Georg Ebers - Homo sum - Romaani

Hänelle sopisi paremmin purpura-viitta kuin viheliäinen lammasnahka".

Dorothea rouva kohotti olkapäitään, viittasi tyttärelleen ja sanoi: "Tule työhösi Marthana, aurinko on jo noussut korkealle. Kuinka pikaisesti päivät kuluvat! Mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä nopeammin viikot vierivät!"

"Minä siis kai olen hyvin nuori", Galliatar häntä keskeytti, "sillä minusta kuluu aika tässä erämaassa kauhean hitaasti. Toinen päivä on toisensa kaltainen, ja monta kertaa tuntuu minusta siltä, kuin elämä herkeisi ja samalla sydämeni tykytyskin. Mitä olisinkaan ilman sinun perhettäsi ja lapsiasi! Aina sama vuori, samat palmut, samat kasvot".

"Mutta vuori on ylevä ja puut ovat kauniit, ja kun rakastaa niitä ihmisiä, joita joka päivä ympärillään näkee", Dorothea vastasi, "niin voi täälläkin olla tyytyväinen. Me ainakin olemme tyytyväisiä, mikäli elämän puutteet sen sietävät. Minä olen usein sanonut sinulle: sinulta puuttuu työtä!"

"Työtä? Ja kenen hyväksi sitten?" Sirona kysyi. "Niin, jos minulla olisi lapsia niinkuin sinulla! Roomassakaan en ollut onnellinen, en suinkaan; mutta siellä oli kuitenkin jotakin tehtävää ja ajateltavaa. Missä juhla-kulkuja, missä näytelmiä; mutta täällä! Ketä varten täällä koreilisi? Kulta-koristeeni himmentyvät lippaassa ja koi raiskaa hyvät vaatteeni. Kirjavasta vaipastani ompelen nykyjään nuken vaatteita pienokaisillesi. Minusta olisi ihan yhdentekevää, jos daimoni muuttaisi minut siiliksi tahi harmaaksi pöllöksi".

"Älä tee syntiä", Dorothea sanoi yksitotisesti ja silmäili ihastuksella nuoren naisen kullankeltaisia hiuksia ja ihmeen ihania, ystävällisiä kasvoja. "Sinusta pitäisi olla hupaista koristella itseäsi miestäsi varten!"

"Häntäkö varten?" Sirona kysyi. "Hän ei pidä minusta lukua ja jos hän sen tekee, niin hän tekee sen vaan loukatakseen minua. Minä vaan ihmettelen, että saatan vielä olla iloinen. Iloinen olenkin ainoasti sinun huoneessasi ja sielläkin vain silloin, kun en ajattele häntä".

"En tahdo kuunnella sellaisia sanoja, en tosiaankaan", Dorothea häntä ankarasti keskeytti. "Ota liinakaistaleita ja jäähdytysvettä, Marthana, me menemme sitomaan Anubiin haavaa".

Pietari ja Hermas astuivat yhdessä vuorta ylös.

Vanhempi mies seurasi opastavaa nuorukaista ja katsoi ihmetellen, joka kerta kun nosti silmiään, hänen leveitä hartioitaan ja hänen jäsentensä nuorteutta.

Eräällä pienellä vuoren lakealla tie leveni, ja kun molemmat matkustajat hetken olivat vieretysten jatkaneet käyntiänsä puhumatta mitään, niin senaattori kysyi: "Kuinka kauvan isäsi jo on asunut vuorella?"

"Monta vuotta", Hermas vastasi; "mutta en tiedä kuinka monta. Se onkin saman tekevä. Meillä ei kukaan kysy aikaa!"

Senaattori seisahtui, tarkasti jälleen seuralaistaan silmillään ja kysyi: "Sinä olet siis ollut isäsi luona, aina siitä saakka, kun hän asettui tänne?"

