Anton Chekhov - Avioliittoja

Alaslasketun kierrekaihtimen takana pörisi kimalainen ikkunalasiavasten. Sofia Petrovna katseli sukanteriä, kuunteli kimalaisen surinaaja kuvitteli matkustavansa… Vastapäätä häntä istuu Iljin yöt päiväthellittämättä katsettaan hänestä, harmitellen heikkouttaan ja kovinkalpeana henkisestä tuskasta. Iljin suurentelee syyllisyyttään, sanooolevansa pahainen poikanulikka, soimaa Sofia Petrovnaa, repiitukkaansa, mutta odotettuaan pimeän tuloa ja käyttäen tilaisuuttahyväkseen lankeaa, matkustajien vaivuttua uneen tai poistuttua junastaväliasemille, polvilleen hänen eteensä ja syleilee hänen jalkojaan, niinkuin siellä penkin luona… Sofia Petrovna yllätti itsensähaaveilemasta…

– Kuulehan, en minä matkusta yksinäni! virkkoi hän. Sinun täytyymatkustaa kanssani!

– Mielikuvitusta kaikki, hyvä Sofia! huokasi asianajaja. Pitää ollavakava ja toivoa vain sitä, mikä on mahdollista.

"Kyllä me matkustamme, kunhan saat tietää!.." ajatteli Sofia Petrovna.

Päätettyään matkustaa kaikesta huolimatta hän tunsi voivansa ollaturvassa.

Hänen mielensä tasaantui vähitellen; hän iloitsi ja antoi ajatustensaliidellä: mitä ajatteletkin, mitä haaveiletkin, joka tapauksessa sinämatkustat! Hänen miehensä nukkuessa ilta läheni… Sofia Petrovna menivierashuoneeseen ja alkoi soittaa pianoa. Iltainen vilkas elämä ulkona, soitto, mutta etupäässä se ajatus, että hän on viisas nainen, joka ominvoimin suoriutuu surkeudestaan, saattoivat hänet lopullisesti hauskallemielelle. Toiset naiset, sanoi hänen rauhoittunut omatuntonsa, eivätolisi voineet hänen asemassaan kestää, vaan olisivat heittäytyneetpyörteeseen. Vaikka hän oli ollut nääntymäisillään häpeästä jakärsinyt, hän oli kuitenkin kestänyt ja välttänyt näin vaaran, jotaehkä ei lainkaan ollutkaan! Hänen hyvät avunsa ja päättäväisyytensäliikuttivat hänen mieltään siinä määrin, että hän pari kolme kertaakatsoi itseään peilistä.

Pimeän tullessa saapui vieraita. Miehet alkoivat ruokasalissa pelatakorttia, naiset asettuivat vierashuoneeseen ja pengermälle. Kaikkiamuita myöhemmin saapui Iljin. Hän oli alakuloinen, synkkä ja ikäänkuinsairas. Kun hän oli istuutunut sohvan nurkkaan, ei hän siitä kokoiltana noussut. Tavallisesti hän oli iloinen ja puhelias, mutta tälläkertaa hän koko ajan vaikeni, näytti yrmeältä ja hieroskelisilmäkulmiaan. Kun hänen piti vastata johonkin kysymykseen, hän hymyiliväkinäisesti vain ylähuulellaan ja vastasi katkonaisesti, katkerasti.Muutaman kerran hän yritti laskea sukkeluuksia, mutta ne olivatkömpelöitä ja sopimattomia. Sofia Petrovnasta näytti siltä, kuin Iljintuossa tuokiossa saisi hysteerisen kohtauksen, ja vasta nyt, istuessaanpianon ääressä, hän ensi kertaa tunsi selvästi, että tuo onneton miesei ollut nyt entisellä rattoisalla tuulellaan, vaan että hän olihenkisesti sairas eikä löytänyt itselleen tyyssijaa. Hänen, SofiaPetrovnan tähden, hän oli turmellut nuoruutensa ja virkauransa parhaatpäivät, tuhlannut viimeiset rahansa huvilaan; jättänyt oman onnensanojaan sekä äitinsä että sisarensa ja, mikä pahinta, menehtynyttaistelussa itsensä kanssa. Yksinkertainen, jokapäiväinen ihmisrakkausvaatisi kohtelemaan häntä vakavasti.

Sofia Petrovna tunsi kaiken tämän niin selvästi, että hänen sydäntäänoikein särki, ja jos hän nyt olisi astunut Iljinin luo ja sanonuthänelle "ei!" hänen äänessään olisi ollut voimaa, jota olisi ollutvaikea vastustaa. Mutta hän ei astunut Iljinin luo, ei sanonut tuotasanaa eikä ajatellut tätä sen enempää… Nuoren luonteen pikkumaisuusja itsekkyys eivät olleet milloinkaan ilmenneet hänessä niinvoimakkaasti kuin tänä iltana. Hän tunsi, että Iljin oli onneton jaistui sohvassa kuin hehkuvilla hiilillä; hänestä tuntui tuskalliseltatämän vuoksi, mutta samalla kärsimykseen saakka häntä rakastavan miehenläsnäolo täytti hänen sielunsa voitonriemulla ja tietoisuudellahänen omasta voimastaan. Hän tunsi nuoruutensa, kauneutensa, luoksepääsemättömyytensä, ja heittäytyi vapaaksi päätettyään sittenkinmatkustaa! Hän veikisteli, nauroi herkeämättä, lauloi erikoisentunteellisesti ja innostuneesti. Kaikki häntä huvitti ja kaikki häntänauratti. Häntä nauratti muistellessaan tapahtumia siellä metsäpolulla, muistellessaan töllistelevää vartiosotamiestä. Hänen mielestään olivatniin hullunkurisia nuo vieraat, Iljinin sopimattomat sukkeluudet, hänenkaulaliinaansa kiinnitetty neula, jota hän ei ollut koskaan ennenhuomannut ja joka kuvasi pientä punaista, timanttisilmäistä käärmettä;niin hullunkurinen oli hänestä tuo käärme, että hän olisi ollut valmissuutelemaan sitä.

