Georg Ebers - Homo sum - Romaani

Hän pysähtyi ja seurasi silmillään noita keveitä savupatsaita, jotka värähdellen yhä ylemmäksi ylenevän auringon kirkkaassa paisteessa nousivat hänen alapuolellaan olevan kosteikko-kaupungin lukuisilta liesiltä.

"Tuolla keittävät par'aikaa", hän ajatteli, "vaimot miehilleen, äidit lapsilleen aamiaista, ja tuolla, missä tuo musta savu tupruaa, hankitaan kenties upeita pitoja vieraita varten, mutta minulla ei ole missään kotia, eikä minua kutsu kukaan".

Kilpaileminen Paavalin kanssa oli häntä virkistänyt ja ilahuttanut; mutta hänen kaupunkia nähdessään täyttyi hänen nuori sydämensä uudestaan katkeruudesta ja hänen huulensa vavahtelivat, kun hän katsoi lammasnahkaansa ja pesemättömiä jäseniään.

Nopean päätöksen tehden hän kääntyi selin kosteikkoon ja riensi vuorelle päin.

Hän heitti erään yksin hänelle tutun lähteen luona karkean pukunsa yltään ja valoihen raikkahalla vedellä, pesihen huolellisesti ja mielihyvällä, suorieli sormillansa tuuhean tukkansa ja riensi sen jälkeen alas laaksoon.

Se sola, jota hän kulki, päättyi erääsen tasangosta ylenevään kunnaasen, jonka itäisellä rinteellä oli pieni, hiljan rakennettu kirkko; muuten tämä kunnas oli joka taholta ympäröittynä muureilla ja valleilla, joiden takana seudun asukkaat saivat suojaa, kun saaliinhimoiset Saracenit uhkasivat kosteikkoa.

Tätä kunnasta pidettiin erittäin pyhänä paikkana, sillä sen huipulla Moses oli muka Amalekin sodassa rukoillut, ja Aaron ja Hur tukeneet hänen korkealle kohotettuja käsiään.

Mutta olipa vielä muitakin kunnian-arvoisia paikkoja kosteikon lähistöllä.

Siellä oli kauempana pohjoiseen päin se kallio, josta Moses sauvallansa oli lyönyt vettä, siellä kaakompana ja ylempänä se kukkula, jossa Herra oli palavasta pensaasta puhunut lainsäätäjän kanssa, siellä kaivo, jonka luona tämä viimeksimainittu oli kohdannut Jethron tyttäret, Zipporan ja Ledjan, niinkuin legenda heidät nimittää.

Hurskaat pyhiinvaeltajat kävivät suurissa joukoin toivioretkillä näissä pyhissä paikoissa ja niiden joukossa monta niemimaan alkuasukkaista, ja etenkin Nabatealaisista, jotka ennen olivat käyneet pyhällä vuorella uhraamassa sen huipuilla jumalillensa, auringolle, kuulle ja tähdille.

Pohjoisella portilla kohosi linnoitus, jossa aina siitä alkaen, kun syrialainen prefekti Comelio Palma Trajanon hallitessa oli vallannut petrelaisen Arabian, oli keisarillinen linnue suojelemassa kukoistavaa erämaan kaupunkia saaliinhimoisten Saracenien ja Blemmyiläisten hyökkäyksistä.

Mutta pharanilaiset porvarit olivat itsekin hankkineet suojaa omaisuudelleen.

Jättiläis-vuoren korkeimmalla huipulla, korkeimmalla tähystyspaikalla, josta saattoi nähdä ylt'ympäri, he pitivät vartioita, jotka katselivat yöt päivät etäisyyteen, voidaksensa vaaran lähestyessä antaa varoitus-merkin.

Kaikki heidän asuntonsa näyttivät linnoilta, sillä ne olivat lujasta kivestä tehtyjä ja miespuolinen nuoriso oli hyvin harjaantunut jousella ampumisessa.

Kirkkokunnaan lähellä asuivat etevimmät perheet; siellä oli piispa

Agapiton ja Pharanin neuvosherrojen talot.

Näistä viimeksimainituista nautti senaattori Pietari suurinta arvoa, osaksi totisen kuntonsa tähden ja senkin vuoksi, että hän oli kivenmurrosten, puutarhojen, taatelipalmujen ja karjan omistaja, osaksi myöskin aviovaimonsa, diakonissa Dorothean harvinaisten ominaisuutten johdosta. Dorothea rouva oli erään jo aikoja sitten kuolleen arvoisan piispa Khairemonin tyttären tytär, joka Decion vainotessa kristityitä oli vaimoineen paennut tänne ja käännyttänyt monta Pharanilaista Vapahtajan oppiin.

Luja ja hyvin rakennettu oli Pietarin upea kivikartano, huolellisesti hoideltu se palmupuisto, joka oli sen vieressä. Hänellä oli kaksikymmentä orjaa, monta kameelia ja vieläpä kaksi ratsuakin, ja majamiehenä asui Pharanin keisarillisen linnan päällikkönä oleva centurioni, gallialainen Phoebicio hänen huoneessaan vaimonsa Sironan kanssa; tämä ei kuitenkaan ollut juuri neuvosherran mieleen, sillä centurioni ei ollut kristitty, vaan innokas Mithraan palvelija, jonka mysterioissa hurja Gallialainen oli kohonnut "leijonan" arvoon. Sentähden hänen väkensä ja heidän mukaansa Pharanilaiset tavallisesti nimittivät häntä leijonaksi.

