Leo Tolstoy - Isäntä ja renki

Kun kaikki jo oli melkein valmiina ja ohjakset vaan vielä olivat kiinni pantavat, niin Nikita lähetti vieraan miehen hakemaan liiteristä olkia ja aitasta säkkivaatteen.

– Kas niin! No, elä pönkyttele! – sanoi Nikita, painellen rekeen vieraan miehen tuomia tuoreita olkia. Ja nyt anna vaate, niin peitetään. Kas noin, nyt se hyvä tulee, – sanoi hän, peitellen olkia ja tukkien niitä joka taholta istuimen ympäri.

– Suur' kiitos, hyvä mies, sanoi Nikita miehelle, kahden käypi aina sukkelammin. – Ja selvitettyään ohjakset, istuutui Nikita pukille ja antoi lähtemään pyrkivän hyväluontoisen hevosen juosta pihan portille.

– Nikita kulta, Nikita hoi! – huusi hänen jälkeensä, juosten kiireesti ulos talosta, seitsenvuotias poika, jolla oli päällään lyhyt musta turkki, jalassa valkoiset vilttisaappaat ja päässä karvalakki. – Ota minut istumaan! pyysi hän lapsen äänellä, pannen juostessaan turkkinsa nappeja kiinni.

– No, no, tule, kultaseni, – sanoi Nikita, seisautti hevosen, otti talon ilosta loistavan pojan rekeen ja ajoi ulos tielle.

Kello kävi kolmatta. Oli pakkanen, – noin 10 astetta, pilvinen ja tuulinen ilma. Pihalla tuntui tyyneltä, mutta maantiellä puhalteli kova tuuli. Naapuritalon liiterin katolta tuiskusi kuin lakaisemalla lunta ja nurkassa, saunan luonna, pyöritteli pyry. Tuskin oli Nikita ajanut ulos ja kääntänyt hevosen portaiden eteen, kun Wasili Andrejitshkin, paperossi hampaissa ja lammasnahka-turkissa, joka oli kovaan ja alas vyöllä vyötetty, astui eteisestä kuistiin, jonka lumiseksi tallattu lattia vingahteli hänen vilttisaappaittensa alla, ja seisattui korjaamaan turkkinsa kaulusta. Kauluksen käret hän käänsi sisäänpäin molemmin puolin punakkaita ja, paitsi viiksiä, sileiksi ajettuja kasvojaan, ett'ei nahka kastuisi hengittämisestä.

– Katsos vekkulia, kun jo siihen kerkisi! – sanoi hän, nähtyään poikansa istuvan re'essä ja vetäen suunsa nauruun niin, että hänen valkoiset hampaansa näkyivät, Wasili Andrejitsh oli maistellut vieraiden kanssa, ja oli sen tähden tavallista enemmän tyytyväinen kaikkeen, mikä oli hänen omaansa, ja kaikkeen, mitä hän teki. Hänen kalpea ja laiha vaimonsa, joka oli raskaana ja jonka pää hartioita myöten oli villahuiviin kääritty niin, että vaan silmät näkyivät, oli tullut saattamaan ja seisoi hänen takanaan eteisessä.

– Ottaisit toden perään Nikitan mukaan, – sanoi hän, arasti astuen oven takaa esiin. Wasili Andrejitsh ei vastannut mitään, vaan sylkäisi.

– Rahoja viet, – jatkoi hänen vaimonsa samaan valittavaan nuottiin.

– Ja jos vielä Jumalan ilma tulee. Todenperään.

– Niinkuin en minä tietä tuntisi, vai, että aina pitää saattaja mukana olla? – sanoi Wasili Andrejitsh samalla luonnottomalla äänen painolla, jolla hän tavallisesti puhutteli ostajia ja myyjiä, nähtävästi ihaellen omaa puhettaan.

– Ota nyt todenperään. Rukoilen sinua Jumalan tähden! – sanoi vaimo uudelleen, kiertäen huivinsa toiselle puolelle.

– Sekös nyt kiusaa!.. Minnekä minä hänet otan?

– Wasili Andrejitsh, minä kyllä olen valmis lähtemään, – sanoi Nikita iloisesti. – Kunhan vaan hevosille ruokaa antaisivat poissa ollessani – lisäsi hän kääntyen emäntään päin.

– Kyllä minä pidän huolen, Nikita hyvä, Simon käsken antamaan, – sanoi emäntä.

– No, lähdenkö minä sitte, Wasili Andrejitsh, vai? – sanoi Nikita odotellen.

– Näkyy pitävän eukon mieltä noudattaa. Vaan jos lähteäksesi, niin mene ja pane lämpimämpi kauhtana päällesi, – sanoi Wasili Andrejitsh, jälleen hymyillen ja vilkuttaen silmää, katsellessaan Nikitan kainaloista, selästä ja liepeistä repeytynyttä, likaista ja jos jossakin hyvässä ollutta turkkia.

– Kuulehan, mieshyvä, tulehan pitelemään hevosta! – huusi Nikita samalle vieraalle miehelle.

– Minä itse, minä pitelen! – sanoi poika, ottaen palelevat, punaiset kätensä taskuista ja tarttuen kylmiin nahkaisiin ohjaksiin.