"Hän ei laske minua luotansa", Hermas vastasi synkästi silmäillen ympärilleen. "Kosteikossakin olen vasta ollut vain kaksi kertaa yksinäni kirkkomatkalla".

"Sinä et siis ole käynyt kouluakaan?"

"Mitäpä minä olisin käynyt? Isäni on opettanut minua lukemaan evankeliumikirjaa, ja olenpa osannut kirjoittaakin; mutta sen olen jo kai unhottanut. Ja mitä se minua hyödyttäisikään? Me elämme niinkuin rukoilevaiset eläimet".

Näistä viimeisistä sanoista soi pistävä katkeruus ja ilmaisi Pietarille hänen seuralaisensa sumeaa, kyllästynyttä sielua, jossa nuoruuden toimintovoima uppiniskaisena teki kapinaa sitä toimetonta elämän hukkaamista vastaan, johon se oli tuomittu.

Hänen oli sääli Hennasta, eikä hän ollut niitä miehiä, jotka auttamatta käyvät vaaranalaisen ohitse.

Sitä paitse hän ajatteli omia poikiansa, joita oli kasvatettu ja ohjattu ankarimpaan velvollisuuden täyttämiseen, ja hän sanoi itseksensä, ett'ei hänen rinnallaan astuva uljas poika ensinkään ollut huonompi kuin ne, ja että häneltä vaan puuttui oikeaa johdatusta.

Miettiväisenä hän katsahteli milloin nuorukaiseen milloin maahan ja jupisi eteenpäin kulkiessaan epäselviä sanoja harmaasen partaansa.

Äkkiä hän oikaisihen ja nyökkäsi myöntyväisenä vakaata päätänsä. Hän tahtoi koettaa pelastaa Hermasta ja tapaansa noudattaen hän kävi heti tuumasta toimeen.

Vuoren lakean päässä tie haaraantui. Toinen polku kävi ylöspäin, toinen antoi laaksoon päin ja päättyi kivenmurroksiin. Pietari kääntyi jälkimmäiselle, mutta Hermas huusi hänelle: "Se tie ei kulje meidän luolallemme. Sinun pitää seurata minua".

"Seuraa sinä minua", senaattori lausui, pannen sellaisen koron ensimmäisiin sanoihinsa, ett'ei nuorukainen saattanut olla huomaamatta niiden kahtalaista merkitystä. "Vielä on päivää pitkältä, käykäämme ensin katsomaan, mitä työmieheni toimittavat. Tiedätkö paikan, missä me murramme kiveä?"

"Kuinka en sitä tietäisi?" Hermas sanoi ja kävi jälleen oppaaksi senaattorin edelle. "Minä tiedän kaikki tiet vuorellamme, sekä kosteikkoon että merelle kulkevat. Kivenlouhoksen takana olevassa rotkossa piti eräs pantteri tyyssijaansa".

"Sen kyllä saimme kokea", Pietari sanoi; "nämät pedot tappoivat meiltä kaksi nuorta kameelia, eivätkä miehet voineet niitä koirilla ajellen eikä ansoillakaan saada kiinni".

"Nyt saatte olla niiltä rauhassa", nuorukainen nauroi. "Tuolta ylhäältä kalliolta minä osasin urokseen nuolellani ja akkapantterin löysin poikasten luota luolasta. Siitäpä sainkin enemmän vaivaa. Väkipuukkoni on huono, ja sen vaskinen terä taipui pistäessä. Minun täytyi käsin kuristaa tuo pirun täplänahka, mutta sillä aikaa se repi hartioitani ja kävi hampain käsivarteeni. Katsoppas arpia! Mutta, Jumalan kiitos, minun haavani paranevat pikemmin kuin isäni. Paavali sanoi, että minä olen kastemadon kaltainen, joka, kun se lyödään keskeltä poikki, sanoo jäähyväiset itsellensä ja virkkuna ja iloisena matelee, yksi puoli yhtäänne, toinen toisaanne. Pienet pantterit olivat niin lystillisiä ja saamattomia; enkä minä hennonut tappaa niitä, vaan panin ne lammasnahkaani ja kannoin isälle. Isäni nauroi noita pieniä penikoita, ja sitten otti ne eräs Nabatealainen myödäksensä ne Klysmassa Roman kauppiaille. Siellä ja Byzantiossa tarvitaan kaikellaisia eläviä petoja. Minä olen saanut rahaakin niistä ja vanhain pantterien taljoista ja sain käyttää niitä ruokarahoina, kun muiden kerällä matkustin Alexandriaan anomaan uuden patriarkan siunausta".