Hänen edeltäjänsä oli ollut paljoa alempi-arvoinen upseeri, mutta uskovainen kristitty, jota Pietari itse oli kehoittanut muuttamaan hänen taloonsa. Kun sitten vuosi takaperin leijona Phoebicio tuli hurskaan Pankration sijaan, ei senaattori saattanut kieltää häntä muuttamasta tyhjäksi tulleesen majaan.

Arkana ja pelokkaana Hermas läheni Pietarin talon rakennuksia ja hänen ujoutensa vielä eneni, kun ei hän sen komean kivihuoneuksen eteisessä, jonne hän oli tullut kenenkään estämättä, tietänyt, minne kääntyä.

Ei ketään ollut siellä, joka olisi ohjannut häntä oikealle, eikä hän rohjennut astua ylikertaan käyviä rappusia myöten, vaikka hän luuli Pietarin oleskelevan siellä. Ei epäilystä, sillä hän kuuli yläpuolellansa puhuttavan, ja eroitti selvään senaattorin syvän äänen.

Hermas kävi ääntä kohti ja pani jo jalkansa portaiden alimmalle astimelle; mutta kun hän häveten omaa neuvottomuuttaan oli tuskin alkanut rohkeammin astua ylöspäin, niin hän kuuli ihan päänsä päällä oven aukenevan, ja siitä virtasi padolla suljetun puron tavoin, jonka sulut mylläri aukaisee, kirkkaita nauravia lapsenääniä häntä kohden.

Hämmästyneenä hän silmäili ylöspäin, mutta hänelle ei jäänyt miettimisaikaa, sillä huima, riemuitseva joukko oli jo ehtinyt rappusille.

Muiden edellä riensi nuori ihmeen kaunis nainen, jolla oli kultakutriset hiukset ja joka nauraa helättäen piti kirjavaa nukkea korkealla ilmassa.

Hän käveli selkä portaihin päin, valkeanverevät, vallattomuutta ja iloisuutta säteilevät kasvot käännettyinä lapsiin, jotka innokkaassa halussaan puoleksi vaatien, puoleksi pyytäen, puoleksi nauraen, puoleksi itkien kilvan huusivat: "Anna se meille, Sirona!" "Älä ota sitä enää meiltä, Sirona!" "Pysähdy tähän, Sirona!" "Sirona!" ja jälleen "Sirona!"

Eräs suloinen kuusivuotias tyttö koitti kaikin voiminsa saavuttaa tuota lumivalkoista täyteläistä kättä, jossa leikkikalu oli; kolme pienempää lasta, jotka kokivat tarttua hänen polvihinsa, hän sysäsi pois vasemmalla kädellään, joka oli vapaana, ja huusi yhä astuen takaperin:

"Ei, ei, te ette saa sitä ennenkuin sillä on uusi pukunsa yllään; sen pitää olla pitkä ja kirjava kuin keisarin vaatteet. Päästä minut irti, Caecilia, muuten sinä putoat alas, niinkuin hurja Nikoni tuonain".

Hän oli tätä sanoessaan ehtinyt astimille, hän kääntyi nopeasti ja salpasi levitetyin käsivarsin kapeat rappuset, joilla Hermas seisoi, avosuin katsellen iloista päänsä päällä tapahtuvaa näytelmää.

Kun Sirona aikoi juosta alaspäin, niin hän huomasi nuorukaisen ja säikähtyi. Mutta kun hän näki, että erakko vain ujouden tähden ei saanut sanaa suustansa, vastataksensa hänen kysymykseensä, mitä hän tahtoi, niin hän rupesi uudestaan iloisesti nauramaan ja huusi hänelle:

"Tule vaan, me emme tee sinulle mitään pahaa, eikö niin, lapset?"

Sillä välin Hermas oli saanut rohkeutta ilmoittaakseen haluavansa puhua senaattorin kanssa, ja Galliatar, joka mielihyvällä silmäili hänen voimakasta nuorukais-vartaloansa, tarjousi hänelle opastajaksi.

Tämän kohtauksen aikana Pietari keskusteli täysikasvuisten vanhimpain poikainsa kanssa.

Nämät viimeksimainitut olivat muhkeita miehiä; mutta heidän isänsä oli kookkaampi kuin kumpikaan heistä ja sitä paitse erittäin leveähartiainen.

Nuorukaisten puhuessa hän pyyhkäsi lyhyttä harmaata partaansa ja katseli maahan synkän totisena, niinkuin ensi silmäyksellä näytti. Mutta se, joka lähemmin häntä tarkasti, huomasi pian, että usein tyytyväinen, jos kohta yhtä usein tyly hymy ilmaantui tämän viisaan, kunnollisen miehen huulille.