Sofia Petrovna lauloi hermostuneesti, jonkinlaisella puolijuopuneellakiihkolla romansseja ja ikäänkuin ärsyttääkseen toisen surua valikoimurheellisia, alakuloisia, joissa kerrottiin särkyneistä toiveista, menneisyydestä, vanhuudesta… "Mutt' vanhuus se lähestyylähestymistään…" lauloi hän. Mitä liikutti häntä nyt vanhuus?!

"Nähtävästi minussa tapahtuu jotakin tavatonta…" ajatteli hän sillointällöin naurun ja laulun lomassa.

Vieraat lähtivät kello kaksitoista. Viimeisenä poistui Iljin. Sofia

Petrovnalla riitti sisua saattaa häntä pengermän alimmalle portaalle.

Hänen teki mielensä ilmoittaa Iljinille matkustavansa miehensä kanssa pois ja katsoa, minkä vaikutuksen tämä tieto tekisi häneen.

Kuu peittyi pilvien taakse, mutta oli siksi valoisaa, että SofiaPetrovna näki, kuinka tuuli liehutti Iljinin päällystakin liepeitä jakuistin uutimia. Hän näki myöskin, kuinka kalpea Iljin oli ja kuinkahän hymyili väkinäisesti rypistäen ylähuultaan…

– Sonja, Sonitshka… minun rakas naiseni! jupisi hän estäen Sofia

Petrovnaa puhumasta. Rakkaani!

Hellän mielialan puuskassa, itkunsekaisella äänellä hän tuhlasi SofiaPetrovnalle hyväilysanoja yhä hellempiä ja hellempiä, sanoipa hänelle sinä , kuten vaimolle tai rakastajattarelle. Yhtäkkiä Iljin kiersikätensä hänen vyötäisilleen ja tarttui toisella kyynärpäähän.

– Minun armaani, minun ihana naiseni… kuiskasi hän suudellen hänenkaulaansa niskan taitteeseen, ole vilpitön, tule heti luokseni!

Sofia Petrovna irroittautui hänen syleilystään ja nosti päänsäilmaistakseen inhoa ja suuttuakseen. Mutta tästä ei tullutkaan mitään, sillä koko hänen ylistetty hyveensä ja puhtautensa hupeni lauseeseen, jonka kaikki tavalliset naiset sanovat tämäntapaisissa tilaisuuksissa:

– Oletteko mieletön!

– No, lähdetään! jatkoi Iljin. Nyt juuri, samoin kuin siellä penkinluona, minä tulin vakuutetuksi siitä, että te olette yhtä voimaton kuinminäkin… Ettepä ole tekään sen paremmassa asemassa! Te rakastatteminua ja tingitte nyt turhaan omantuntonne kanssa…

Nähdessään, että Sofia Petrovna poistuu hänen luotaan, hän tarttuitämän pitsiseen hihaan ja lisäsi hätäisesti:

– Jollei tänään, niin huomenna, mutta taipua täytyy! Mitä hyödyttäätämä viivytys? Minun kallis, rakas Sonjani, tuomio on julistettu, miksilykätä sen täytäntöön panoa? Miksi pettää itseänsä?

Sofia Petrovna pakeni hänen luotaan ja pujahti ovesta sisään.Palattuaan vierashuoneeseen hän sulki konemaisesti pianon, katsoi kauannuottilehden somistekuvaa ja istuutui. Hän ei voinut seistä eikäajatella… Äskeisestä kiihtymyksestä oli jäljellä vain kauheaherpaiseva heikkous ja ikävä. Omatunto kuiskasi hänelle, että hän illankuluessa oli käyttäytynyt huonosti, typerästi kuin hupakko, tyttöpahanen, että hän äsken kuistilla antoi toisen syleillä itseään javielä nytkin tunsi vyötäisillään ja käsivarressa omituista kosketusta.Vierashuoneessa ei ollut ketään muita; kynttilä vain paloi. Hänistuutui pyöreälle tuolille pianon ääreen ja odotti hievahtamattajotakin. Ja ikäänkuin käyttäen hyväkseen Sofia Petrovnan väsymystä jaympärillä vallitsevaa pimeyttä alkoi raskas, voittamaton kainousvallata häntä. Kuin jättiläiskäärme se kietoi hänen jäsenensä jasielunsa, kasvoi hetki hetkeltä eikä enää uhannut, kuten ennen, vaanoli hänen edessään selvänä kaikessa alastomuudessaan.