Anton Chekhov - Avioliittoja

Sofia Petrovna ei ollut osannut odottaa sellaista muutosta. Hänkallistihe Iljinistä poispäin ja katsoi säikähtyneenä tämän kasvoihin.Kyyneleet olivat nousseet miehen silmiin, huulet vapisivat, ja yli kokokasvojen oli levinnyt jonkinlainen nälkäinen, rukoileva ilme.

– Minä rakastan teitä! sopersi Iljin vieden silmänsä lähelle SofiaPetrovnan suuria, säikähtyneitä silmiä. Te olette niin ihana! Minäkärsin nytkin, mutta vannon, että istuisin vaikka koko ikäni näinkärsien ja katsoen teitä silmiin. Mutta… olkaa vaiti, minä pyydän!

Sofia Petrovna alkoi, ikäänkuin äkkiarvaamatta yllätettynä, hätäisestikeksiä sanoja, joilla hän voisi keskeyttää Iljinin. "Menen poistäältä!" päätti hän, mutta ei ennättänyt edes liikahtaa noustakseen, kun Iljin jo oli polvillaan hänen edessään… Hän syleili SofiaPetrovnan polvia, katsoi häntä kasvoihin ja puhui kiihkeästi, tulisesti, kauniisti. Säikähtynyt ja hiukan huumauksissa kun oli, eiSofia Petrovna kuullut hänen sanojaan; syystä tai toisesta nyt, juuritänä vaarallisena hetkenä, kun hänen polvensa suloisesti puristuivatyhteen ja koskettivat toisiaan kuin lämpimässä kylvyssä, hänjonkinlaisen salaisen, pahanilkisen vihan kannustamana etsitunteittensa päämäärää. Hän pahoitteli, että torjuvan hyveen sijaan olivoimattomuus, laiskuus ja tyhjyys vallannut hänet kokonaan kutenjuopuneen, jolle ei mikään ole mahdotonta. Hänen sielunsa syvyydessävain vahingonilo heikosti ärsytteli: "Miksi et lähde pois? Sen pitääsiis olla niin? Niinhän?"

Etsien mielestään järkevää ajatusta hän ei käsittänyt, miksi hän eivetänyt pois kättään, johon Iljin oli imeytynyt kiinni kuin juotikas,ja miksi hän hätäisesti katseli, niinkuin Iljinkin, milloin oikealle, milloin vasemmalle, näkisikö kukaan? Hongat ja pilvet seisoivatliikkumattomina ja katselivat ankarasti tätä vallattomuutta kuin vanhatsedät, jotka ovat rahasta sitoutuneet olemaan ilmaisematta sitähallitukselle. Vartiosotamies seisoi kuin pylväs rautatiepenkereellä janäytti katselevan penkkiin päin.

"Katsokoon!" ajatteli Sofia Petrovna.

– Mutta… mutta kuulkaahan toki! virkkoi hän vihdoin epätoivoisellaäänellä. Mitä tästä tulee? Mitä sitten seuraa?

– En tiedä, en tiedä… kuiskasi Iljin huitaisten kädellään ikävillekysymyksille.

Kuului voimakas, vihlova veturin vihellys. Tämä sivullinen, kylmä äänijokapäiväisestä elämästä sai Sofia Petrovnan vavahtelemaan.

– Minulla ei ole aikaa… täytyy mennä! sanoi hän nousten nopeastiseisomaan. Andrei tulee junassa… Hänen täytyy saada päivällistä!

Sofia Petrovna käänsi hehkuvat kasvonsa rautatiepenkereelle päin. Ensinilmestyi näkyviin veturi; sen perässä vaunuja. Mutta se ei ollutkaanmatkustajajuna, kuten Sofia Petrovna oli luullut, vaan tavarajuna.Pitkänä jonona toinen toisensa jäljessä, kuten päivät ihmiselämässä,liikkuivat vaunut valkeata, kirkon muodostamaa taustaa vasten. Näyttisiltä kuin ei niistä loppua tulisikaan.

Mutta nyt vihdoinkin juna loppui, ja viimeinen vaunu lyhtyineen katosimetsän vihreyteen. Sofia Petrovna kääntyi äkkiä ympäri ja lähtinopeasti takaisin metsäpolkua edes katsahtamatta Iljiniin. Hän oli jooma herransa. Häpeän puna poskillaan ja häveten ei Iljinin, vaan omaaheikkouttaan, jonka vaikutuksesta hän, siveellinen ja puhdas nainen, oli sallinut vieraan miehen syleillä polviaan, hän ajatteli nyt vain, kuinka pääsisi mitä pikimmin kotiin perheensä keskuuteen. Asianajajasaattoi töin tuskin seurata häntä. Kääntyessään metsäpolulta kapealletielle Sofia Petrovna katsahti tähän niin hätäisesti, että näki vainhiekkaa hänen polvissaan, ja viittasi häntä jäämään.

