Fyodor Dostoyevsky - Valkoisia öitä

"Kuulkaas, miksi pakenitte minua? Jos minä olisin ollut läsnä, niin eiolisi teille mitään tapahtunut."

"Mutta enhän minä teitä edes tuntenut. Luulin että tekin…"

"Tunnetteko sitten nyt minua?"

"Vähän … esimerkiksi … miksi vapisitte te?"

"Oi, te olette oitis huomanneet!" vastasin minä, ihastuneena, ettätuntemattomani oli niin älykäs. Se ei koskaan ole kaunottarellevahingoksi. "Niin te olette oitis huomanneet kenenkä kanssa teillä ontekemistä. Minä olen arka naisien parissa, enkä väitä, etten ollutvähemmin, kuin tekään, hämmästynyt silloin kuin tuo herra teitäpeljästytti… Nyt pelkään vain yhtä. Se on minusta kuin unta.Unissakaan en olisi ajatellut, että kerrankaan saisin puhua naisellisenolennon kanssa."

"Kuinka? Tosiaankin?"

"Ja kun käsivarteni vapisee, niin on se siitä, etten vielä koskaan olekäsitellyt niin somaa, pientä käsivartta kuin teidän. Olen kokonaanvieraantunut seurustelusta naisten kanssa, se on, minä en ole vieläkoskaan siihen tottunut. Minä elän yksinäni… En tiedä lainkaan kuinkaheidän kanssa puhutaan. Nähkääs, minä pelkään sanovani tyhmyyksiä.Sanokaas suoraan minulle, enkö minä ole vastenmielinen."

"Ei, ei lainkaan, päinvastoin. Ja jos te vaaditte, että puhun suoraan, niin saatan teille sanoa, että sellainen kainous miellyttää naisia. Jostahdotte tietää vielä enemmän, niin tahdon teille uskoa, että temiellytätte minuakin – ja että minä kernaasti suostun seuraanneasunnolleni."

"Te saatte kai ujouteni oitis haihtumaan", vastasin minä ihastuneena,"ja sitten on keinoni lopussa."

"Keinotko? Mitkä keinot, mitä varten? Se on jo huonoa."

"Suokaa anteeksi, kieleni on liijan kerkiä. Mutta kuinka voitte vaatia, että sellaisena hetkenä ei toivoa…"

"Mieliksennekö? Eikö totta?"

"Niinpä niin! Olkaa, Jumalan nimessä, varovainen. Tuomitkaa kuka minäolen. Minä olen nyt kuudenkolmatta vuoden vanha, mutta en ole vieläkoskaan seurustellut kenenkään kanssa. Kuinka voisin siis kauniisti javiisaasti puhua? Teille on sopivampi kun kaikki on suoraan puhuttu.Minä en osaa vaijeta, kun sydän on täysi. Yhtäkaikki… Uskottekominua? Ei ainoatakaan naista, ei koskaan, ei koskaan. Ei vähintäkääntuttavuutta. Minä uneksin ja toivon vain jokapäivä, että minä vihdoinkerrankin kohtaisin jonkun. Voi, jos te tietäisitte kuinka usein minäjo olen tällä tavalla ollut rakastunut!"

"Nytkö? Kuinka? Kehenkä?"

"Ei kehenkään, – ihannekuvaan, – tuohon, joka minulle unessailmestyy. Ajatuksissani elän minä läpi koko romaanin. Oi, te ette tunneminua! Se on totta, minä olen kohdannut kaksi, kolme naista. Mutta mitänaisia olivatkaan he. He olivat aina tuollaisia ravintolanaisia, että… Mutta te tulette nauramaan, kun minä kerron teille, että useintuli mieleeni puhutella kadulla jotakuta ylhäissäätyistä naista, arvattavasti, kun hän olisi yksinään ja luonnollisesti kaino, kunnioitettava ja intohimoinen. Aikomukseni oli sanoa hänelle, ettäminä yksinäisyydessäni menen hukkaan, ettei hän karkoittaisi minualuotaan pois, minulla kun ei ole mahdollisuus oppia ketään naistatuntemaan. Minä tahdoin huomauttaa häntä siitä, että naisenvelvollisuus on ei kieltää niin onnettoman ihmisen kainoa rukousta kuinminun, että minä en pyydä enempää kuin sanomaan minulle kaksimyötätuntoista, ystävällistä sanaa, eikä ajamaan minua ensiaskeleellapois, uskomaan sanaani, kuulemaan mitä minulla olisi sanottavaa, nauramaan minulle, jos niin mieli tekisi, lohduttamaan minua, lahjoittamaan minulle pari sanaa, ainoastaan pari sanaa, sitten entahtoisi puolestani enään koskaan kohdata häntä!.. Mutta tenauratte!.. Muutoin, puhunhan minä tätäkin tarkoitusta varten."

"Älkäät olko pahoillanne siitä. Minä nauran senvuoksi, että te itseolette oma vihollisenne, jos te yrittäisitte sitä, niin tulisi seteille ehkä onnistumaan vaikkapa kadullakin, – jota yksinkertaisemminsitä parempi. Ei kukaan hyväsydäminen nainen, ellei hän vain ole tyhmä,tai sillä hetkellä vihainen jostakin, tulisi kieltämään teiltä noitamuutamia sanoja, joita te niin kainosti rukoilette. Olenhan minäkinesimerkkinä siihen! Luonnollisesti tulisi hän pitämään teitämielettömänä. Minä tuomitsen itseni mukaan. Minä tiedän hyvin kyllä,kuinka ihmiset maailmassa elävät."

