Leo Tolstoy - Lapsuus, Poika-ikä, Nuoruus II

Opettaja pani hitaasti lakkinsa ikkunalaudalle, vihot pöydälle, hajotti molemmin käsin takkinsa liepeet (aivan kuin se olisi ollut hyvin tarpeellista) ja hengästystään puhallellen istui paikalleen.

– No, hyvät herrat, sanoi hän hieroen yhteen hikisiä käsiään: käykäämme ensin läpitse se, mistä oli puhe viime tunnilla, sitten koetan tutustuttaa teitä keskiajan lähinnä seuraaviin tapauksiin.

Tämä merkitsi: sanokaa läksynne!

Sillä aikaa kuin Volodja vastaili hänelle vapaasti ja varmasti, kuten osaaja ainakin, läksin minä – noin muuten vaan – rappusille, ja koska alakertaan en saanut mennä, niin oli aivan luonnollista, että minä itsenikin huomaamatta ilmaannuin porraslavalle. Mutta juuri kuin aijoin asettua tavalliselle paikalleni oven taakse, josta tein havaintojani, niin Mimmi, tuo alituinen onnettomuuksieni alkulähde, poukahti äkkiä esille. "Mitä täällä teette?" sanoi hän ankarasti katsahtaen minuun, sitten piikainhuoneen ovelle, sitten taas minuun. Minä tunsin itseni kokonaan syylliseksi sekä olemiseeni poissa luokkahuoneesta että olemiseeni tällaisessa kielletyssä paikassa; sentähden olin vaiti, painoin pääni alas ja ilmaisin olennossani liikuttavaa katumusta.

"Ei, tämä menee jo liian pitkälle! sanoi Mimmi, – mitä täällä teette?" Minä olin vaiti. – "Ei, tämä ei saa jäädä tähän, toisti hän naputellen sormenpäillään porraspuihin, – kerron kaikki kreivittärelle."

Oli jo viittä vaille kolme, kun palasin luokkahuoneeseen. Opettaja ei ollut huomaavinaan minun poissaoloani eikä palaamistani. Hän selitteli Volodjalle seuraavaa läksyä. Kun hän oli lopettanut selityksensä, alkanut panna kokoon vihkoja ja Volodja oli mennyt toiseen huoneeseen hakemaan tuntilippua, heräsi minussa ilonen ajatus, että kaikki ehkä onkin loppunut ja minä olen unohdettu.

Mutta äkkiä kääntyi opettaja, pahansuopa hymy huulillaan, minun puoleeni.

– Toivoakseni osaatte läksynne, sanoi hän hieroen käsiään.

– Osaan kyllä, vastasin minä.

– Olkaa hyvä, kertokaa minulle jotain Ludvig Pyhän ristiretkestä, sanoi hän keikuttaen itseänsä tuolilla ja miettiväisenä katsoen jalkoihinsa. – Mainitkaa ensin syyt, jotka saattoivat Ranskan kuninkaan tarttumaan ristiin, sanoi hän silmäkulmiansa kohottaen ja sormellaan mustepulloa osottaen; – antakaa sitten yleinen luonnekuvaus tästä ristiretkestä, lisäsi hän tehden koko kämmenellään sellaisen liikkeen kuin olisi aikonut jotakin ottaa kiinni, – ja vihdoin, kertokaa tämän retken vaikutuksesta Europan valtioihin yleensä, sanoi hän lyöden vihoilla pöydän vasemmalle puolelle, – ja Ranskan kuningaskuntaan erityisesti, päätti hän lyöden pöydän oikealle puolen ja kallistaen päänsä oikealle.

Minä nielasin pari kertaa sylkeä, rykäsin kurkkuni selväksi, kallistin pääni sivulle ja vaikenin. Sitten, otettuani käteen höyhenkynän, joka oli pöydällä, aloin sitä repiä ja olin yhä vaiti.

– Antakaapa kynä tänne, sanoi minulle opettaja ojentaen kätensä. – Se kyllä vielä kelpaa. No?

– Lud… kar… Ludvig Pyhä oli… oli… oli… hyvä ja viisas keisari…

– Mikä?

– Keisari. Hän sai päähänsä mennä Jerusalemiin ja antoi hallituksen ohjat äidilleen.

– Mikä oli tämän nimi?

– B… b… lanka?

– Kuinka? bulanka?

Minä naurahdin jotenkin vinosti ja kömpelösti.

– No, ehkä tiedätte vielä jotakin muuta? sanoi hän ivallisesti.

Minulla ei ollut enää mitään kadottamista, minä rykäsin ja aloin ladella mitä ikinä mieleeni juolahti. Opettaja kuunteli äänetönnä ja lakasi pölyä pöydältä sillä kynällä, jonka oli minulta ottanut, tuijotti korvani ohitse ja saneli: "hyvä, erinomaisen hyvä". Minä tunsin, etten tiedä mitään, – että puhun puuta heinää, ja minua suuresti kauhistutti, kun opettaja ei pysähyttänyt eikä oikaissut minua.