Juostuaan kotiin Sofia Petrovna seisoi viitisen minuuttia huoneessaankatsellen milloin ikkunaan, milloin kirjoituspöytäänsä…

– Ilkiö! soimasi hän itseään. Ilkiö! Kiusaksi itselleen hänyksityiskohtaisesti, mitään unohtamatta muisteli, että hän näinäpäivinä oli ollut Iljinin hakkailua vastaan, mutta että mieli olitehnyt lähteä selityksille Iljinin kanssa; eikä siinä kaikki. Kun tämäoli ollut polvillaan hänen edessään, oli Sofia Petrovna tuntenuttavatonta nautintoa. Hän muisteli kaikkea säälimättä itseään ja nyt,häpeästä pakahtumaisillaan, hän olisi mielellään lyönyt itseäänkorville.

"Andrei parka!" ajatteli hän koettaen samalla olla mahdollisimmanhellä. "Varja, tytärparkani, ei tiedä, millainen hänen äitinsä on!Suokaa minulle anteeksi, rakkaani! Minä rakastan teitä kovasti…kovasti!"

Ja tahtoen osoittaa itselleen, että hän vielä oli hyvä vaimo ja äiti, ettei turmelus vielä ollut kajonnut hänen "perusteisiinsa", joista hänoli puhunut Iljinille, Sofia Petrovna juoksi keittiöön ja alkoi morkatapalvelijatarta, kun ei tämä ollut kattanut pöytää Andreille. Hän koettikuvitella mielessään miehensä uupunutta ja nälkäistä hahmoa, säälihäntä ääneen ja kattoi pöydän omakätisesti, mitä ei ollut koskaan ennentehnyt. Sitten hän löysi tyttärensä Varjan, sulki hänet syliinsä jasuuteli tulisesti. Tyttö tuntui hänestä niin painavalta ja kylmältä,mutta hän ei tahtonut tunnustaa sitä itselleen, vaan alkoi selitelläVarjalle, kuinka hyvä ja rehellinen hänen isänsä on.

Mutta kun Andrei pian sen jälkeen saapui, hän tuskin tervehti miestään.Kiihdytettyjen tunteitten tulva oli mennyt menojaan vain ärsytettyäänja suututettuaan häntä valheillansa. Sofia Petrovna istui ikkunassakärsien ja pahoilla mielin. Ainoastaan hädässä ihmiset saattavatkäsittää, kuinka vaikea on olla tunteittensa ja ajatustensa herra.Sofia Petrovna kertoi sittemmin, että hän oli ollut "hämmennyksissä,mistä oli ollut yhtä vaikea selviytyä kuin lukea nopeasti lentäviävarpusia". Siitä, ettei hän ollut iloinnut miehensä tulosta ja etteihäntä miellyttänyt miehensä käytös päivällispöydässä, hän hetipäätteli, että hänessä oli heräämässä vihamielisyys tätä kohtaan.

Odottaessaan uupuneena ja nälkäisenä, että hänelle tarjottaisiinkeittoa, Andrei kävi käsiksi makkaraan ja söi sitä ahneesti pureskellenkuuluvasti ja liikuttaen ohimoitaan.

"Hyvä Jumala!" ajatteli Sofia Petrovna, "minä rakastan ja kunnioitanhäntä, mutta… miksi hän syö noin rumasti?"

Ajatuksissa tapahtunut muutos ei suinkaan ollut pienempi kuintunteissa. Sofia Petrovna koetti, niinkuin kaikki ikäviin ajatuksiintottumattomat, kaikin voimin olla ajattelematta surkeuttaan, mutta kutahartaammin hän koetti, sitä selvemmin hän näki mielikuvituksessaanIljinin hiekkaisine polvineen, untuvaiset pilvenhattarat, junan…

"Miksi minä hölmö lähdinkään sinne tänään?" tuskitteli hän. "Ja olenkominä todellakin sellainen, etten voi olla varma itsestäni?"

"Pelolla on suuret silmät". Kun Andrei oli ehtinyt viimeiseenruokalajiin, Sofia Petrovna oli jo päättänyt: "Kerron kaikki miehellenija vältän siten vaaran".

– Kuulehan, Andrei, minun pitäisi puhua sinun kanssasi vakavasti, aloitti hän päivällisen jälkeen, kun mies riisui nuttua ja saappaitayltään heittäytyäkseen hetkeksi levolle.

– No?

– Muutetaan pois täältä!

– Hm… minne sitten? Kaupunkiin on liian aikaista…

– Ei, mennään matkoille tai johonkin muuanne…

– Matkoille… mörähti notaari oikoen jäseniään. Sitähän minä itsekinolen tässä haaveillut, mutta mistä otat rahat, ja kenen huostaan uskotkonttorin?

Ja mietittyään vähäsen hän lisäsi:

– Todellakin, sinun on ikävä. Lähde yksin matkoille, jos tahdot!

Sofia Petrovna lysähti kokoon, mutta kuvitteli heti mielessään, ettäIljin iloitsisi siitä ja matkustaisi hänen kanssaan samassa junassa, samassa vaunussa…

Tätä ajatellessaan hän katseli miestään, joka oli kylläisen, mutta yhävielä uupuneen näköinen. Sattumalta hänen katseensa kiintyi tämänpieniin, naisellisiin jalkoihin. Juovikkaista sukanteristä törröttilankoja…