"Oi, minä kiitän teitä!" huusin minä. "Te ette tiedä kuinka paljonhyvää te nyt juuri osoitatte minulle."

"Hyvä, hyvä! Mutta sanokaas minulle, kuinka tiesitte te, että minä olensellainen nainen, jonka kanssa … tai jota te piditte huomaavaisuudenja ystävyyden arvoisena … sanalla sanottuna, ei ravintolanaisena, niinkuin te sanoitte. Miksi päätitte kääntyä minun puoleeni?"

"Miksikö? Miksikö? Tehän olitte yksinänne, kun tuo herra tuli liijanrohkeaksi, on yö … myönnättehän itsekin, että se on velvollisuus…"

"Ei, ei, vielä varhemmin, tuolla kanavalla. Tahdoittehan jo silloinlähestyä minua."

"Tuollako? Minä en oikein tiedä, mitä minä vastaisin, minä pelkäsin…Tietäkääs, tänään olin minä onnellinen. Minä menin kävelylle jalauloinkin. Olin kaupungin ulkopuolella. Ei ole minulla vielä koskaanollut niin onnellisia hetkiä. Te … ehkä näytti se minustasellaiselta. Suokaa nyt anteeksi, että minä muistutan siitä: minäluulin että te itkitte enkä minä voinut sitä kuulla … sydämeni oliahdistettu… Oi, Jumalani! Eikö minun tullut huolehtia teistä? Olikoehkä synti tuntea veljellistä surkuttelua teitä kohtaan? Suokaaanteeksi, minä sanoin surkuttelua … niinpä niin, sanalla sanottu, saatoinko teitä loukata, että ehdottomasti johtui mieleeni lähestyälähemmäksi teitä?"

"Riittää jo, älkää puhuko enempää", sanoi neito, lyöden silmänsä alasja puristaen käsivarttani. "Minä olen itse syyllinen, koska puhuinsiitä, mutta minua ilahduttaa, etten minä teistä erehtynyt… Mutta nytolen minä jo kotona, minun on mentävä tämän pereulokin [syrjäkatu]poikki … Tässä, kaksi askelta. Jääkäät hyvästi! Kiitän teitä…"

"Emmekö enään koskaan saa nähdä toinen toistamme? Pitääkö nyttuttavuutemme tähän loppua?"

"Katsokaas", sanoi neito hymyillen, – "alussa tahdoitte vain parisanaa vaihtaa ja nyt … nyt, mutta minä en tahdo kieltää, ehkä tulemmejälleen kohtaamaan toisemme."

"Minä tulen huomenna jälleen tänne", sanoin minä. "Oi, sallikaaminulle, minä pyydän jo…"

"Te olette kärsimätön, johan te teette vaatimuksen."

"Kuulkaapas minua", keskeytin minä häntä. "Antakaa minulle anteeksi, että minä taasen sanon teille jotakin sellaista… Mutta nähkääs, envoi minä muuta kuin tulla huomenna jälleen tänne. Minä olen uneksija.Minä saan elämän todellisuutta niin vähän osakseni; sellaisetsilmänräpäykset niinkuin nytkin, ovat minulle niin harvinaiset, etten minä voi muuta kuin vielä kerran elää näitä minuuttejamielikumituksessani. Minä tulen uneksimaan teistä koko yön, kokoviikon, jopa koko vuodenkin. Minä tulen kaikissa tapauksissa huomennatänne, tähän paikkaan, tällä tunnilla ja minä olen onnellinenajatellessani edellistä päivää. Tämä paikka on minulle jo kallis.Minulla on jo kaksi, kolme sellaista paikkaa Pietarissa. Minä olenkerran itkenyt muistoa, kuten tekin… Kuka tietää, ehkä itkitte tekinkymmenen minuuttia ennen muistellessanne jotakin… Mutta antakaaanteeksi, minä olen taaskin unohtanut itseni… Ehkä olitte tekinkerran tässä erittäin onnellinen."

"Hyvä", sanoi neitonen, "minä tulen huomenna tänne kymmenen tienoissa.Huomaan etten voi sitä teiltä kieltää… On nimittäin tarpeellista, että minä huomenna olen täällä. Älkää ajatelko, että minä tahtoisinkahdenkeskistä kohtausta teidän kanssanne, minä sanon suoraan teille, että minun täytyy erityisestä syystä olla täällä. Mutta, nähkääs, parempi on että sanon teille kohta: ei ole vahingoksi, jos tekintulette. Sillä ensiksi saattaisi tapahtua sellaista häiriötä kuinäskettäinkin, mutta se on nyt sivuasia … sanalla sanottu, minähalajaisin kernaasti teitä nähdäkseni … sanoakseni teille muutamansanan. Mutta ettekö nyt tule tuomitsemaan minua? Älkää luulko, ettäminä niin helposti myönnän jälleennäkemistä. Minä en tulisi sitämyöntämään, jos … mutta se on minun salaisuuteni! Mutta ennen täytyymeidän tehdä välipuhe."