– Miksi hän sai päähänsä mennä Jerusalemiin, kysyi hän toistaen minun sanojani.

– Siksi… sentähden… senvuoksi, siitä syystä että… Enempää en saanut suustani, ja tunsin että jos tuo opettaja ilkiö vaikka kokonaisen vuoden mykkänä katselee minuun, en sittenkään enää pysty lausumaan ainoatakaan ääntä. Opettaja tuijotti minuun noin kolmen minutin ajan, sitten saivat hänen kasvonsa äkkiä syvän surun ilmeen, ja tunteellisella äänellä hän sanoi Volodjalle, joka samassa astui huoneeseen:

– Antakaapa tänne vihkonne, niin merkitsen arvosanat.

Volodja antoi hänelle vihon ja asetti varovasti tuntilapun sen viereen.

Opettaja avasi vihon ja varovasti kastaen kynänsä mustepulloon kirjotti kauniilla käsialalla Volodjalle viisi edistyksessä ja käytöksessä. Sitten pysäytti kynänsä sen sarekkeen kohdalle mihin minun arvosanani oli merkittävä, katsahti minuun, karisti musteen kynästään ja vaipui mietteihinsä.

Äkkiä hänen kätensä teki tuskin huomattavan liikkeen ja sarekkeeseen ilmestyi kauniisti kirjotettu ykkönen ynnä piste; toinen liike – ja käytöksen sarekkeeseen ilmaantui myöskin ykkönen ynnä piste.

Pantuaan sitten taidokkaasti kokoon arvosanavihon, opettaja nousi ja suuntautui ovelle aivan kuin ei olisi edes huomannutkaan minun epätoivoista, rukoilevaa ja moittivaa katsettani.

– Michael Larionovitsh! sanoin minä.

– Ei, vastasi hän ymmärtäen aikomukseni: – noin ei käy päinsä. Minä en tahdo ottaa vastaan rahoja ilmaiseksi.

Opettaja veti kalossit jalkaansa, pani ylleen kamelinkarvaisen sinellinsä sekä kääri suurella huolellisuudella huivin kaulaansa. Aivan kuin mikään huolellisuus olisi voinut tulla kysymykseen nyt senjälkeen kun minulle oli tämmöistä tapahtunut! Hänelle se merkitsi vaan pientä kynänvetoa, mutta minulle se oli mitä suurin onnettomuus.

– Onko tunti lopussa? kysyi St. Jérôme astuen sisälle.

– On.

– Oliko opettaja tyytyväinen teihin?

– Oli, sanoi Volodja.

– Minkä arvosanan saitte?

– Viisi.

– Entä Nicolas?

Minä olin vaiti.

– Se taisi saada neljä, sanoi Volodja.

Hän käsitti, että minä olin pelastettava, vaikkapa vaan täksi päiväksi.

Rangaiskoot, kunhan vaan eivät rankaise nyt, kun meillä on vieraita.

– Voyons Messieurs. (St Jérômella oli tapa joka tilaisuudessa sanoa: voyons!) Faites votre toilette et descendons.

Tuskin olimme alas tultuamme ehtineet tervehtiä kaikkia vieraita kuin me jo käskettiin ruokapöydän ääreen. Isä oli erittäin hyvällä tuulella (hän oli tähän aikaan voiton puolella korttipelissä), oli lahjottanut Ljubotshkalle kalliin hopeaserviisin ja nyt päivällisellä muisti jättäneensä sivurakennukseen vielä makeisrasian, joka oli aijottu nimipäivän viettäjälle.

– Etten tarvitsisi lähettää palvelijaa, meneppä sinä Koko, sanoi hän minulle. – Avaimet ovat suurella pöydällä näkinkengässä, tiedäthän?.. Niin ota ne, ja suurimmalla avaimella aukase toinen laatikko oikealla. Sieltä otat rasian, joka sisältää paperiin käärittyjä konvehtia, ja tuo kaikki tänne.

– Tuonko myöskin sinulle sikarit, kysyin minä, kun tiesin että hän aina päivällisen jälkeen lähetti jonkun niitä hakemaan.

– Tuo, mutta katso ettet mitään liikuta minun huoneessani, sanoi hän minun jälkeeni.

Löydettyäni avaimet sanotulta paikalta olin jo avaamassa laatikkoa, kun minua rupesi haluttamaan saada tietää mihin tuo pikkuavain kuului, joka riippui samassa renkaassa.

Pöydällä oli tuhansien erilaisten kapineiden joukossa myöskin eräs ommeltu portfölji, jossa oli pieni riippuvainen lukko, ja minua halutti koettaa sopiiko pikkuavain siihen. Yritykseni saavutti täydellisen menestyksen, portfölji aukesi ja minä löysin siinä koko joukon papereita. Uteliaisuuden tunto semmoisella varmuudella neuvoi minua ottamaan selkoa mitä papereita nuo olivat, etten malttanut kuulla omantunnon ääntä, vaan ryhdyin portföljin sisältöä tutkimaan…