puol'yöstä
Se mailleen käy.

On myöhempi, ma luulen.

He, miekkan' ota! – Taivaass' ollaan tiukat:
Sen kaikki kynttilät on sammuksissa. —
Tuoss', ota tuokin? – Raskas niinkuin lyijy
Mua painaa uupumus, ja kuitenkaan
En tahtois nukkua. Oi, armon vallat,
Aatokset häijyt torjukaatte, joilla
Leponi häirii luonto! – Miekkan' anna!

Ken siellä?

Ystävä.

Viel' ylähällä? Kuningas jo nukkuu.
Hän oli harvinaisen iloinen
Ja väellenne jakoi runsaat lahjat.
Nyt tällä timantilla tervehtii hän
Suloista emäntäänsä, sulkein siihen
Kiitokset äärettömät.

Äkkipäätä
Tahtomme joutui puutteen alamaiseks
Ja suurt' ei aikaan saanut.

Hyvin kaikki. —
Unissan' yöllä näin nuo velhosiskot:
Osaksi totta ennustivat teille.

Mitäpä heistä! Mut jos aika myöntäis,
Puhella sopis asiasta hiukan.
Määrätkää hetki.

Milloin suvaitsette.

Jos tuumaan suostutten, kun siksi tulee, —
Keräätte kunniaa.

Jos kerätess' en
Vaan sitä menetä; jos puhtahana
Valani säilyy, povi saastatonna,
Niin suostun kyllä.

Hyvää yötä siksi.

Ma kiitän; samaa teille.

Poika, käske,
Ett' emäntäs, kun juomani on valmis,
Kilistää kelloa. Käy maata sinä. —

Tuo onko puukko, silmissäni tuossa,
Päin kättä kahva? Annas sinuun tartun! —
En sua saanut, ja tok' yhä näen sun.
Sa, turman ilmiö, sua eikö koura
Käsitä niinkuin silmä? Taikka tietkö
Vaan mieliluulon puukko, tyhjä haamu,
Vaan kiihtyneiden aivojeni luoma?
Sun yhä näen, niin käsin tuntuvana
Kuin tämän, jonka tässä paljastan.
Sa näytät mulle tien, jot' aion käydä;
Ja tuommoist' asett' on mun juuri tarvis. —
Muun aistimiston narriks silm' on tullut,
Tai vie se niistä voiton. Yhä näen sun,
Terä, kahva täynnä veripisaroita,
Joit' äsken niiss' ei ollut. – Tyhjää kaikki;
Verinen teko vaan se silmissäni
Näin kuvastuu. – Nyt toinen puoli maata
On niinkuin kuollut; häijyt unet hiipii
Makaajan luo läp' uudinten; nyt velhot
Hekaten kalvaan uhrijuhlaa viettää;
Ja laiha murha, vartijansa, suden,
Kehoitus-ulvonnasta säikkyneenä,
Kuin himokas Tarquinius, määränpäähän
Salaisin rosvoaskelin kuin haamu
Näin hiipivi. – Sa luja, vankka maa,
Äl' askelteni astuntaa sa kuule,
Ett' eivät itse kivetkin ne kielis
Mun teistäni ja häiris tätä julmaa
Yön rauhaisuutta, joka niille sopii! —
Täss' uhkaan, ja hän elää: sanat vaan
Ne kylmää leyhkää kuumaan toimintaan.

Nyt käyn, ja se on tehty; kello kutsuu.
Tuot' älä kuule, Duncan: ääni sen
Sun kutsuu helvettiin tai taivaaseen!

Toinen kohtaus.
Sama paikka.

Mi heidät juovutti, mun rohkaisi;
Mi heidät sammutti, mun tulistutti. —
Vaiti – Hiljaa! – Huuhkain vaan se siellä huikaa,
Se turman enne, joka huutaa julmaa
Hyv'yötänsä. – Hän työss' on; ovi on auki;
Kuorsaillen juopunehet vartijat
Ivaavat tointaan. Moisen laitoin juoman,
Ett' elämä ja surma kiistäkööt nyt,
Ovatko hengissä he vaiko kuolleet.

Ken siellä?

Voi, heränneen heidän pelkään
Ja tekemättä jääneen työn; – ei rikos,
Vaan yritys se meidät tuhoo. – Vaiti! —
Asetin valmihiksi miesten puukot;
Ne huomasi hän kai. – Jos ei hän olis
Isääni muistuttanut nukkuessaan,
Min' oisin tehnyt sen. – Mun mieheni!

Nyt on se tehty. – Kuulitko sa mitä?

Yöhuuhkan huudon vaan ja sirkan laulun.
Puhuitko sinä?

Milloin?

Äsken.

Alas
Kun astuinko?

Niin.

Hiljaa!
Ken tuossa kamariss' on?

Donalbain.

Oi, näky surkea on tuo!

Sa hupsu!
Vai näky surkea!

Siell' unissansa
Yks nauroi, toinen "murhaa!" huus, niin että
Heräsi kumpikin: ma kuulin kaikki;
Rukouksen sitten lukivat ja uneen
Taas vaipuivat.

Kaks siell' on nukkumassa.

"Kies' siunaa!" huusi yks, ja toinen "amen!"
Kuin nämä pyövelkäten' ois he nähneet.
Kuunnellen heidän tuskaans', suustan' "ament'"
En saanut, he kun sanoivat: "Kies' siunaa!"