"Sinä olet siis ollut pääkaupungissa?" Pietari kysyi. "Sinä olet siis nähnyt ne suuret varustukset, jotka suojelevat rannikkoa meren tulvalta, korkean Pharon kauvas loistavine tulineen, lujat sillat, kirkot, palatsit ja temppelit obeliskeineen, patsaineen ja kauniisti kivettyine pihoineen? Eikö siellä milloinkaan mieleesi juontunut se ajatus, että moisen rakennuksen rakentamisesta on syytä ylpeillä?"

Hermas pudisti eväten päätänsä ja vastasi: "Kyllä tosin mieluummin tahtoisin elää viileissä patsassaleissa, kuin ummehtuneessa luolassamme, mutta rakentaminen ei kuitenkaan minua miellytä. Kuinka pitkä aika kuluu, ennenkuin toinen kivi on toisen kyljessä! En ole kärsiväinen. Ja jos lähden isäni luota, niin tahdon tehdä semmoista, jonka kautta saavutan kunniaa. Mutta jopa olemmekin kiven murroksella…"

Pietari ei antanut seuralaisensa puhua loppuun, vaan keskeytti hänet nuorukaisen innolla huutaen:

"Eikö rakennustaiteella sinun mielestäsi saata hankkia mainetta? Katso noita harkkoja ja laattoja ja näitä kovasta kivestä hakattuja teloja. Ne ovat kaikki Ailaan meneviä, sillä sinne poikani Antonio, vanhempi niistä kahdesta, jotka äsken näit, rakentaa lujilla muureilla ja patsailla varustetun Herran huoneen, paljoa suuremman ja kauniimman kuin kosteikkomme kirkko on, joka niinikään on hänen tekoansa. Hän ei ole paljoa vanhempi kuin sinä, ja kuitenkin hän on jo kuulu likellä ja kaukana. Ja noista alhaalla olevista punaisista harkoista nuorempi poikani Polykarpo veistää komeita jalopeuroja, jotka ovat kaunistavat itse pääkaupungin jalointa rakennusta. Kun sinä, minä ja kaikki nykyjään elävät jo aikoja olemme unhotettuina, silloin vielä on mainittava: nämät ovat taiteilija Polykarpon, Pharanilaisen Pietarin pojan, tekoja. Mitä hän saapi aikaan, se on erinomaista. Ei kukaan, joka ei ole valittu, saata sanoa: tätä minä tahdon oppia. Mutta sinulla on selvä ymmärrys, jäntevät kädet ja tarkat silmät, ja kuka tiesi, mitä sinussa vielä piilee. Jos pian tulisit oppiin, niin ei taitaisi vielä olla liian myöhäistä saada sinusta kelpo taituria. Mutta tosiaankaan ei se, joka tahtoo niin pitkälle päästä, saa pelätä työtä. Vai maineesen palaa mielesi? Se on oikein, enkä saata muuta kuin iloita siitä; mutta tiedä, että sen, joka tahtoo saada tuollaisen harvinaisen hedelmän, täytyy ensiksi, niinkuin eräs jalo pakana aikoinaan on sanonut, valella sitä hiellään! Vaivatta, työttä, taistelutta ei mitään voittoa saada, ja voitotta ani harvoin saavutetaan mainetta".