– Vaan elä kauan kauhtanaasi laittele! Joutuun! huusi Wasili

Andrejitsh, ilkkuillen Nikitalle.

– Tuossa tuokiossa olen valmis, Wasili Andrejitsh, – sanoi Nikita ja juoksi, paikatut ja likaiset saappaan käret sisäänpäin käännettyinä, pihan poikki tupaan.

– Lennätä pian, Arinushka, uunilta takkini, isännän kanssa lähteä pitää! – sanoi Nikita, tullen tupaan ja siepaten vyön naulasta.

Piika, joka oli maannut päivällisen jälkeen ja nyt asetti samovaarin kiehumaan, tuli Nikitan kiireestä iloiseksi ja otti sukkelaan uunilta hänen siellä kuivaneen, huonohkon, kuluneen kauhtanansa, puisteli ja pehmitteli sitä.

– Nytkös tulee hyvä isännän kanssa ajella, – sanoi Nikita keittäjättärelle, sillä hyvänsävyisestä kohteliaisuudesta lausui hän aina jotakin sille, jonka kanssa jäi kahden kesken. Ja kiertäen vyötäisiensä ympäri kapean, kuluneen vyön, veti hän sisäänpäin muutenkin laihan mahansa ja kiristi vyön niin kovaan, kuin suinkin jaksoi.

– Kas niin, – sanoi hän sen jälkeen, ei enää keittäjättärelle, vaan vyölle, jonka päitä hän tuppaili vyön ja turkin väliin. – Nyt et pääse ulos hyppäämään! – ja hartioitaan kohoutettuaan, jotta olisi väljempi käsivarsissa, puki hän kauhtanan päällepäin, sitäkin selästä ja kainaloista avarammaksi korjaillen, ja otti hyllyltä rukkaset. No, nyt on hyvä.

– Panisit e'es toiset jalkineet, Nikita, – sanoi keittäjätär, – kun ovat saappaasi noin huonot.

Nikita seisattui, ikäänkuin jotakin muistettuaan.

– Pitäisipä panna… Vaan välttäähän se näinkin; eihän tuo oo pitkä matka! Ja hän juoksi ulos pihalle.

– Eiköhän sun tule kylmä, Nikita hyvä? – kysäisi emäntä, kun hän tuli re'en luo.

– Vielä mitä, lämminhän täss' on kovin, – vastasi Nikita, korjaillen olkia re'en sevässä, niillä jalkojaan peittääkseen ja pistäen piiskan olkien alle, se kun oli tarpeeton nöyrälle hevoselle.

Wasili Andrejitsh istui jo re'essä, jonka kuperan perän hän kaksine turkkineen milt'ei yksin täytti, tarttui heti ohjiin ja antoi mennä. Kun hevonen jo oli liikkeessä hyppäsi Nikita vasemmalta etupuolelle ja jätti toisen jalkansa re'estä ulos.

Jalakset hiukkasen narahtivat, kun nöyrä orit vetäisi reen liikkeelle ja lähti nopeasti polkemaan kylän tasaiseksi ajettua, jäätynyttä tietä.

– Minnekäs sinä takerruit? Annapas tänne piiska, Nikita, – huudahti Wasili Andrejitsh, nähtävästi hyvillä mielin huomatessaan poikansa, joka oli hypännyt taakse reen kannaksille seisomaan. – Minä sinut opetan! Juokse äidin luo, nulikka!

Poika hyppäsi pois. Rusko astui ensin nopeammin ja potkaisi sitte juoksuun.

Siinä kylässä, jossa Wasili Andrejitsh asui, oli kuusi taloa. Kohta kuin olivat ajaneet viimeisen, sepän talon ohitse, tunsivat he, että tuuli oli paljoa vinhempi, kuin olivat luulleetkaan. Tie katosi melkein kokonaan. Reen jalaksen jälet tuisku ajoi heti umpeen ja tien saattoi huomata ainoastaan siitä, että se oli korkeammalla. Koko kenttä pyrysi ja taivaan rantaa ei erottanut ollenkaan. Metsä, joka aina näkyi hyvin, häämöitti vain lumituiskun läpi. Tuuli kävi vasemmalta, puhalsi koko ajan Ruskon harjan toiselle puolelle, jopa sen solmuun sidotun hännänkin käänsi syrjään ja painoi tuulen puolella istuvan Nikitan kauhtanan pitkän kauluksen hänen kasvojaan ja nenäänsä vasten.

– Ei pääse oikein juoksemaan lumen takia, – sanoi Wasili Andrejitsh hevosestaan ylpeillen. – Kerran kun Pashutinossa kävin, niin puolessa tunnissa vei perille.

– Mitäh?

– Pashutinoon, sanoin, puolessa tunnissa ajoin.

– Tietäähän sen, nöyrä hevonen! sanoi Nikita.

He vaikenivat. Mutta Wasili Andrejitshin teki mieli puhella. Hän alkoi Nikitan vaimon ja tynnyrintekijän välisestä suhteesta, vakuutettuna, että Nikitan piti olla mielissään siitä, jotta sai tarinoida niin mahtavan ja ymmärtäväisen miehen kanssa, kuin hän, eikä hänen päähänsäkään pälkähtänyt, että tuo keskustelu voi olla Nikitalle epämiellyttävä.